Category Archives: suomeksi

Pääsiäinen Bornholmin pohjoisrannalla


Lähdin viettämään pääsiäistä Bornholmin saarelle vakaana aikomuksenani kuvata maisemia ja tehdä joitain luonnoksia tai yritelmiä, jos ei muuta. Valintaani vaikutti jokin epämääräinen muisto lapsuudesta; joku oli puhunut saaresta lomaparatiisina. Wikipedian mukaan saari saa pohjoismaiden alueella eniten aurinkoisia päiviä vuodessa. Siis sinne. Pitkäperjantaina saapuessani satoi tihkuen silloin tällöin. Ihastuin idylliseen entisen kalastajakylän, turistien lomakohteen ja paikallisten eläkeläisten yhdistelmään, ja varsinkin pohjoisten rantojen valkoiseen hiekkaan ja keltaisten jäkälien koristamiin rantakivikoihin. Polku Sandkåsista, missä hotellini sijaitsee lähimpään kyläkuskukseen ja satamaan eli Allingeen on täynnä hienoja maisemia, kallionkielekkeitä, pieniä hiekkarantoja kallioiden välissä, vanhoja kesähuviloita, mitä vain. Näin keväällä kun puut ja pensaat ovat paljaita näkymät ovat avaria. Niinpä vietin suurimman osan lauantaipäivää kuljeskelemalla tuota rantapolkua. Kuvasin sitä sun tätä illan suussa, ja päätin, että sunnuntaina ryhtyisin hommiin.
Kuinka ollakaan, kun lähdin liikkeelle sunnuntaina aamupäivällä aurinko paistoi kirkkaasti ja navakka tuuli kohisi aallokkona ja suhisi puissa. Tajusin, etten mitenkään voisi yhdistää eilisiltaisia kuvia aamun maisemaan, joten päätin viettää hetken turistina ensin. Ja se hetki sitten venyikin koko päiväksi. Turhaan raahasin raskasta kameraani paikasta toiseen, en kuvannut yhtikäs mitään ennen kuin kotimatkalla illan suussa. Siitä olen kirjoittanut toisaalla, ruotsiksi. Mutta vaikkei päivä turistina tuottanut mitään konkreettista tulosta, näin paljon kiinnostavia paikkoja ja jäihän niistä minulle puhelimella napattuja turistikuvia.
Kävelin Allingeen, ja sieltä Sandvigiin, jossa olin jo käynyt, mutta nyt määränpääni oli Bornholmin pohjoisin niemi, jonka rantaa myötäili kävelytie.
 
2016-03-27 11.43.41
 
Avasin lammasritilän vieressä olevan pienen portin ja ihmettelin miten se oli niin vino. Vasta myöhemmin, avattuani niitä useampia, tajusin että kyse oli nerokkaasta designista. Portti lepää vinossa jotta se pysyisi kiinni omalla painollaan. Kävelytie niemen rantaa majakalle oli hieno, ensin avaraa nummea, sitten mäntymetsää ja sitten pieni valkea rakennus.
 
2016-03-27 11.54.09
 
Polku jatkui pohjoisrantaa Salomonin kappelille. Itse kappelin rauniot eivät olleet kummoisetkaan, mutta polku sinne oli nautittava. Ja sen sijaan että olisin kääntynyt takaisin samaa tietä, näin juoksijan ilmestyvän metsästä ja jatkavan matkaansa rantaa pitkin.
 
2016-03-27 12.10.35
 
Arvelin että polku veisi minut takaisin lähtöpaikkaan kukkulan ylitse, ja tarkistettuani asian kartalta ipadistani lähdin seikkailuun, tai siltä se ainakin tuntui, sillä nyt ei ollut enää tienviittoja neuvomassa. Sen sijaan alkumatkassa oli oransseja muovinauhoja, joilla reitti oli merkitty. Useampikin juoksija tuli vastaan, ehkä nyt oli meneillään joku kuntotempaus. Kartan avulla löysin helposti takaisin lähtöruutuun Sandvigiin, ja pidin lounastauon. Sen jälkeen oli vuorossa Hammershusin rauniot, jonne tienviitaan mukaan oli vain kaksi kilometria. Eli maantielle, siis. Matkalla näin viitan, polku Allingeen, ja päätin, että menisin sitä kautta takaisin. Hammershus oli vaikuttava paikka, kylttien mukaan pohjoismaiden suurin linnanraunio, ja miellyttävää oli myös se, ettei missään vaiheessa tarvittu pääsylippua. Ehkä ihmisen palkkaaminen myymään ja tarkistamaan liput tulisi kalliimmaksi, kuin kitä lipputuloilla saisi kasaan.
 
2016-03-27 14.14.59
2016-03-27 15.26.15
 
Keskiaikaisesta Hammershusista suuntasin kallioille, joilla piti olla pronssikauden aikaisia riimuja, ‘helleristningar’. Ja löytyihän niitäkin, pienestä kivestä pellon keskellä. Onneksi punainen tolppa toimi merkkinä.
Sieltä suunnistin takaisin maantiellä, ja päätin käydä katsastamassa Hammersjön, eli pienen järven pohjoisen niemen ja pääsaaren välissä. Sen vieressä oli lisäksi pieni pyöreä tai melkein neliskulmainen järvi, joka oli syntynyt kalliolouhoksen räjäytyksen jäljiltä, komea sekin. Lohduttavaa ajatella, että ihmisen aiheuttama tuho voi tuottaa ajan mittaan jotakin kaunistakin, jossakin mielessä.
 
2016-03-27 15.56.35
 
Sieltä kävelin järven rantaa takaisin Sandvigiin, ja löysin aamupäivällä huomaamani reitin, joka johti viivasuorana jonkinlaista ylänköä pitkin takaisin kotiinpäin, mutta puolimatkassa odotti vielä viimeinen turistiyllätys, ‘helleristningar’! Ja nämä olivat paljon suuremman kallion pinnassa. Lisäksi joku avulias arkeologi oli päättänyt avustaa turisteja tunnistamisessa maalaamalla kaiverrukset punaisiksi – mainio ajatus.
 
2016-03-27 16.39.49
 
Nyt alkoi olla jo ilta, kesäaikaan siirtymisestä huolimatta, ja mietin hetken ennen kuin päätin viipyä Allingen satamassa kahvin ja kakun verran. Mutta ahkeran turistin palkintoihin kuuluu herkuttelu. Kaiken lisäksi ehdin vielä kuvaamaan muutaman jäkäläkuvankin ennen hämärän tuloa. Turistina vietetty päivä ei mennyt hukkaan. Se oli myös sikäli onnistunut, että sain nähdä monenlaista maisemaa ja jäänteitä monelta eri aikakaudelta. Mutta mitenkään kevyt päivä tämä ei ollut, vaikkei työnteosta tullutkaan paljon mitään. Käveltyä tuli yli kymmen kilometriä, ehkä lähemmäs viittätoista.
Kävellessäni mietin mikä tässä vaihtelevassa maisemassa oli erityistä, ja tajusin, että paljaus oli olennaista. Metsäkin tuntui avaralta. Osaksi se johtuu vuodenajasta, lehtipuut todella ovat paljaita, niiden lomitse näkee pitkälle. Lisäksi maa on paljas, vihreä kyllä, mutta vain oraalla. Varmasti lampaiden hyvin hoitama ruohonleikkuu tekee osansa myös. Toinen seikka jonka oivalsin vasta viiveellä on se, että kävelin Andersenin satujen maisemissa. Lapsuuteni satukirja, vanha ja kulunut, äidin peruja, sisälsi kuvituksena mustavalkoisia yksityiskohtaisia piirroksia juuri tällaisista pienistä taloista ja puista joiden runkoa peittää muratti.

Keinutellen LARU15 näyttelyssä


LARU15 Human Era – Nordic Environmental Art Exhibition ympäristötaidenäyttelyn avajaisissa 29.8 ja päättäjäisissä 4.10 esitin eräänlaisen performanssin yhdessä samassa paikassa aiemmin videolle kuvattujen ja samaan paikkaan projisoitujen keinujien kanssa. Kyseessä oli Lauttasaaren Särkiniemeen jo kymmenen vuoden ajan järjestettyjen näyttelyiden viimeinen. Lyhyt kuvaus koko projektista löytyy täältä LARU ART Olen kirjoittanut esityksen valmistelusta ja avajaisista englanniksi, katso tästä, ja avajaisesityksestä löytyy jopa dokumentointi, täällä. Avajaisesityksen kokemuksen jälkeen, ja varsinkin nähtyäni kuvamateriaalin, olin innokas tekemään esityksen uudemman kerran. Halusin siirtää projisointia hiukan kauemmas puusta, ja etenkin kameraa hiukan etäämmälle, jotta ihmishahmo ei täyttäisi koko kuvapintaa. Lisäksi ajattelin, että olisi kiinnostavaa aloittaa hieman aikaisemmin kuin avajaisissa, jossa odotin pimeää. Voisi olla kiinnostavaa antaa pimeyden laskeutua noin kaksikymmentä minuuttia kestävän esityksen aikana.
 
2015-10-04 18.28.39
 
Päivä oli pilvinen, mutta hämärä laskeutui hitaasti. Kuvasin pätkän aavistuksenomaisena näkyvää projisointia kun vielä oli valoisaa, ja vaihdoin sitten uuden akun, varmuuden vuoksi.
 
2015-10-04 18.30.25
 
2015-10-04 18.44.35
 
Aloitin esityksen kun oli vielä hämärää, kun projisointina pyörivä samassa paikassa kuvattu video päättyi, tai heti kun se alkoi uudestaan. Materiaali oli kuvattu perjantaina 28.8 ja editoitu seuraavana aamuna avajaisia varten. Avajaisissakin kuvasin yleisöä keinumassa, ja ajattelin että olisin voinut editoida siitä videon päättäjäisiä varten, mutta unohdin pyytää ihmisiä kirjoittamaan nimensä, jotta olisin voinut liittää heidät esiintyjälistaan, ja laiskuuttani päädyin käyttämään tässä lopettajaisesityksessä samaa videota kuin avajaisissa. Esitys sujui mielestäni paremmin kuin avajaisissa, kykenin seuraamaan “varjoni” eli projisointina näkyvien keinujien liikettä paremmin. Lisäksi ajattelin, että asteittainen pimeneminen voisi olla kiinnostavaa kuvassa, varsinkin kun olin rajannut kuvan hiukan laajemmaksi niin, että merikin siinsi taustalla. Mutta kas, en muistanut tarkistaa muistikorttia, tai oikeammin, en ollut tyhjentänyt sitä tarpeeksi. Niinpä esityksestä tallentui videolle vain seitsemän ensimmäistä minuuttia. Se tietysti harmitti, mutta siinä tilanteessa en enää voinut asialle mitään. Sen sijaan että olisin ryhtynyt esittämään koko jutun uudestaan kameralle, joka ei siinä tilanteessa tullut edes mieleeni vaihtoehtona, pyysin muutamia harvoja todistajia, lähinnä järjestäjiä, kokeilemaan itse miltä keinuminen projisointina näkyvien keinujien kanssa tahdissa tuntui, ja otin siitä muutaman kuvan puhelinkamerallani.
 
2015-10-04 19.11.37
 
2015-10-04 19.13.14
 
Irrottaessani keinun naruja puusta, järjestäjien ystävällisellä avustuksella, ja keriessäni sinistä sähkökaapelia kelan ympärille en enää surrut, että esitys jäi tallentumatta. Voisinhan palata siihen kirjoittamalla kokemuksesta ja ehkä myös vertailemalla stillkuvia. Avajaisesitys oli näin ollen sittenkin se “oikea” versio. Tämä toinen esitys oli vain turha yritys parannella sitä, mikä oli jo kerran tehty. Mutta eräänlaisen neljännen tason tai vaiheen testaaminen tavallaan lunasti tämän viimeisen esityksen mielekkyyden. Jos ajatellaan että vaiheet katsojan kannalta avajaisissa olivat 1) kokeilla keinumista (hämärää odotellessa), 2) katsella hitaasti ilmestyvää aavistuksenomaista projisointia, 3) todistaa esitystä, jossa yritin keinua tahdissa projisoinnin kanssa ja muodostin samalla eräänlaisen inhimillisen projisointipinnan, nyt päättäjäisissä tuli mukaan vielä 4) kokeilla keinumista yhdessä projisoinnin kanssa. Toisin sanoen jotakin uutta tuli kokeiltua. Eli hyvä niin.

Avomerelle Pihlajasaaresta


 
Tarkoitukseni oli nauttia vapaasta viikonlopusta ja jatkaa jonkin aikaa jäähyllä ollutta videosarjaa, jota kutsun työnimellä “After Sugimoto”, Sugimoton jälkeen. Kyse on japanilaisen mestarivalokuvaajan eri puolella maailmaa kuvaamien mustavalkoisten valokuvien sarjasta, jossa kuva on jaettu kahtia mereen ja taivaaseen. Olen yrittänyt kuvata videolle avoints horisonttia, vastaavalla 50/50 logiikalla, “blue on blue”, kertaakaan täysin onnistumtta. Tietysti video on sikäli haasteellisempi, että se vaatii aikaa. Ei riitä että horisontti on vapaa vain hetken, vaan toivon mukaan ainakin kolme minuttia. Mutta jos unohdamme veneet jo täysin avoimen horisontin löytäminen, ellei käytä zoomia, on aika moinen haaste, ainakin Helsingissä. Olen aiemmin yrittänyt Harakassa ja Uunisaaressa, ja myös Suomenlinnassa. Tänään oli vuorossa
Pihlajasari.
Oikeastaan olisin halunnut lähteä Porkkalanniemeen patikoimaan metsässä ja ehkä jopa hakeutua kuuluisalle Pampskatanin kalliolle asti. Mutta sehän ei onnistukaan noin vain viikonloppuisin. Pitkällisen googlaamisen päätteeksi sain selville, että bussilinja 902 kyllä kulkee Kirkkonummen keskustasta Porkkalaan, mutta vain pari kertaa päivässä ja ainoastaan arkisin. Eli jos ei liiku autolla, se siitä. Mietin myös retkeä Söderskärin majakalle, itäsuunnassa, sillä sinne olisi mennyt reittivene vielä tänään. Mutta se oli varattu täyteen jo eilen. Bengtskärin majakalle ei kulje reittiliikennettä syyskuussa. Utöhön kyllä pääsee, mutta sinne olisi pitänyt lähteä jo perjantaina. Mietin jopa junamatkaa Hankoon, sillä siellä sentään olisi avomeri helposti saavutettavissa, mutta kaipasin luontoon. Kun Porkkalasta oli luovuttava, tyydyin lähiympäristöön, Pihlajasaareen.
Oli hauskaa kiertää siellä kallioilla ja nauttia syksyiseatä hiljaisuudesta puolipilvisessä säässä. Toki Pihlajasaaren eteläpuolella tuntee avomeren läheisyyden, mutta joka paikassa on luotoja ja loistojs ja erilaisia merimerkkejä veneistä puhumattakaan. En ottanut zoomiobjektiivia mukaan, joten rantakalliolta kuvaamassani videossa horisontti on täynnä kaikenlaisia karikoita ja veneitä. Niitä oli itse asiassa yllättävän paljon. Seisoessani kalliolla ajattelin, että aaltojen loiske ainakin kuulostaisi hyvältä, mutta koton kuunnellessni tajusin, että kevyt tuuli paukutti mikrofoneja ja peitti loiskeen tämän tästä. Elämä on täynnä häiriöitä, ja pettymyksiä…

 

Taiteilijakirja – Päiväkirja


Taiteilijakirja ei ole ollut minulle mitenkään omakohtaisesti relevantti käsite. Ja eihän se suoraan liity maiseman esityksellistämiseen. Olen ylpeä kirjoittamistani kirjoista (kaksi kappaletta) ja toimittamistani kirjoista (viisi kappaletta) sekä myös verkkojulkaisuista joita olen ollut toimittamassa ja yleensä kirjoittamistani teksteistä. Mutta kun Harakan taiteilijat päättivät tehdä näyttelyn taiteilijakirjoista halusin tietysti olla mukana. Ja sen enempää miettimättä päätin, että voisin osallistua jonkinlaisella päiväkirjalla. Enkä nimenomaan ajatellut, että kyseessä olisi videopäiväkirja, vaikka Harakassa tekemiäni videotöitä voisi ajatella myös päiväkirjoina. Sen pitäisi tietysti olla materiaalinen objekti, joko valmiina ostettu muistikirja (yhden sellaisen täytin päivittäisillä I Ching piirroksilla, mutta hylkäsin liian helppona) tai jotenkin kirjaksi kyhätty nippu paperia.
 
Olin jo jonkin aikaa tehnyt aamuisin “päivän piirroksen”, ja nyt päätin jalostaa tämän käytännön jonkinlaiseksi tulokseksi. Ensin piirsin kuun vaiheita, “inktense” kynilläni, joita voi levittää ja ohentaa vedellä ja pensselillä. Sitten innostuin piirtämään horisontteja, yksinkertaisia kahden värin yhdistelmiä. Lopulta ryhdyin täyttämään pieniä akvarellipaperilehtiöitä siten, että edellisen sivun selkäpuoli ja varsinainen sivu toimivat toistensa peilikuvina tai vastakohtina (katso kuva yllä ja alla). Ja vasempaan yläkulmaan merkitsin päivämäärän lyijykynällä. Aluksi kokeilin sijoittaa horisontin eri korkeuksille, mutta pian päädyin sijoittamaan sen kutakuinkin keskelle. Ehkä tämä oli seurausta “Sugimoton jälkeen” videoprojektistani, jonka käynnistin samoihin aikoihin. Hänen merimaisemansa on jaettu tasan kahtia, puolet taivasta, puolet merta. Jossakin vaiheessa ajattelin kokeilevani kaikki mahdolliset väriyhdistelmät värikynävalikoimastani, mutta oivalsin pian, että “kirjasta” tulisi liian paksu. Niinpä päiväkirjani koostuu piirroksista alkaen 17. helmikuuta ja päättyen 5. kesäkuuta.
 
Varsinaiseksi ongelmaksi muodostui, miten tuosta paperikasasta saisi sidottua, nidottua, tai jotenkin kasattua kirjan. Ajattelin viedä nivaskan suutarille ja pyytää tekemään reikiä, jotta voisin sitoa sen itse. Ystäväni suositteli kirjansitomoa, mutta se arvelutti minua, koska papereissa ei ollut mitään nidontavaraa. Kun lopulta rohkaisin mieleni ja etsin kirjansitomon käsiini, kävi ilmi, että he olivat kesälomalla. Onneksi, ajattelin. Mutta miten sitoa kirja? Yritin neulaa ja lankaa, mutta paperi oli paksua ja neula vääntyi. Lopulta päädyin ompelemaan paperit yhteen yksi kerrallaan. Ja koska tein sen summittain, sinne päin, tulos näyttää aika huvittavalta, suoraan sanoen kömpelöltä. Mutta miksei päiväkirja voisi olla kömpelö?
 
Huvittavaa kyllä, ensimmäinen taidenäyttely johon olen osallistunut oli nimenomaan näyttely päiväkirjoista, jonka Hannu Gebhard kokosi Kluuvin galleriaan 1989. Sinne toimitin muistikirjan, joka oli lävistetty kolmella reiällä, ja suljettu rautalangoilla joissa oli kiinalaiset kolikot. Eli silloin minun päiväkirjani oli peruuttamattomasti lukittu muilta, ja itseltänikin. Nyt päiväkirjani on avoin, mutta sisältää pelkkiä värejä. Ja hiukan mustaa lankaa…
 
2015-07-22 09.34.24
 
2015-07-28 15.28.11
 
Lisätietoja näyttelystä löytyy Kirjatekoja_suomi_tiedote+avaj ja myös täältä.

Sumuun häipyvä horisontti ja sateen sotkema kuva

Ajatukseni oli, että nyt kun en enää ole kiinni Eläinvuosissa, kerran viikossa kuvaamassani vuosien sarjassa, voisin yrittää kehittää projekteja, joita voisin kuvata eri puolilla maailmaa. Horisontin puolittamat merimaisemat, joita olen ryhtynyt kutsumaan työnimellä “After Sugimoto”, oli yksi sellainen. Japanilaisen valokuvaajan kuvaamat mustavalkoiset stillkuvat jossa puolet on taivasta puolet merta, mutta jota näyttävät abstrakteilta harmaan eri sävyjen pinnoilta tosin ovat idealtaan jotakin aivan muuta. Kuvattuani tyytyväisenä merimaiseman Biskajan lahdelta Bilbaosta pohjoiseen, ja huomattuani kotona, että kuvan reunassa näkyi tyrskyjä, puhumattakaan tahrasta objektiivissa, joka näkyi selvästi hyvällä tietokoneen näytöllä totesin kylmän rauhallisesti, että oli aloitettava uudestaan. Eilisen ihanan aurinkoinen ja lämmin kevätpäivä houkutteli ihmiset rannoille ja minut Harakkaan, ja niinpä etsinkin lounaisrannalta kalliota jolta saisi mahdollisimman avoimen näkymän. Saaria ja poijuja on joka puolella Helsingin edustalla, mutta Harmajan ja pari. Pikkusaaren välistä näkyy melko avoin horisontti. Löysin rantakalliolta paikan jalustalle, yritin painaa mieleen kolot jotta muistaisin ne, ja mietin myös miten rantakivet nousisivat näkyviin jos vedenpinta virlä laskisi. Kotona huomasin harmikseni, että linssissä näkyi edelleen tahra, kaikista putsausyrityksistäni huolimatta. Eli vielä kerran uusi alku!
 
Harakka-11-4_1000533
 
Harakka-11-4_1000531
 
Sunnuntaiksi oli luvattu sadetta, mutta aamupäivällä sää oli poutainen, taivas utuisten pilvien peitossa. Kuulin että vuorovene kulkee jo, tunnin välein, ja yritin ehtiä yhden veneeseen, mutta myöhästyin. Olisin voinut soutaa, mutta lounaassa näkyi pilviä ja ajattelin, että voisin yhtä hyvin odottaa seuraava venettä etten joutuisi soutamaan takaisin sateessa. Hieno utuinen sumu horisontissa olisi ollut hieno alkukuva himmennettäväksi esiin valkoisesta, mutta sen ajan istuin kahvilassa odottamassa. Kun pääsin saareen sade oli juuri alkamassa, ja kiiruhdin kuvaamaan ennen kuin se yltyisi. Mantereelta käsin en tll ajatelleeksi länsituulen tuottamaa aallokkoa joka nyt paiskoi vettä rantakallioita vasten ja huuhtoi niiden yli niin vuolaasti etten voinut ajatellakaan asettavani jalistaa eiliselle paikalleen. Yritin asettua noin metrin lähemmäs rantaa, ja kastuin silti. Ja mikä pahempaa, myös kamera kastui. Paitsi sadepisarat myös aallokon tyrskyt piiskasivat kameran linssiä ja niin kuvasta tuli kaikkea muuta kuin sumuisen rauhallinen. Aallokko ja tyrskyt olisivat olleet hyvinkin dramaattinen aloitus omalla tavallaan, ellei ät pisarat olisi täyttänet kuvapintaa. Palasin sisään kuivattelemaan ja havaitsin ilokseni että kamera kyllä toipui vallan mainiosti.
 
videostilli-Harakka-12-4-P1000548
 
videostilli-Harakka-12-4-P1000549
 
Parin tunnin päästä sade oli ohi, vain pieni tihkusateen tapainen kosteus tuntui ilmassa, mutta vesilätäköiden pinta pysyi tyynenä. Menin siis takaisin rantaan tavoitteen uusi yritys. Toki aallokko olisi ennallaan, mutta ehkä onnistuisin kuvaamaan sen niin etteivät pisarat osuisi linssiin. Pötyä, tietysti. Palasin varovaisesti samalle kalliolla, mutta aallokko oli voimistunut, ja tyrskyt heittivät kunnon saavillisen vettä niskaani, ja kameran päälle myös. Kuva täyttyi vesipisaroista entistä pahemmin, ja seison siinä kalliolla pitäen jalustasta kiinni niin tukevasti kuin kykenin, tietäen että vaikka kastun, meri ei kuitenkaan saisi minua työnnetyksi jaloiltani, vaikka kohti vyöryvien vesimassojen voima tuntuikin pelottavalta. Kaiken lisäksi akkukin loppui ennen kuin sain suunnitellut kolme minuttia kuvattua. Eli kaikesta päätellen edessä on vielä kerran uusi alku, tosin jonakin toisena päivänä.
 

Bilbaosta pohjoiseen


Jos Bilbaosta ajaa metrolla koiliseen päin ja jää pois pysäkillä nimeltä Bidezabal, voi löytää kävelytien, joka seuraa joen rantatörmää ja johtaa avormerelle, Punta Galeaan. Eikä siinä vielä kaikki, sieltä kävelytie jatkuu rantakallioiden harjalla itään huikeiden rantamaisemien halki. Täältä löysin kaipaamani avoimen horisontin, jota tarvitsen kuvatessani merta ja taivasta Sugimoton tapaan, mutta videolle. Toki muutama laiva makasi joen suulla ja välillä tyrskyt ja kalliot ulottuivat pitkälle avomerelle, mutta periaatteessa näkymä oli vapaa. Ensin kaikki oli harmaata, ja taivas pilvineen vielä kerroksittain tumma ja vaalea, mutta päivän mittaan sää kirkastui, ja viimeinen yritykseni kuvata kolme minuuttia merta ja taivasta videolle oli todella blue on blue.
 
Bilbaossa päähuomio kohdistuu helposti taiteeseen, kuuluisan Guggenheim museon ansiosta. Ja täälläkin eläimet ovat nyt muotia. Rakennuksen toisella puolella vartioi Jeff Koonsin orvokeista koostuva koiranpentu ja joen puolella taas Louis Bourgeoisin huikea hämähäkki.
 
IMG_4211
 
IMG_4178
 
Meren lähistöllä maisema vie voiton. Eräänlainen leikeltyjen puiden reunustama kävelytie johtaa joen törmän harjalla avomerelle:
 
IMG_4240
 
IMG_4243
 
Sieltä tie jatkuu rannikkoa pitkin vaikka kuinka kauas. Käännyin surffareiden suosiman beachin luona takaisin päin tyytyväisenä saamaani annokseen avomerta.
 
IMG_4259
 
IMG_4264
 
Ja vihdoin keksin myös zoomille käyttöä; rantatörmän ruohikon saa sen avulla kevyesti rajattua pois kuvasta ilman että joutuu astumaan liian lähelle jyrkännettä.
 
IMG_4261
 
 

Horisonttia hakemassa


Vaikka Helsinki sijaitsee ulkosaaristossa, ei rannoilta silti ole helppoa löytää avointa horisonttia. Uunisaaresta katsottuna vain Harmaja ja pari luotoa on esteenä, mutta poijuja ja merimerkkejä ja laivoja on tietysti aina. Eiran rannastakin toki aukeaa näkymä saarien välistä, mutta ei edes Suomenlinnan eteläkärjestä aukea aivan avointa horisonttia. Syy miksi innostuin etsimään paljasta horisonttiviivaa on hissukseen käynnistämäni projekti, jossa hyödynnän uuden kamerani hienoa vaakatasapainon näyttävää vihreää horisonttiviivaa, joka muuttuu keltaiseksi heti kun kuva on aavistuksenkaan vinossa. Sen avulla on myös helppo löytää keskiviiva joka puolittaa kuvan: puolet taivasta ja puolet merta. Vastaavaa kuvakompositiota voi tietysti käyttää, vaikka kuvassa olisi paljon muutakin kuin meri ja taivas.
 
Innostuin leikkimään horisontin halkaisemalla maisemalla jo jonkin aikaa sitten, mutta törmättyäni japanilaisen valokuvaajan kuuluisiin minimalistisiin kuviin (Seascapes) en voi kuin todeta, että teen sarjani “After Sugimoto”. Hänen projektinsa kuvata maailman meret mustavalkoisina valokuvina, joissa puolet kuvasta on merta puolet taivasta, muistuttaa aivan liiaksi yritystäni jakaa kuva tasan kahtia horisontin avulla, jotten hyödyntäisi sitä, vaikka projektini tavoitteet ovatkin vaatimattomammat ja kyse on videoista. Videokuvan myötä idea on väistämättä toinen, kun liike ja muutos nousevat keskeiseen asemaan. Kuvittelin että voisin nimetä videoprojektin esimerkiksi “Blue-blue” mutta nyt ei oikein ole muuta vaihtoehtoa kuin juuri “Sugimoton jälkeen”. Lisäksi tajusin jo näiden ensimmäisten kokeilujen myötä, että mukana on aina paljon muitakin värejä.
 
Uunisaari-21-3-2015_1000504 2
 
Kevätpäiväntasauksen aikaan on viimeinen hetki aloittaa, vaikka olenkin tehnyt erilaisia testejä jo aiemmin, joten kiiruhdin lauantaina 21.3 hyvissä ajoin ennen auringonlaskua Kaivopuiston rantaan, Uunisaareen (kun sinne vielä pääsee sillan yli) ja Eiran rantaan ottamaan ensimmäiset kuvat. Halusin nimenomaan irrottautua Harakan saaresta, jossa olen kuvannut viimeiset kaksitoista vuotta. Yhdessäkään paikassa horisontti ei ole täysin avoin ja kuvassa näkyy kaikenlaista sälää. Ehkä juuri “sälä” tekee projektistani jotakin joka on selvästi Sugimoton jälkeen.
 
Eiranranta-21-3-2015_1000506 2
 
Kylmästä tuulesta piittaamatta lähdin silti uudestaan hakemaan avointa horisonttia Suomenlinnan Susisaaresta käsin sunnuntaina 22.3., vain hiukan paremmin tuloksin. Avomerelle olisi päästävä, tai ainakin avomeren äärelle ja tämä projektihan on mainio tekosyy matkustaa erilaisille rannoille horisonttia hakemaan. Aiempiin projekteihin verrattuna erotuksena on se, että nyt en palaa samaan paikkaan, enkä näytä miten maisema muuttuu vaihtuvien sääolosuhteiden mukaan, vaan siirryn paikasta toiseen. Mutta arvelisin että variaatioiden määrä on silti loputon, yhtäältä värisävyjen ja valon takia, toisaalta pienten muutosten, pilvien ja aaltojen liikkeiden myötä.
 
Suurin ero aiempiin projekteihini verrattuna on eittämättä se, että nyt en astu itse mukaan kuvaan. Variaatio, jossa kävelen kameran ohi rantaviivan suuntaisesti, kuten tein jo vuohen vuonna 2004, on itse asiassa täysin eri juttu. En tiedä mihin tämä horisontin hakeminen lopulta johtaa, ehkä se on vain harjoitus parempaa ideaa odotellessa. On silti hauska aloittaa projekti, joka on suhteellisen vapaamuotoinen, ei niin aikaan ja paikkaan sidottu kuin Animal Years. Mutta avoimen horisontin, tai edes melkein avoimen horisontin löytäminen on silti haasteellisempaa kuin kuvittelin. Sen hakeminen vaatii selvästi hiukan suunnittelua, ja matkantekoa…

Mutkitellen Massa joen suistossa


Oued Sousse ja Oued Massa jokien suistot ja niiden välille ja ympärille levittäytyvä rannikkoalue Marokossa, Souss-Massa kansallispuisto, on ainakin osittain suojeltua aluetta. Se on kuuluisa linnuistaan ja mm. kaljusta ibislinnusta joka pesii vain siellä. Alue on ainakin suhteellisen hyvin suojattu turisteilta, sillä rannikolle on erittäin hankala päästä vuokraamatta autoa tai osallistumatta retkelle. Sinnikkäälle sinne löytäminen voi onnistuakin, suosiollisten tähtien ja kanssaihmisten myötävaikutuksella, kuten minulle tänään. Eilen yritin päästä alueen laitamille, pieneen rantakylään nimeltä Tifnit hiukan Agadirista etelään, mutta päädyin paikallisen kimppataksin kyydissä kaupunkiin nimeltä Tiznit. Tänään päätin suosiolla ottaa kohteekseni Massa-nimisen pikkukaupungin, jonka lähistöllä on virallinen sisäänkäynti kansallispuiston alueelle. Matkustamiseen meni suurin osa päivästä, mutta ehdin kävellä suistoalueella sen verran, että maisemat ja rauha olivat vaivannäön arvoisia.
 
Matkanteko oli kiinnostavaa sekin. Kimppataksi on edullinen tapa liikkua ja siinä näkee ihmisiä, tai paremminkin tuntee, kun istuu ahdettuna heidän väliinsä. Parhaimmillaan takapenkillä oli neljä aikuista ja kaksi lasta. Hinnasta ei tarvitse tinkiä, tai reitistä neuvotella eikä huolehtia missä jäädä pois, sillä kaikki toimii sujuvasti kunhan tekee kuten muutkin. Eikä aikatauluista ole stressiä, auto lähtee kun se on täynnä, se pitää vain löytää. Agadirista ei esimerkiksi päässyt kimppataksilla suoraan Massaan, vaan ensin oli otettava auto Inezganeen, naapurikaupunkiin, joka on jonkinlainen eteläisen autoliikenteen risteysasema. Sieltä löytyi lopulta kyyti Massaan, ja Massasta sain sitten kahvilasta neuvon ottaa kolmas kimppakyyti kylään nimeltä Agbalou. Sieltä kävelymatkaa tienhaaraan, josta olisi käännyttävä puistoon oli vain pari kilometriä, ja tienhaarasta kyltin mukaan puiston portille enää kolme:
 
IMG_3429
 
Tosiasiassa tie seurasi jokivarttta pitkin matkaa, ja olisin voinut kävellä enemmänkin ellen olisi halunnut palata takaisin hyvissä ajoin ennen auringonlaskua. Matkalla kohtasin vain kaksi portinvartijaa tai opasta, joista jälkimmäinen varsinaisen puiston portilla. Jos todella haluaisi nähdä lintuja opas olisi ehkä tarpeen, mutta minä halusin vain ihailla maisemia ja hiukan leikkiä uudella kamerallani. Kuvasin videolle kolme yritystä istua tien vierellä, työnimellä “Waiting for the Bald Birds”. Tässä alla videolta napatut pienemmät stillkuvat. Ensimmäinen kuva oli kivellä rinteessä ennen viimeistä pikkukylää, jonka nimi on luultavasti Sidi Berzane, vaikken sitä löydä kartalta. Sillä paikalla moni muukin oli pysähtynyt kuvaamaan, jalanjäljistä päätellen:
 
P1000133
 
Toinen kuva oli puiston perukoilla, jonkinlaisen betonisammion reunalla istuen, melko lähellä merta:
 
P1000135
 
Ja kolmas kuva oli vain pienen matkan päässä siitä rannassa, puoliksi maatuneen palmunrungon pätkällä:
 
P1000134
 
En nähnyt ensimmäistäkään ibislintua, en kaljua enkä muunkaanlaista, vaikka tuskin olisin sellaisen tunnistanut, jos se olisi osunut kohdalle. En tavannut muitakaan lintuja, paitsi pikkukylässä kujertaneet pulut ja takapihalla kiekuneen kukon, jonka tosin vain kuulin. Ehkä yllättävin näky oli hylätyn näköinen jalkapallokenttä hietikolla keskellä suojeltua suistoaluetta. Mietin oliko se unohtunut sinne kun paikka oli muutettu kansallispuistoksi, vai olivatko naapurikylän pojat virittäneet sen sinne hiljattain.
 
IMG_3438
 
Takaisin kävellessäni kohtasin ensimmäiset kanssaturistit, neljä pikkubussillista ranskalaisia. Ehkä alueen ylellinen hiljaisuus ja rauha olikin vain iltapäivän helteen suoma poikkeuksellinen hengähdystauko, josta en ensin edes tajunnut olla kiitollinen. Ennenkuin pääsin Agbaloun, Massan ja Inezganen kautta iltaruuhkan läpi takaisin Agadiriin, oli jo pimeää ja hiljaisuudesta oli jäljellä vain muisto.
 
 
 

Puula ruskan aikaan


Puulaveden ranta ruskan aikaan loimusi ilta-auringossa, mutta enimmäkseen pilvisellä säällä maisema näyttäytyi keltaisen ja harmaan sävyinä. Istuin erilaisilla kivillä melkein puolihuolimattomasti ja etsin variaatioita vanhasta teemasta sama huivi hartioillani kuin kaksitoista vuotta sitten hevosen vuonna Harakan saaressa Helsingissä. Etsin aukkoja ja avaruutta maisemassa lähes hajamielisesti. Vaikka ympäristö ihmissilmälle oli avaraa ja selkeää, karun kaunista ja monimuotoista samalla kertaa, kameran eteen osui aina jotain turhaa pusikkoa tai männyntainta. Loivassa ja lämpimässä iltapäiväauringossa kaikki näyttää upealta, ja kuva jossa istun ranta-kalliolla kahden männynvarjon viistäessä kuvan poikki onkin kutakuinkin kiinnostava. Istuin kokeeksi eri kohdissa kuvaa ja variaatioiden välillä voi nähdä valon liikkeen.
 
Puula-2-9
 
Puula-2-11x
 
Varsinaiset esityskuvat tein silti vasta pilvisenä päivänä läheisen niemen kärjessä: harmaita kallioita, harmaata vettä, kapea kaistale harmaata taivasta, jotain keltaista tai ruskeaa kasvustoa ja vastavärinä ihmisfiguuri sinisessä huivissa. Edvard Munchin maalaus Melankolia kävi mielessä, vaikka kompositio tietysti on toinen. Eikä kuvissa ole samanlaista surua, vain hiljaista haikeutta, niin kuvittelisin. Istuin värjötellen useammassakin paikassa kallioilla, ja tuulen suojassa unohduin välillä tuijottelemaan ulapalle enkä enää muistanut mitä olin tekemässä. Useinkaan en osunut siihen kohtaan kuvassa kuin kuvittelin, vaikka yritin arvioida ihmisfiguurin paikan ruohojen tai mättäiden tai kallion kuvioiden mukaan. Ystäväni ehdotti, että yrittäisin yhdistää kameran langattomasti tablettiini, ja käyttäisin sitä kontrollimonitorina sylissäni. Siten voisin tarkistaa kuvan komposition ja oman sijaintini kuvassa saman tien, ja välttyisin liian monilta erehdyksiltä. Innostuin heti ajatuksesta. Sinänsä osa tämänkaltaisen praktiikan viehätyksestä tietysti on yritysten ja erehdysten peli, tai sattuman oikut ja niiden mukanaan tuoma jännitys, mutta hiukan enemmän kontrollia sen suhteen mitä kuvassa lopulta näkyy ei olisi pahitteeksi.
 
Esitysten lisäksi leikin pienellä nuolikivelläni ottamalla stillkuvia kännykän kameralla, kun taas varsinaiset esityskuvat on taltioitu videokameralla. Huomasin hämmästyksekseni, että maalipinta usein heijastaa valon niin, että nuolesta katoaa punaisen hehku. Ja silloinkin kun sain kiven sijoiteltua oikeaan kulmaan heijastuksiin nähden, nuoli jäi välillä toiseksi vaikkapa loistavan punaisen rahkasammaleen rinnalla. Kuvasin jäkälää ja kallioita, pahkoja ja puunkoloja, kaikkea pientä mikä ympäristössä osui silmään.

Samalla tavalla kuvasin myös silmiini osuneet jätökset, kolme suurta kasaa ison kiven vieressä, joihin melkein tökkäsin kamerajalustani. Kun niitä vertailee eläinkirjan esimerkkeihin näyttää siltä, että ainoa vaihtoehto olisi puolukoita ahminut karhu! Karhu aivan lähellä ihmisasumuksia, pelkkä ajatuskin hirvittää. Ehkä se oli tullut maihin läheisiltä asumattomilta saarilta.
 
En ole erämaaromantikko vaan kaupungin kasvatti, olio jolle luonto on jotakin kaunista ja rentouttavaa, ympäristö jossa silmä lepää, ja jossa on tilaa hengittää. Villi luonto ei herätä minussa seikkailun halua ja tiedän hyvin etten mitenkään selviäisi itsekseni erämaassa. Jotenkin hauskaa on silti ajatella, että olemme kontion kanssa olleet samoilla apajilla puolukoita poimimassa.
 
IMG_2837

Istun kivellä – sateessa


Päivä kivellä Kalvolassa, tai ehkä vuorokausi. Tähän kirjaan muutaman rivin jokaisesta kuvauskerrasta, eli kahden tunnin välein. Teen sen suomeksi, sillä tässä paikassa olen aina puhunut suomea. Olen kuvannut täällä aiemminkin, esimerkiksi työt Sitting on a Birch (2006), Secret Garden 1-2 (2006), Year of the Dog in Kalvola – Calendar (2007) sekä Becoming Juniper – Kalvola (2012). Viimeksi mainittua lukuun ottamatta ne on kaikki kuvattu vuoden ajan viikoittain (kalenteri tosin kuukausittain). Nyt aion kuvata vain päivän, ehkä vuorokauden.
 
Kello kuudelta (tai hiukan ennen) maanantaina 23 kesäkuuta, heti juhannuksen jälkeen aloitin kuvaamisen, sateessa. Valitsin kuvauspaikaksi ainoat lähistöllä olevat kivet, Koivumäessä syreenitarhan yläpuolella. Asetin kameran korkeimmalle mättäälle ja suuntasin sen niin, että samaan kuvaan osui kaksi sammaloitunutta kiveä, toinen etualalla oikealla, toinen taustalla hiukan vasemmalla. Ja niin voisin siirtyä ensimmäiseltä toisella samassa kuvassa. Päätin aloittaa aikaisin, sillä mikäli haluaisin voisin lopettaa päivän illalla, sen sijaan että jatkaisin vuorokauden ympäri, vaikka tähän aikaan vuodesta yö onkin lyhyt ja valoisa, joten jotakin varmasti näkyisi kuvassa myös puolenyön jälkeen. Mutta halusin siis varata itselleni mahdollisuuden kuvata vain päivän, joten oli parasta aloittaa aikaisin. Ainoa haittapuoli varhaisessa aloituksessa oli sade. Tihkusateen sijaan nyt satoi suuria märkiä pisaroita, ei kaatamalla, mutta riittävän tiheään tahtiin, jotta kivellä istuessakin kastuisi kunnolla. Onneksi sisällä on lämmintä, vaatteet kuivuvat nopeasti.
 
Kello kahdeksalta sade jatkuu. Unohdin taas ottaa stillkuvan puhelinkamerallani. Ensimmäisen kerran jälkeen palasin takaisin ottamaan kuvan, sillä aloituspiste on tärkeä dokumentoida. Stillkuvan rajaus on tietysti erilainen kuin videokameran, mutta silti. Nyt, toisella kerralla, istuin lyhyemmän aikaa, mutta rauhallisemmin. Kuvasin “tyhjää” maisemaa tavallista pidempään, sillä kuulin junan lähestyvän ja tallensin sen ohiajon kokonaisuudessaan, jottei ääni katkeaisi kesken. Tällä kertaa ei autoja ajanut ohi, vaan joku visertävä lintu jatkoi sinnikkäästi lauluaan koko kuvan ajan.
 
Kello kymmeneltä sade taukosi. Tuuli ravisteli puista pisaroita niskaani, samoin syreeninoksista portaiden yläpuolella, mutta muuten ilma oli paljon kuivempi. Samat linnut visersivät edelleen sinnikkäästi, autoja ajoi ohi tasaisin väliajoin, ja muutenkin kolmas istunto muistutti edellisiä. Vaikka sää olisi pilvinen ja kostea se ei haittaa, ellei varsinaisesti sada. Illaksi on luvattu kirkastuvaa, saa nähdä ehtiikö aurinkokin mukaan kuvaan.
 
Kello kahdeltatoista sade jatkuu, ensin tihkuen ja sitten yhä voimistuen. Nyt alan jo tottua siihen, tiedän, että kun kastun pääsen kuitenkin pian sisään lämpimään kuivattelemaan. Taivas on lähes tasaisen harmaa, hiukan vaihtelua on pilvien harmaan sävyissä. Se ei kuitenkaan näy kuvassa, johon mahtuvat vain kuusien ja mäntyjen alaoksat. Ensimmäinen, isompi kivi on itse asiassa vanhan koivun juurella. Pienempi kivi kauempana on lähellä kuusta, jonka oksat muodostavat kuvan yläreunaan rimpsuverhon. Taustalla oikealla kaksi mäntyä seisoo vierekkäin, hiukan toisiinsa päin kallellaan, niiden punertavat rungot näyttävät kuvassa melkein luonnottoman punaisilta.
 
Kello kahdelta sataa edelleen. Hetken näytti siltä kuin aurinko tulisi esiin, tai ainakin pilviverho vaikutti ohuemmalta, sillä verannan lattialla näkyi selvät varjot. Mutta se oli vain hetken. Kuvassa päivän eteneminen, valon suunnan muuttuminen ei näy, sillä pilvet hajauttavat auringon valon tasaiseksi kentäksi. Sen sijaan että nimeäisin työn “Istun kivellä” vanhan vuoden 2003 työn mallin mukaan, “Sadepäivä kivellä” voisi olla osuvampi nimitys: “Rainy Day on a Rock.” Mutta ehkä vielä on liian aikaista miettiä nimeä, kun olen hädin tuskin puolivälissä, enkä edes sitä, mikäli sittenkin jatkaisin läpi yön.
 
Kello neljältä sade jatkuu. Säätiedotuksen mukaan nyt pitäisi kirkastua muutamaksi tunniksi, mutta taivas väittää muuta. Hiljainen tihkusade jatkuu ja jatkuu. Sadepäivä kivellä, siitä ei ole epäilystäkään. Liikennettä on enemmän iltapäivällä, tai sitten kaikki autot vain sattuivat ajamaan ohi juuri kun istuin kivellä, tai oikeammin, nojasin kiveen. Päivä jatkuu samanlaisena, on kuin olisin eksynyt johonkin harmaaseen putkeen ajan ja elämän ulkopuolella, jossa kaikki jatkuu ennallaan. Se tuntuu hullulta, sillä toistamalla saman kuvan pyrin nimenomaan osoittamaan miten kaikki muuttuu hetki hetkeltä. Ja nyt tuntuu että mikään ei muutu. Mutta ehkä se on vain illuusio, kuvitelma, ja kun katson materiaalit huomaan pienenpienet muutokset, joita en näin parin tunnin välein kivellä istuessani havaitse.
 
Kello kuudelta sade vihdoinkin taukosi. En tohdi sanoa että lakkasi, sillä illaksi on luvattu lisää sadetta, mutta juuri nyt jopa aurinko kajastaa pilvien läpi ja ilmassa on vain kosteutta, ei enää sadepisaroita. Pieni tuulenvire luoteesta ravistelee vettä puista ja jo lännen suunnalta kajastava valo antaa aavistaa, että ilta on tulossa. Vain pari istuntoa enää, ellen sitten päätä jatkaa läpi yön. Ja vaikka jatkaisinkin, kun kerran aloitin jo varhain aamulla, ei niitä ole kovin monta jäljellä. Kymmeneen asti jatkan joka tapauksessa. Ja toivon että aurinko vielä paistaisi ihan kunnolla, ja muuttaisi maiseman.
 
Kello kahdeksalta näyttää, että sade todella lakkasi. Ilma tuntuu raikkaalta ja taivas on kirkkaampi, vaikkakin pilvien peitossa. Huomasin, että olen jo onnistunut tallomaan selvän polun heinikkoon ja kivellä kamerajalustan luona on saappaideni jättämät syvät painaumat. Myös isomman kiven kyljessä, paikassa johon olen nojannut, on jälki, ja kiven juurella sammal on repeytynyt pois jalkojeni alta ja paljastanut multaisen kiven. Pienemmänkin kiven juurella jalkani ovat talloneet maan esiin. Päivässä syntyy polku, ja myös paljon tuhoa. Mutta onneksi ruoho kasvaa pian ennalleen, ja samoin sammal, vaikkakin hitaammin.
 
Kello kymmeneltä sataa taas, ja tällä kertaa ihan kunnolla. Alkaa hämärtää, aurinko laskee jo tunnin kuluttua, mutta kameran valotusmittari pitää yllä tasaista vihreää. Kuinkahan siniseksi valon on muututtava, jotta se näkyisi kuvassa? Ihan jo senkin takia täytyy jatkaa ainakin puoleen yöhön asti. Illan tullen hyttysetkin ovat havahtuneet. Kaikki tämä vesi on niille mannaa, mutta kylmä sää on pitänyt ne kurissa tähän saakka. Nyt ne ovat liikkeellä ja saalistamassa sateesta huolimatta. Ilta tummenee, mutta tuskin tulee kokonaan pimeää.
 
Kello on kaksitoista, keskityö, ja sataa edelleen. Ei ole pimeää mutta sen verran hämärää, että kamerakin tunnistaa muutoksen. Metsän vihreys on niin voimakas ettei hämärästä tule sinistä vaan vain tummemman vihreää. Kun istun kivellä tai nojaan kiveen viimeistä kertaa ja tunnen pisaroiden valuvan kasvoilleni, mietin miten hurjaa olisi viettää yö ulkosalla. Jokainen eläin joutuu etsimään kolon johon suojautua sateelta, ja ihminenkin voisi yrittää löytää kallion kielekkeen tai kuusen jonka suojaan käpertyä. Mutta on kieltämättä ihanaa päästä sisään lämpimään taloon. Lopetan vuorokauden tähän, yöhön, ja hyväksyn sen, ettei aina voi palata alkuun ja aloittaa alusta. Tässä vielä lopuksi viimeinen kuva vihreydestä kesäyönä.
 
IMG_2020