Matka pohjoiseen, Hailuotoon, osui corona-rokotuksen jälkeiselle päivälle, tai paremminkin, siirsin matkaani päivän ehtiäkseni rokotukseen ennen sitä, sillä tarkoitukseni on viettää koko huhtikuu täällä Perämeren pohjukassa. Ja ehkä sen vuoksi matka oli erityisen uuvuttava. Toki myös huonosti nukutulla yöllä, tai oikeastaan ei juuri lainkaan nukutulla yö, sillä juna Ouluun lähti viideltä, ja parin tunnin odotuksella Oulun suljetun linja-autosaseman ulkopuolella, oli osuutensa uuvuttavuudessa. Säteilevä aurinko tosin auttoi ja ensivaikutelma legendaarisesta saaresta oli vakuuttava. Tiedän että olen viettänyt Hailuodossa muutaman päivän joskus 1989, Oulun rotuaarille kootun Zet-näyttelyn tekijäporukan kanssa, mutta en muista saaresta mitään, vain epämääräisen mielikuvan vanhasta puuhuvilasta ja matkaa varten hankituista kahdesta ohuesta makuupussista, jotka saattoi muuttaa yhdeksi isoksi. Miehen, jonka kanssa makuupussit hankittiin toki muistan, minulla on toinen niistä vielä tallella Harakassa, samoin teoksen jonka tein, gallupkyselen pohjalta kootun ääniteoksen, rytmisen kudelman “Joka tapauksessa luultavasti”. Mutta käytännössä Hailuoto on minulle täysin uusi ja outo paikka, vaikka olen siitä tietysti kuullut. Residenssi “Päiväkotia”, johon olen asettunut, suositteli minulle kirjailijanaapurini. Tarkoitukseni onkin ennen muuta kirjoittaa loppuun kesken jääneitä tekstejä, mutta myös kuvata videolle kohtaamisia puiden kanssa. Niistä lisää englanniksi hankkeen “Meetings with Remarkable and Unremarkable Trees blogissa, täällä. Tähän lisään lähinnä kuvakoosteen matkastani takaisin talveen: