Category Archives: puiden kanssa

Kohtaamisia kuusten ja koivujen kanssa


Galleria Forum Boxissa 11.2.-6.3.2022 parvella esillä oleva näyttely muistuttaa nimellään hankkeesta Kohtaamisia huomattavien ja huomaamattomien puiden kanssa, mutta on rajattu koskemaan vain kuusia ja koivuja. Tosiasiassa rajaus on vielä tiukempi, sillä kaikki työt, Ruotsissa Fulufjället vaaralla toukokuussa 2019 kuvattua pääteosta Day with Old Tjikko (17 min 45 sec) lukuunottamatta, on kuvattu syyskuussa 2020 Mustarinda residenssissä Hyrynsalmella Kainuussa. Niin myös video Rakas Kuusi – Dear Spruce (5 min 47 sec), jossa kirjoitan kirjeen kuuselle, jonka juuripahkan päällä istun, kuvassa yllä. Olen lisännyt suomenkielisen tekstin kertojan ääneksi ja tekstittänyt sen englanniksi. Mediaboxissa on samaan aikaan esillä Dear Deceased (6 min 26 sec), englannin kielellä kirjoitettu kirje kuolleelle kuuselle, joka löytyy nyt myös AV-arkista, täältä.
Lisätietoja näyttelystä
täällä, ja myöhemmin arkistossa täällä. Tietoja Mediaboxin työstä täällä ja myöhemmin arkistossa täällä. Näyttelykuvat tässä alla on kuvannut Emilia Pennanen:
 

 

 
 
 
 
 

Uusi vuosi, uudet ystävät


On aika aloittaa jotakin uutta, vaikka työskentelen kyllä vielä myös Kohtaamisia huomattavien ja huomaamattomien puiden kanssa hankkeen parissa – muutamia töitä on esimerkiksi esillä ryhmänäyttelyssä galleria Forum Boxissa helmikuussa, ja toivottavasti tulevaisuus tuo mukanaan muitakin mahdollisuuksia näyttää eri puiden kanssa tekemiäni videoteoksia. Uusi ei myöskään ole kokonaan uutta, vaan oikeastaan tarkennus; aloitin kasveista, tarkensin sitten puihin ja nyt keskityn mäntyihin. Hankkeen nimi on (toistaiseksi) Pondering with Pines – Miettii Mäntyjen kanssa – Tänker med Tallar. Alun perin ajattelin että nimi olisi ruotsiksi “funderar med furor” mutta ‘fura’ ei ole vain mänty, vaan kuten honka tai petäjä, se on tietääkseni iso ja komea mänty.
 
Ensimmäinen mänty jonka kanssa kokeilen miettimistä tänä vuonna, eikä vain miettimistä vaan poseeraan myös Taijin puuasennossa sen äärellä, on suuri ja kaunis mänty Kaivopuistossa keskellä rinnettä, joka tällä hetkellä toimii pulkkamäkenä. Seuraavat kaksi kuvaa otin puhelimellani muistiinpanoiksi – kaksi viimeistä ovat stillkuvia videolta, ensimmäisestä istunnosta (tai seisonnasta) tänään.
 

 

 

 

 
 
 
 
 
 
 
 

Eckeröstä Tukholmaan


Helteinen heinäkuu Ahvenanmaalla, Eckerön posti- ja tullitalon uudistetussa residenssissä on sujunut yhteistyössä pihapiirin vaahteran ja omenapuun kanssa:
 
 

 
Näiden puiden kanssa kuvaamieni tasapainoharjoitusten ja ”päiväkirjamerkintöjen” lisäksi olen vieraillut vanhan postilaiturin vieressä rannalla kasvavan saarnipuun luona ja kuvannut sitä eri kulmista, kirjoittanutkin sille. Lähikuva sen vihreistä lehdistä ja viime vuoden siemenistä, yllä. Olen viihtynyt hyvin ja nauttinut rauhallisen museomaiseman ja turistien täyttämän kesäparatiisin oudosta yhdistelmästä. Tähän idylliseen rauhaan syntyi katkos – lyhyt vierailuni Tukholmassa – joka oli samalla eräänlainen kohokohta ja huipennus.
 
Eckerö line vie tästä nurkan takaa Grisslehamniin Ruotsin puolella, josta bussilla pääsee samaan hintaan puolessatoista tunnissa Tukholmaan. Koronapandemian vuoksi en ole käynyt Tukholman asunnossani sitten tammikuun 2020, ja suunnitelmani on ollut lähteä sinne siivoamaan heti kun kaksi viikkoa on kulunut toisesta rokoteannoksestani. Sinänsä tartuntatilanne ei tällä hetkellä ole siellä sen pahempi kuin Helsingissäkään. Vaikka vuokraemäntäni on välillä tarkistanut että kaikki on asunnossa suurin piirtein kunnossa, ei huonekasvien kuihtumista ole voinut estää. Olin siis varustautunut pahimpaan. Ja kuten kuvista näkyy, tuho oli lähes totaalinen.
 

 

 

 

 
Kaikesta huolimatta muutama aavikkokasvi (aloe, euphorbia ja crassula) oli yllättäen säilynyt hengissä, ja siivottuani raadot pois tuntui kuin asunnossa voisi taas elää. Vietettyäni siellä yhden yön kotiin paluun tunnelmissa tulin kuitenkin ilolla takaisin nauttimaan Eckerön ylellisestä rauhasta vielä heinäkuun loppuun saakka…
 

Saana tunturin kupeessa


Olen viettänyt kaksi viikkoa Saana tunturin kupeessa ja sen rinteillä, Ars Bioarctica residensissä Helsingin yliopiston Kilpisjärven biologian asemalla. En tosin kiivennyt ylös Saanalle, tällä kertaa, vaan pysyttelin puurajalla. Olin täällä viimeksi kesäkuun alussa 2014, eli melko tasan seitsemän vuotta sitten, ja silloin kapusin tunturille, totta kai. Silloin kirjoitin ahkerasti residenssin blogiin ja keräsin materiaalia Research Catalogue alustalle, tänne. Jotakin kirjoitin myös näille samoille sivuille, englanniksi (tänne, tänne ja tänne). Tein joitain toisintoja silloisista töistäni, (katso täältä ja myös uusi yritykseni, täällä). Pääasiallinen syyni vierailla Kilpisjärvellä nyt, on tutustua tunturikoivuihin, jotka elävät puurajalla. Vaatimattomasta ulkomuodostaan huolimatta ne ovat omalla tavallaan erittäin huomattavia ja puolustavat paikkaansa osana hankettani Kohtaamisia huomattavien ja huomaamattomien puiden kanssa. Minulla oli myös tilaisuus kuulla Rauni Partasen kertovan tunturikoivuista ja niiden uusiutumista uhkaavista tekijöistä kuten liiallisesta laiduntamisesta. Hankkeella on oma bloginsa, ja sinne olen kerännyt kuvia tunturikoivuista omalle sivulleen, tänne.
 

 
Vaikka jäinkin kuljeskelemaan Saanan rinteillä tai Saanan ja Jeahtas tunturin välisellä paljakalle tunturikoivujan kanssa, en voinut olla huomaamatta uutta reittiä. Ensi kertaa lähdin kulkemaan retkeilykeskuksen luota lähtevää vanhaa polkua, mutta jo seuraavalla kerralla valitsin uuden “valtatien”, kuivan ja kätevän hiekkatien joka oli rakennettu Mallan luonnonpuiston parkkipaikalta Saanalle. Sitä olisi voinut kulkea vaikka korkokengissä. Tässä muutama kuva:
 

 

 

 

 

 

 

 

 
Ehkä ensi kerralla kiipeän taas ylös asti. Nyt minulla oli tilaisuus tutustua tunturikoivuihin lehtien puhkeamisen aikaan. Toivon että voin palata tapaamaan näitä puurajan sinnittelijöitä uudestaan syksyllä, ruskan aikaan, kun ne komeilevat väriloistossaan.
 
 
 

Korvasieniä Örössä


Keväällä kaikki muuttuu, kaikkialla, mutta Örössä sen tajuaa erityisen selvästi. Vaikka männyt säilyvät kutakuinkin ennallaan, maailma niiden ympärillä näyttää niin erilaiselta, että nekin ovat kuin uudenlaisia ilmestyksiä keskellä vihreyttä. Ja lintujen mekastusta lähentelevä liverrys peittää tuulen kohinan, uusi “ääniraita” muuttaa koko paikan tunnelman. Joinakin päivinä läntinen hiekkaranta on ollut niin tyyni että voisi kuvitella olevansa Välimerellä. Rantaniityille on rakennettu uudet aidat ja asennettu kiiltävät portit läpikulkijoille, mutta vielä saarella ei ole karjaa, vielä ei oikein olisi paljoa syötävääkään. Ihmisille löytyisi korvasieniä. Pitkä ikävä -tien ja sotilaskodin tien muodostamassa kulmassa on hiekkakenttä, jonka reunalla kasvavien kahden pienen männyn kanssa esiinnyin heti ensimmäisenä päivänä. Ja vasta kulkiessani hiekalla tajusin, että männynkävyiltä näyttävät ruskeat muhkurat olivat korvasieniä kaikki. Tunsin suurta houkutusta ryhtyä poimimaan niitä, ja kokeilla osaisinko ryöpätä ne turvallisesti nautittavaksi. Onneksi kansallispuistossa ei saa poimia mitään. Luettuani ohjeita verkosta ja varoituksia niiden myrkyllisyydestä olin tyytyväinen, että jouduin jättämään ne silleen. Kuvasin kuitenkin niiden kunniaksi pienen videon kannolla istuen, ja nimesin sen ruotsiksi ja englanniksi: Murklemarker – Morel Lands. Suomeksi voisi kutsua vaikka nimellä Korvasaaren korvasienet. Örön suomenkielinen nimi taitaa tosin olla Sorasaari, eikä korvasieniä oikein erota videokuvassa.
 

 

 

 

 

 
 
 
 

Kuinka puu kaulataan


Kiduttaminen kuulostaa pahalta, mutta siitä oikeastaan taitaa olla kyse kun mänty kaulataan. Palatessani Öröhön viikoksi vierailemaan mäntyjen luona huomasin lumen keskellä länsirannalla oranssinkeltaisena loistavia männynrunkoja. Muistin, että viime vierailullani otin selvää mistä oli kyse, kaulaamisesta, eli männyn hitaasta tappamisesta. Nesteet ja ravinteet kulkevat aivan kaarnan alla ja kun yhteys juurten ja latvuksen välillä katkaistaan poistamalla kuori riittävän leveältä alueelta rungon ympäriltä, puu näivettyy ja kuivuu hitaasti. Ihan toinen kysymys on, miksi mäntyjä tapetaan tällä tavoin kansallispuistossa, mutta siihenkin löytyi selitys. Männyt valtaavat alaa ja metsittävät koko saaren, ja ennen aukeat rantaniityt ja hiekkaiset kedot täyttyvät männiköistä, niin etteivät aukealla maalla viihtyvät lajit enää selviä. Siksi maisema yritetään edes paikoitellen pitää avoimena ja siihen tarkoitukseen saarelle tuodaan karjaakin kesäaikaan. Jotakin tämäntapaista luin erilaisista kylteistä, joita on kiitettävästi eri puolilla saarta. Kuvittelen lsäksi, että kun puu kuolee pystyyn ja jää siihen lahoamaan, se tarjoaa elinpaikan kaikenlaisille ötököille, vaikka saarella on jo ennestään paljon lahoavia puita eri vaiheessa maatumistaan. Kannoista päätellen paljon puita myös kaadetaan ja viedään parempaan käyttöön, ja syksystä muistan että risut poltetaan. Outoa ajatella mäntyjä valloittajina, kun yleensä kuuset ovat niitä, jotka hitaasti mutta varmasti valtaavat tilan koivuilta ja muilta lehtipuilta jos olosuhteet suinkin sallivat. Mäntyjen ajattelen aina sinnittelevän tuulisilla kallioilla, siellä missä muut eivät selviä. Ehkä siksikin tuollainen kuolemaan kaulaaminen kylmää. Mutta vaikea sanoa minkämoista kärsimystä se aiheuttaa, vaikka tuskin mikään tai kukaan elollinen mielellään kuolee kitumalla… Pakko silti myöntää, etten ensimmäiseksi ajatellut kärsimystä, vaan ihastelin miten kaamean kauniilta nuo jäätyneen pihkan peittämät avohaavat näyttivät:
 

 

 

 

 

 

 
 
 
 

Rakas mänty


Muutaman sadepäivän jälkeen, myrskyä odotellessa päätin ottaa kameran ja käydä vierailemassa Örön pohjoiskärjen männyn luona. Istuin sen luona hytisemässä jo viime viikolla, mutta videokuva tärisi niin paljon tullessa, etten kelpuuttanut materiaalia. Tällä kertaa minulla oli myös kirjoitusvälineet mukanani. Kuinka ollakaan, unohdin ottaa mukaan vara-akun, ja kun palasin männyn luota sulkemaan kameran – en katsonut tarkkaa aikaa, mutta tiesin että olin kirjoittanut vähemmän kuin kaksikymmentä minuuttia – näin surukseni, että se oli sammunut. Akku oli tyhjä. Niinpä en edes nähnyt minkä verran kuvaa oli tarttunut muistiin, minuutti vai ehkä viisi? Kävellessäni takaisin talolle “Pitkä ikävä” tietä pitkin mietin jo mielessäni, ehtisinkö takaisin kuvaamaan uudestaan vielä tänään, mutta hämärä ja tihkusade saivat minut toisiin ajatuksiin. Jos joutuisin menemään männyn luokse kolmannen kerran, se saisi jäädä ensi viikkoon. Ilokseni havaitsin, että kuvaa oli ehtinyt tallentua yli kymmenen minuuttia, ja se kyllä riittäisi. Mutta ironista kyllä, se oli yhtä tärisevää kuin ensimmäinenkin yritykseni. Tässä joka tapauksessa kirjoittamani kirje:
 
Rakas mänty,
tervehdys tästä juuriltasi, tai oikeastaan alimmilta oksiltasi – vai olisiko tämä paksu oksa, jonka päällä istun oikeastaan osa vääntynyttä runkoasi. Et ehkä muista minua, mutta olemme tavanneet kerran aikaisemmin. Istuin tässä viime viikolla hytisemässä tuulessa, mutta silloin minulla ei ollut kirjoitusvälineitä mukanani, ja kamera tärisi tuulessa niin häiritsevästi, etten koskaan editoinut kuvaa. Saa nähdä miten tällä kertaa käy! Sinänsä tämä tuuli ei ole voimakas, aukea ranta vaan saa sen tuntumaan vahvemmalta. Huomiseksi on luvattu myrskytuulta, yli kaksikymmentä metriä sekunnissa, ja se vaikeuttaa jo merellä liikkumista. Mutta sinun kannaltasi se ei ehkä ole niin kovin poikkeuksellista, olet varmaan kokenut yhden, jos toisenkin myrskyn ja osaat varautuakin niihin. Mutta miten, oikeastaan? Et voi vetää oksiasi kiinni runkoon, tai vetää neulasiasi suppuun – oletan. Mutta se, että kasvat maata pitkin ja enemmän pensaan lailla on varmaan seurausta nimenomaan varustautumisesta tuuleen, vaikken tiedä millä tavalla. Tai, jos ajatellaan jotenkin yksinkertaistetun luonnonvalinnan kautta, ne männyt jotka valitsivat uhmakkaamman tien ja kasvoivat suoraan, ovat ehkä kaatuneet myrskyissä. Rannoilla näkee kyllä sellaisiakin, jotka kerran kaaduttuaan jatkavat kasvamistaan runko maata myöten, ja luovat uusia oksia ylöspäin latvukseksi. Ehkä sinullekin on joskus sattunut vastaavanlainen onnettomuus, ja olet sitten vain jatkanut kasvamista uusista lähtökohdista. Se on tietysti aika hyvä neuvo itse kullekin, kun ikää karttuu, eikä asioita enää pysty tekemään samalla tavalla kuin ennen. Mutta aina ei ole helppoa nähdä mihin suuntaan sitä pitäisi ryhtyä kasvamaan. Juuri nyt minun ei tarvitse päättää, voin vain istua tässä sinun kanssasi, ja antaa tuuleen puhaltaa lävitseni. Se tulee etelästä eikä ole niin kylmä kuin voisi kuvitella – tai lännestä oikeastaan. Ehkä on silti viisainta jättää sinut tähän tuiverrukseen, kun kerran olet siihen tottunut ja kasvanut. Minulle, heiveröiselle ihmiselle, tämä alkaa olla turhan kylmää. Kiitos, että sain istua tässä tuulessa kanssasi, ja kiitos rauhoittavista ajatuksista joita minulle annoit, jollakin tavalla tai välityksellä. Toivon sinulle kaikkea hyvää tulevan talven varalle, ja ennen kaikkea, ettei huominen myrsky tuottaisi sinulle tuskaa tai tuhoa. Kiitos, kiitos, ja voi hyvin! AA
 
 
 

Örön mäntyjen kanssa


Vasta viikon olen viettänyt Örössä, residenssissä – Öres -, armeijan käytöstä kansallispuistoksi muutetulla, yleisölle vuonna 2015 avatulla saarella, joka kesäaikaan on luultavasti varsinainen turisti-rysä, mutta nyt se on tyhjä, hiljainen ja rauhallinen. Hiljainen on ehkä väärä sana, sillä tuulen kohina on jatkuva ja yllättävän kova. Mutta rauhallista täällä on; kun näen ihmisen tiellä tervehdin ilahtuneena. Mutta ihmisiä sentään on, heidän vuokseen jopa ravintola on auki pari tuntia lauantai-iltana.
Eilen ja tänään kuljeskelin tuttuja reittejä kameran kanssa, ja pysähdyin poseeraamaan muutamien mäntyjen luona. Aivan kaikkia en sentään kelpuuttanut editoitavaksi, mutta suuren osan. Alla kuvia tien vieressä kasvavasta komeasta männystä ja erilaisista rantamännyistä, uskon että tässä tapauksessa kuvat todella kertovat enemmän kuin sanat, vaikkeivät ne ehkä paljasta sitä, miten kylmä tuuli sittenkin on…
 

 

 

 

 

Uusi kuusi kuitenkin


Syyskuu Mustarindassa lähestyy loppuaan ja vielä on paljon mitä pitäisi ja haluaisi tehdä. Viime viikon päätteeksi sain kuitenkin kuvattua, kirjoitettua ja äänitettyä pienen työn uuden kuusen kanssa, johon olen suhteellisen tyytyväinen, ainakin nyt. Kuusi kasvaa polulla lähellä Paljakan luonnonpuiston rajaa ja istuin sen pahkalla kirjoittamassa illan suussa perjantaina 25. 9. koko kameran maksimiajan 21 min, ja vähän ylikin. Kirjoitin tekstin puhtaaksi mitään olennaista muuttamatta ja kun äänitin sen sen kesto supistui viiteen minuuttiin. Niinpä samasta videomateriaalista on nyt pitempi versio, Dear Spruce (20 min 15 sek) ja lyhyempi versio, jossa suomenkielinen teksti on lisätty kertojan äänenä, Rakas kuusi (5 min 47 sek). Ne löytyvät molemmat RC alustalta, täältä.
Teksti, kirjeeni kuuselle, jota kuvassa kirjoitan, on yksinkertaisuudessaan tämä:
 
Rakas kuusi, tai kuusi hyvä, kiitos että tarjoat tämän mainion istumapaikan aivan metsäpolun varrella. Jo ensimmäistä kertaa täällä kulkiessani, syyskuun alussa, heti saavuttuani Mustarinda-taloon, olen pannut sinut merkille ja ajatellut että voisin tulla istumaan syliisi hetkeksi. Näen sen ottamistani valokuvista. Mutta sitten unohdin sinut kokonaan, ja vaikka olen kulkenut tästä ohi lähes päivittäin, en ole kiinnittänyt sinuun mitään huomiota. Vasta muutama päivä sitten, nyt kun syyskuu jo lähestyy loppuaan, huomasin sinut tässä polun varrella ja muistin aiemmat suunnitelmani. Pysähdyin oikeastaan katsomaan outoa kuusentynkää vain muutaman metrin päässä polulla, edessäni. Kuusi on katkennut, mutta sen alin oksa on jäänyt elämään ja sojottaa suurena viuhkana polun yllä. Pysähdyin tähän kohtaan polkua jo kaksi kertaa aiemmin, kuvatessani vanhaa vaikuttavan muotoista haapaa, joka seisoo veistoksellisena tässä lähistöllä. Olin niin keskittynyt miettimään miten saisin sen kuvattua, etten muistanut sinua lainkaan. Vasta kun asetin kamerajalustan aivan lähellesi kuvausta varten tajusin läsnäolosi. Suo siis anteeksi tämä laiminlyöntini, olisinhan voinut tulla luoksesi jo paljon aiemmin. Mutta toisaalta, tuskin olet kaivannut huomiotani, tai yleensä ketään istumaan juurakkopahkallesi, vai miten tätä juuresi päälle kasvanutta muodostelmaa pitäisi kutsua. Se on vallan oivallinen levähdyspaikka, enkä varmaankaan ole ensimmäinen ihminen, joka tässä istuu. Mutta voi olla, että olen ensimmäinen ihminen, joka istuu tässä kirjoittamassa kirjettä sinulle. Ei, en aio ripustaa näitä papereita oksaasi, enkä edes haudata niitä juurellesi, tämä kirje on vain yritys tarkentaa ajatukseni, niin että sinun olisi helpompi aistia ne. En tiedä kykenetkö varsinaisesti lukemaan ajatuksia, tuskin ymmärrät ihmiskieltä, mutta voisin kuvitella, että pystyt jotenkin aistimaan läsnäoloni ja ehkä myös ajatukseni jollakin tasolla. Luonnontieteilijät ovat oivaltaneet, että kasveilla ja varmaan siis kuusillakin ja siten myös sinulla, on erittäin monimuotoiset aistikyvyt ja ne näkevät monen laatuista valoa paljon tarkemmin kuin ihmiset silmillään. Mikseivät ne voisi erottaa ihmisten aikeitakin jollakin tavalla, koska onhan sillä väliä, olenko tulossa kaatamaan puuta, vai rauhallisella mielin tekemään tuttavuutta. Täällä metsässä sinun ei tarvitse pelätä ihmisten ryhtyvän sinua kaatamaan, mutta myrskytuulet tai tykkylumi tai niiden yhdistelmä on kyllä kaatanut monia sukulaisiasi. Aivan tyystin sammaloitunut runko tässä edessäni taitaa olla entinen kuusi, vaikka maassa makaava tuoreempi vainaja onkin koivu. On niin harvinaista nähdä elämän eri vaiheet samassa metsässä, kun niin suuri osa metsästä on niin sanottua talousmetsää, enemmän tai vähemmän saman ikäisistä puista koostuvia viljelmiä, plantaaseja. Mahdatko itsekään tietää, miten etuoikeutettu olet, kun saat kasvaa täällä elämäsi alusta loppuun kaikessa rauhassa? No, rauha on tietysti suhteellinen käsite, kulkeehan tästä ihmisiä ohi vähän väliä, mutta silti. Runkosi on täynnä kaikenlaisia jäkäliä, ja niitä kasvaa myös vanhoilla kuivuneilla alemmilla oksillasi. Ja naavaa, joka on niin kaunis merkki puhtaasta ilmasta, niin ainakin sanotaan. Latvuksesi on komea ja vihreä, ja tämä juurakkopahkasi ei näytä haittaavan sinua mitenkään, ellei haitaksi lueta sitä, että jokunen ihminen saattaa asettua tähän hetkeksi istumaan. Se on itse asiassa hyvä muistutus siitä, ettei kannata hävetä vammojaan ja erilaisia ”epämuodostumia”, joita elämä meille tuottaa. Niistä voi olla joskus vaikka hyötyäkin, jos ei itselle, niin ohikulkijoille. Kiitos siitä rohkaisusta, jos se tuli mieleeni sinulta. Ja näine eväineni jatkankin nyt matkaani. Kaikkea hyvää sinulle tulevan talven varalle, ja kiitos vielä vieraanvaraisuudestasi!
 

 

 
 

Mantereelta


 
Videoteoksia Harakan lennättimessä 15–26.7. 2020 klo 12–17.
Tervetuloa avajaisiin tiistaina 14.7. klo 16-18.
 
Seuraavat työt ovat esillä näyttelyssä:
 
With Elms in Kaivopuisto 1 & 2 (2018)
Vuonna 2017, 10.1. ja 17.12. välisenä aikana vierailin jalavaryhmän luona Kaivopuistossa Helsingissä yhteensä 101 kertaa. Kuvasin vierailut videolle ja editoin niistä kaksikanavaisen installaation (1t 41 min 10 sek.), joka sisältää minuutin jokaisesta vierailusta, tässä yhdistettynä “split-screen” versioksi.
 
With an Alder in Kaivopuisto (2018)
Vuonna 2017, 12.1. ja 17.12. välisenä aikana istuin lepän kannolla Kaivopuistossa Helsingissä yhteensä 100 kertaa. Kuvasin istunnot videolle ja editoin niistä videon (1t 40 min 10 sec), joka sisältää minuutin jokaisesta istunnosta.
 
With the Maple Tree (Corona Diary) (2020)
Keväällä 2020, 29.3. ja 31.5. välisenä aikana esiinnyin kameralle päivittäin vaahteran kanssa Tehtaankatu 18 pihalla Helsingissä, ja editoin esitykset eräänlaiseksi päiväkirjaksi (62 min 22 sec).
 
Työt liittyvät projekteihin Performing with Plants ja Meetings with Remarkable and Unremarkable Trees