Keväällä kaikki muuttuu, kaikkialla, mutta Örössä sen tajuaa erityisen selvästi. Vaikka männyt säilyvät kutakuinkin ennallaan, maailma niiden ympärillä näyttää niin erilaiselta, että nekin ovat kuin uudenlaisia ilmestyksiä keskellä vihreyttä. Ja lintujen mekastusta lähentelevä liverrys peittää tuulen kohinan, uusi “ääniraita” muuttaa koko paikan tunnelman. Joinakin päivinä läntinen hiekkaranta on ollut niin tyyni että voisi kuvitella olevansa Välimerellä. Rantaniityille on rakennettu uudet aidat ja asennettu kiiltävät portit läpikulkijoille, mutta vielä saarella ei ole karjaa, vielä ei oikein olisi paljoa syötävääkään. Ihmisille löytyisi korvasieniä. Pitkä ikävä -tien ja sotilaskodin tien muodostamassa kulmassa on hiekkakenttä, jonka reunalla kasvavien kahden pienen männyn kanssa esiinnyin heti ensimmäisenä päivänä. Ja vasta kulkiessani hiekalla tajusin, että männynkävyiltä näyttävät ruskeat muhkurat olivat korvasieniä kaikki. Tunsin suurta houkutusta ryhtyä poimimaan niitä, ja kokeilla osaisinko ryöpätä ne turvallisesti nautittavaksi. Onneksi kansallispuistossa ei saa poimia mitään. Luettuani ohjeita verkosta ja varoituksia niiden myrkyllisyydestä olin tyytyväinen, että jouduin jättämään ne silleen. Kuvasin kuitenkin niiden kunniaksi pienen videon kannolla istuen, ja nimesin sen ruotsiksi ja englanniksi: Murklemarker – Morel Lands. Suomeksi voisi kutsua vaikka nimellä Korvasaaren korvasienet. Örön suomenkielinen nimi taitaa tosin olla Sorasaari, eikä korvasieniä oikein erota videokuvassa.
 

 

 

 

 

 
 
 
 

Kiduttaminen kuulostaa pahalta, mutta siitä oikeastaan taitaa olla kyse kun mänty kaulataan. Palatessani Öröhön viikoksi vierailemaan mäntyjen luona huomasin lumen keskellä länsirannalla oranssinkeltaisena loistavia männynrunkoja. Muistin, että viime vierailullani otin selvää mistä oli kyse, kaulaamisesta, eli männyn hitaasta tappamisesta. Nesteet ja ravinteet kulkevat aivan kaarnan alla ja kun yhteys juurten ja latvuksen välillä katkaistaan poistamalla kuori riittävän leveältä alueelta rungon ympäriltä, puu näivettyy ja kuivuu hitaasti. Ihan toinen kysymys on, miksi mäntyjä tapetaan tällä tavoin kansallispuistossa, mutta siihenkin löytyi selitys. Männyt valtaavat alaa ja metsittävät koko saaren, ja ennen aukeat rantaniityt ja hiekkaiset kedot täyttyvät männiköistä, niin etteivät aukealla maalla viihtyvät lajit enää selviä. Siksi maisema yritetään edes paikoitellen pitää avoimena ja siihen tarkoitukseen saarelle tuodaan karjaakin kesäaikaan. Jotakin tämäntapaista luin erilaisista kylteistä, joita on kiitettävästi eri puolilla saarta. Kuvittelen lsäksi, että kun puu kuolee pystyyn ja jää siihen lahoamaan, se tarjoaa elinpaikan kaikenlaisille ötököille, vaikka saarella on jo ennestään paljon lahoavia puita eri vaiheessa maatumistaan. Kannoista päätellen paljon puita myös kaadetaan ja viedään parempaan käyttöön, ja syksystä muistan että risut poltetaan. Outoa ajatella mäntyjä valloittajina, kun yleensä kuuset ovat niitä, jotka hitaasti mutta varmasti valtaavat tilan koivuilta ja muilta lehtipuilta jos olosuhteet suinkin sallivat. Mäntyjen ajattelen aina sinnittelevän tuulisilla kallioilla, siellä missä muut eivät selviä. Ehkä siksikin tuollainen kuolemaan kaulaaminen kylmää. Mutta vaikea sanoa minkämoista kärsimystä se aiheuttaa, vaikka tuskin mikään tai kukaan elollinen mielellään kuolee kitumalla… Pakko silti myöntää, etten ensimmäiseksi ajatellut kärsimystä, vaan ihastelin miten kaamean kauniilta nuo jäätyneen pihkan peittämät avohaavat näyttivät:
 

 

 

 

 

 

 
 
 
 

Muutaman sadepäivän jälkeen, myrskyä odotellessa päätin ottaa kameran ja käydä vierailemassa Örön pohjoiskärjen männyn luona. Istuin sen luona hytisemässä jo viime viikolla, mutta videokuva tärisi niin paljon tullessa, etten kelpuuttanut materiaalia. Tällä kertaa minulla oli myös kirjoitusvälineet mukanani. Kuinka ollakaan, unohdin ottaa mukaan vara-akun, ja kun palasin männyn luota sulkemaan kameran – en katsonut tarkkaa aikaa, mutta tiesin että olin kirjoittanut vähemmän kuin kaksikymmentä minuuttia – näin surukseni, että se oli sammunut. Akku oli tyhjä. Niinpä en edes nähnyt minkä verran kuvaa oli tarttunut muistiin, minuutti vai ehkä viisi? Kävellessäni takaisin talolle “Pitkä ikävä” tietä pitkin mietin jo mielessäni, ehtisinkö takaisin kuvaamaan uudestaan vielä tänään, mutta hämärä ja tihkusade saivat minut toisiin ajatuksiin. Jos joutuisin menemään männyn luokse kolmannen kerran, se saisi jäädä ensi viikkoon. Ilokseni havaitsin, että kuvaa oli ehtinyt tallentua yli kymmenen minuuttia, ja se kyllä riittäisi. Mutta ironista kyllä, se oli yhtä tärisevää kuin ensimmäinenkin yritykseni. Tässä joka tapauksessa kirjoittamani kirje:
 
Rakas mänty,
tervehdys tästä juuriltasi, tai oikeastaan alimmilta oksiltasi – vai olisiko tämä paksu oksa, jonka päällä istun oikeastaan osa vääntynyttä runkoasi. Et ehkä muista minua, mutta olemme tavanneet kerran aikaisemmin. Istuin tässä viime viikolla hytisemässä tuulessa, mutta silloin minulla ei ollut kirjoitusvälineitä mukanani, ja kamera tärisi tuulessa niin häiritsevästi, etten koskaan editoinut kuvaa. Saa nähdä miten tällä kertaa käy! Sinänsä tämä tuuli ei ole voimakas, aukea ranta vaan saa sen tuntumaan vahvemmalta. Huomiseksi on luvattu myrskytuulta, yli kaksikymmentä metriä sekunnissa, ja se vaikeuttaa jo merellä liikkumista. Mutta sinun kannaltasi se ei ehkä ole niin kovin poikkeuksellista, olet varmaan kokenut yhden, jos toisenkin myrskyn ja osaat varautuakin niihin. Mutta miten, oikeastaan? Et voi vetää oksiasi kiinni runkoon, tai vetää neulasiasi suppuun – oletan. Mutta se, että kasvat maata pitkin ja enemmän pensaan lailla on varmaan seurausta nimenomaan varustautumisesta tuuleen, vaikken tiedä millä tavalla. Tai, jos ajatellaan jotenkin yksinkertaistetun luonnonvalinnan kautta, ne männyt jotka valitsivat uhmakkaamman tien ja kasvoivat suoraan, ovat ehkä kaatuneet myrskyissä. Rannoilla näkee kyllä sellaisiakin, jotka kerran kaaduttuaan jatkavat kasvamistaan runko maata myöten, ja luovat uusia oksia ylöspäin latvukseksi. Ehkä sinullekin on joskus sattunut vastaavanlainen onnettomuus, ja olet sitten vain jatkanut kasvamista uusista lähtökohdista. Se on tietysti aika hyvä neuvo itse kullekin, kun ikää karttuu, eikä asioita enää pysty tekemään samalla tavalla kuin ennen. Mutta aina ei ole helppoa nähdä mihin suuntaan sitä pitäisi ryhtyä kasvamaan. Juuri nyt minun ei tarvitse päättää, voin vain istua tässä sinun kanssasi, ja antaa tuuleen puhaltaa lävitseni. Se tulee etelästä eikä ole niin kylmä kuin voisi kuvitella – tai lännestä oikeastaan. Ehkä on silti viisainta jättää sinut tähän tuiverrukseen, kun kerran olet siihen tottunut ja kasvanut. Minulle, heiveröiselle ihmiselle, tämä alkaa olla turhan kylmää. Kiitos, että sain istua tässä tuulessa kanssasi, ja kiitos rauhoittavista ajatuksista joita minulle annoit, jollakin tavalla tai välityksellä. Toivon sinulle kaikkea hyvää tulevan talven varalle, ja ennen kaikkea, ettei huominen myrsky tuottaisi sinulle tuskaa tai tuhoa. Kiitos, kiitos, ja voi hyvin! AA
 
 
 

Vasta viikon olen viettänyt Örössä, residenssissä – Öres -, armeijan käytöstä kansallispuistoksi muutetulla, yleisölle vuonna 2015 avatulla saarella, joka kesäaikaan on luultavasti varsinainen turisti-rysä, mutta nyt se on tyhjä, hiljainen ja rauhallinen. Hiljainen on ehkä väärä sana, sillä tuulen kohina on jatkuva ja yllättävän kova. Mutta rauhallista täällä on; kun näen ihmisen tiellä tervehdin ilahtuneena. Mutta ihmisiä sentään on, heidän vuokseen jopa ravintola on auki pari tuntia lauantai-iltana.
Eilen ja tänään kuljeskelin tuttuja reittejä kameran kanssa, ja pysähdyin poseeraamaan muutamien mäntyjen luona. Aivan kaikkia en sentään kelpuuttanut editoitavaksi, mutta suuren osan. Alla kuvia tien vieressä kasvavasta komeasta männystä ja erilaisista rantamännyistä, uskon että tässä tapauksessa kuvat todella kertovat enemmän kuin sanat, vaikkeivät ne ehkä paljasta sitä, miten kylmä tuuli sittenkin on…