Category Archives: suomeksi

Horisonttia hakemassa


Vaikka Helsinki sijaitsee ulkosaaristossa, ei rannoilta silti ole helppoa löytää avointa horisonttia. Uunisaaresta katsottuna vain Harmaja ja pari luotoa on esteenä, mutta poijuja ja merimerkkejä ja laivoja on tietysti aina. Eiran rannastakin toki aukeaa näkymä saarien välistä, mutta ei edes Suomenlinnan eteläkärjestä aukea aivan avointa horisonttia. Syy miksi innostuin etsimään paljasta horisonttiviivaa on hissukseen käynnistämäni projekti, jossa hyödynnän uuden kamerani hienoa vaakatasapainon näyttävää vihreää horisonttiviivaa, joka muuttuu keltaiseksi heti kun kuva on aavistuksenkaan vinossa. Sen avulla on myös helppo löytää keskiviiva joka puolittaa kuvan: puolet taivasta ja puolet merta. Vastaavaa kuvakompositiota voi tietysti käyttää, vaikka kuvassa olisi paljon muutakin kuin meri ja taivas.
 
Innostuin leikkimään horisontin halkaisemalla maisemalla jo jonkin aikaa sitten, mutta törmättyäni japanilaisen valokuvaajan kuuluisiin minimalistisiin kuviin (Seascapes) en voi kuin todeta, että teen sarjani “After Sugimoto”. Hänen projektinsa kuvata maailman meret mustavalkoisina valokuvina, joissa puolet kuvasta on merta puolet taivasta, muistuttaa aivan liiaksi yritystäni jakaa kuva tasan kahtia horisontin avulla, jotten hyödyntäisi sitä, vaikka projektini tavoitteet ovatkin vaatimattomammat ja kyse on videoista. Videokuvan myötä idea on väistämättä toinen, kun liike ja muutos nousevat keskeiseen asemaan. Kuvittelin että voisin nimetä videoprojektin esimerkiksi “Blue-blue” mutta nyt ei oikein ole muuta vaihtoehtoa kuin juuri “Sugimoton jälkeen”. Lisäksi tajusin jo näiden ensimmäisten kokeilujen myötä, että mukana on aina paljon muitakin värejä.
 
Uunisaari-21-3-2015_1000504 2
 
Kevätpäiväntasauksen aikaan on viimeinen hetki aloittaa, vaikka olenkin tehnyt erilaisia testejä jo aiemmin, joten kiiruhdin lauantaina 21.3 hyvissä ajoin ennen auringonlaskua Kaivopuiston rantaan, Uunisaareen (kun sinne vielä pääsee sillan yli) ja Eiran rantaan ottamaan ensimmäiset kuvat. Halusin nimenomaan irrottautua Harakan saaresta, jossa olen kuvannut viimeiset kaksitoista vuotta. Yhdessäkään paikassa horisontti ei ole täysin avoin ja kuvassa näkyy kaikenlaista sälää. Ehkä juuri “sälä” tekee projektistani jotakin joka on selvästi Sugimoton jälkeen.
 
Eiranranta-21-3-2015_1000506 2
 
Kylmästä tuulesta piittaamatta lähdin silti uudestaan hakemaan avointa horisonttia Suomenlinnan Susisaaresta käsin sunnuntaina 22.3., vain hiukan paremmin tuloksin. Avomerelle olisi päästävä, tai ainakin avomeren äärelle ja tämä projektihan on mainio tekosyy matkustaa erilaisille rannoille horisonttia hakemaan. Aiempiin projekteihin verrattuna erotuksena on se, että nyt en palaa samaan paikkaan, enkä näytä miten maisema muuttuu vaihtuvien sääolosuhteiden mukaan, vaan siirryn paikasta toiseen. Mutta arvelisin että variaatioiden määrä on silti loputon, yhtäältä värisävyjen ja valon takia, toisaalta pienten muutosten, pilvien ja aaltojen liikkeiden myötä.
 
Suurin ero aiempiin projekteihini verrattuna on eittämättä se, että nyt en astu itse mukaan kuvaan. Variaatio, jossa kävelen kameran ohi rantaviivan suuntaisesti, kuten tein jo vuohen vuonna 2004, on itse asiassa täysin eri juttu. En tiedä mihin tämä horisontin hakeminen lopulta johtaa, ehkä se on vain harjoitus parempaa ideaa odotellessa. On silti hauska aloittaa projekti, joka on suhteellisen vapaamuotoinen, ei niin aikaan ja paikkaan sidottu kuin Animal Years. Mutta avoimen horisontin, tai edes melkein avoimen horisontin löytäminen on silti haasteellisempaa kuin kuvittelin. Sen hakeminen vaatii selvästi hiukan suunnittelua, ja matkantekoa…

Mutkitellen Massa joen suistossa


Oued Sousse ja Oued Massa jokien suistot ja niiden välille ja ympärille levittäytyvä rannikkoalue Marokossa, Souss-Massa kansallispuisto, on ainakin osittain suojeltua aluetta. Se on kuuluisa linnuistaan ja mm. kaljusta ibislinnusta joka pesii vain siellä. Alue on ainakin suhteellisen hyvin suojattu turisteilta, sillä rannikolle on erittäin hankala päästä vuokraamatta autoa tai osallistumatta retkelle. Sinnikkäälle sinne löytäminen voi onnistuakin, suosiollisten tähtien ja kanssaihmisten myötävaikutuksella, kuten minulle tänään. Eilen yritin päästä alueen laitamille, pieneen rantakylään nimeltä Tifnit hiukan Agadirista etelään, mutta päädyin paikallisen kimppataksin kyydissä kaupunkiin nimeltä Tiznit. Tänään päätin suosiolla ottaa kohteekseni Massa-nimisen pikkukaupungin, jonka lähistöllä on virallinen sisäänkäynti kansallispuiston alueelle. Matkustamiseen meni suurin osa päivästä, mutta ehdin kävellä suistoalueella sen verran, että maisemat ja rauha olivat vaivannäön arvoisia.
 
Matkanteko oli kiinnostavaa sekin. Kimppataksi on edullinen tapa liikkua ja siinä näkee ihmisiä, tai paremminkin tuntee, kun istuu ahdettuna heidän väliinsä. Parhaimmillaan takapenkillä oli neljä aikuista ja kaksi lasta. Hinnasta ei tarvitse tinkiä, tai reitistä neuvotella eikä huolehtia missä jäädä pois, sillä kaikki toimii sujuvasti kunhan tekee kuten muutkin. Eikä aikatauluista ole stressiä, auto lähtee kun se on täynnä, se pitää vain löytää. Agadirista ei esimerkiksi päässyt kimppataksilla suoraan Massaan, vaan ensin oli otettava auto Inezganeen, naapurikaupunkiin, joka on jonkinlainen eteläisen autoliikenteen risteysasema. Sieltä löytyi lopulta kyyti Massaan, ja Massasta sain sitten kahvilasta neuvon ottaa kolmas kimppakyyti kylään nimeltä Agbalou. Sieltä kävelymatkaa tienhaaraan, josta olisi käännyttävä puistoon oli vain pari kilometriä, ja tienhaarasta kyltin mukaan puiston portille enää kolme:
 
IMG_3429
 
Tosiasiassa tie seurasi jokivarttta pitkin matkaa, ja olisin voinut kävellä enemmänkin ellen olisi halunnut palata takaisin hyvissä ajoin ennen auringonlaskua. Matkalla kohtasin vain kaksi portinvartijaa tai opasta, joista jälkimmäinen varsinaisen puiston portilla. Jos todella haluaisi nähdä lintuja opas olisi ehkä tarpeen, mutta minä halusin vain ihailla maisemia ja hiukan leikkiä uudella kamerallani. Kuvasin videolle kolme yritystä istua tien vierellä, työnimellä “Waiting for the Bald Birds”. Tässä alla videolta napatut pienemmät stillkuvat. Ensimmäinen kuva oli kivellä rinteessä ennen viimeistä pikkukylää, jonka nimi on luultavasti Sidi Berzane, vaikken sitä löydä kartalta. Sillä paikalla moni muukin oli pysähtynyt kuvaamaan, jalanjäljistä päätellen:
 
P1000133
 
Toinen kuva oli puiston perukoilla, jonkinlaisen betonisammion reunalla istuen, melko lähellä merta:
 
P1000135
 
Ja kolmas kuva oli vain pienen matkan päässä siitä rannassa, puoliksi maatuneen palmunrungon pätkällä:
 
P1000134
 
En nähnyt ensimmäistäkään ibislintua, en kaljua enkä muunkaanlaista, vaikka tuskin olisin sellaisen tunnistanut, jos se olisi osunut kohdalle. En tavannut muitakaan lintuja, paitsi pikkukylässä kujertaneet pulut ja takapihalla kiekuneen kukon, jonka tosin vain kuulin. Ehkä yllättävin näky oli hylätyn näköinen jalkapallokenttä hietikolla keskellä suojeltua suistoaluetta. Mietin oliko se unohtunut sinne kun paikka oli muutettu kansallispuistoksi, vai olivatko naapurikylän pojat virittäneet sen sinne hiljattain.
 
IMG_3438
 
Takaisin kävellessäni kohtasin ensimmäiset kanssaturistit, neljä pikkubussillista ranskalaisia. Ehkä alueen ylellinen hiljaisuus ja rauha olikin vain iltapäivän helteen suoma poikkeuksellinen hengähdystauko, josta en ensin edes tajunnut olla kiitollinen. Ennenkuin pääsin Agbaloun, Massan ja Inezganen kautta iltaruuhkan läpi takaisin Agadiriin, oli jo pimeää ja hiljaisuudesta oli jäljellä vain muisto.
 
 
 

Puula ruskan aikaan


Puulaveden ranta ruskan aikaan loimusi ilta-auringossa, mutta enimmäkseen pilvisellä säällä maisema näyttäytyi keltaisen ja harmaan sävyinä. Istuin erilaisilla kivillä melkein puolihuolimattomasti ja etsin variaatioita vanhasta teemasta sama huivi hartioillani kuin kaksitoista vuotta sitten hevosen vuonna Harakan saaressa Helsingissä. Etsin aukkoja ja avaruutta maisemassa lähes hajamielisesti. Vaikka ympäristö ihmissilmälle oli avaraa ja selkeää, karun kaunista ja monimuotoista samalla kertaa, kameran eteen osui aina jotain turhaa pusikkoa tai männyntainta. Loivassa ja lämpimässä iltapäiväauringossa kaikki näyttää upealta, ja kuva jossa istun ranta-kalliolla kahden männynvarjon viistäessä kuvan poikki onkin kutakuinkin kiinnostava. Istuin kokeeksi eri kohdissa kuvaa ja variaatioiden välillä voi nähdä valon liikkeen.
 
Puula-2-9
 
Puula-2-11x
 
Varsinaiset esityskuvat tein silti vasta pilvisenä päivänä läheisen niemen kärjessä: harmaita kallioita, harmaata vettä, kapea kaistale harmaata taivasta, jotain keltaista tai ruskeaa kasvustoa ja vastavärinä ihmisfiguuri sinisessä huivissa. Edvard Munchin maalaus Melankolia kävi mielessä, vaikka kompositio tietysti on toinen. Eikä kuvissa ole samanlaista surua, vain hiljaista haikeutta, niin kuvittelisin. Istuin värjötellen useammassakin paikassa kallioilla, ja tuulen suojassa unohduin välillä tuijottelemaan ulapalle enkä enää muistanut mitä olin tekemässä. Useinkaan en osunut siihen kohtaan kuvassa kuin kuvittelin, vaikka yritin arvioida ihmisfiguurin paikan ruohojen tai mättäiden tai kallion kuvioiden mukaan. Ystäväni ehdotti, että yrittäisin yhdistää kameran langattomasti tablettiini, ja käyttäisin sitä kontrollimonitorina sylissäni. Siten voisin tarkistaa kuvan komposition ja oman sijaintini kuvassa saman tien, ja välttyisin liian monilta erehdyksiltä. Innostuin heti ajatuksesta. Sinänsä osa tämänkaltaisen praktiikan viehätyksestä tietysti on yritysten ja erehdysten peli, tai sattuman oikut ja niiden mukanaan tuoma jännitys, mutta hiukan enemmän kontrollia sen suhteen mitä kuvassa lopulta näkyy ei olisi pahitteeksi.
 
Esitysten lisäksi leikin pienellä nuolikivelläni ottamalla stillkuvia kännykän kameralla, kun taas varsinaiset esityskuvat on taltioitu videokameralla. Huomasin hämmästyksekseni, että maalipinta usein heijastaa valon niin, että nuolesta katoaa punaisen hehku. Ja silloinkin kun sain kiven sijoiteltua oikeaan kulmaan heijastuksiin nähden, nuoli jäi välillä toiseksi vaikkapa loistavan punaisen rahkasammaleen rinnalla. Kuvasin jäkälää ja kallioita, pahkoja ja puunkoloja, kaikkea pientä mikä ympäristössä osui silmään.

Samalla tavalla kuvasin myös silmiini osuneet jätökset, kolme suurta kasaa ison kiven vieressä, joihin melkein tökkäsin kamerajalustani. Kun niitä vertailee eläinkirjan esimerkkeihin näyttää siltä, että ainoa vaihtoehto olisi puolukoita ahminut karhu! Karhu aivan lähellä ihmisasumuksia, pelkkä ajatuskin hirvittää. Ehkä se oli tullut maihin läheisiltä asumattomilta saarilta.
 
En ole erämaaromantikko vaan kaupungin kasvatti, olio jolle luonto on jotakin kaunista ja rentouttavaa, ympäristö jossa silmä lepää, ja jossa on tilaa hengittää. Villi luonto ei herätä minussa seikkailun halua ja tiedän hyvin etten mitenkään selviäisi itsekseni erämaassa. Jotenkin hauskaa on silti ajatella, että olemme kontion kanssa olleet samoilla apajilla puolukoita poimimassa.
 
IMG_2837

Istun kivellä – sateessa


Päivä kivellä Kalvolassa, tai ehkä vuorokausi. Tähän kirjaan muutaman rivin jokaisesta kuvauskerrasta, eli kahden tunnin välein. Teen sen suomeksi, sillä tässä paikassa olen aina puhunut suomea. Olen kuvannut täällä aiemminkin, esimerkiksi työt Sitting on a Birch (2006), Secret Garden 1-2 (2006), Year of the Dog in Kalvola – Calendar (2007) sekä Becoming Juniper – Kalvola (2012). Viimeksi mainittua lukuun ottamatta ne on kaikki kuvattu vuoden ajan viikoittain (kalenteri tosin kuukausittain). Nyt aion kuvata vain päivän, ehkä vuorokauden.
 
Kello kuudelta (tai hiukan ennen) maanantaina 23 kesäkuuta, heti juhannuksen jälkeen aloitin kuvaamisen, sateessa. Valitsin kuvauspaikaksi ainoat lähistöllä olevat kivet, Koivumäessä syreenitarhan yläpuolella. Asetin kameran korkeimmalle mättäälle ja suuntasin sen niin, että samaan kuvaan osui kaksi sammaloitunutta kiveä, toinen etualalla oikealla, toinen taustalla hiukan vasemmalla. Ja niin voisin siirtyä ensimmäiseltä toisella samassa kuvassa. Päätin aloittaa aikaisin, sillä mikäli haluaisin voisin lopettaa päivän illalla, sen sijaan että jatkaisin vuorokauden ympäri, vaikka tähän aikaan vuodesta yö onkin lyhyt ja valoisa, joten jotakin varmasti näkyisi kuvassa myös puolenyön jälkeen. Mutta halusin siis varata itselleni mahdollisuuden kuvata vain päivän, joten oli parasta aloittaa aikaisin. Ainoa haittapuoli varhaisessa aloituksessa oli sade. Tihkusateen sijaan nyt satoi suuria märkiä pisaroita, ei kaatamalla, mutta riittävän tiheään tahtiin, jotta kivellä istuessakin kastuisi kunnolla. Onneksi sisällä on lämmintä, vaatteet kuivuvat nopeasti.
 
Kello kahdeksalta sade jatkuu. Unohdin taas ottaa stillkuvan puhelinkamerallani. Ensimmäisen kerran jälkeen palasin takaisin ottamaan kuvan, sillä aloituspiste on tärkeä dokumentoida. Stillkuvan rajaus on tietysti erilainen kuin videokameran, mutta silti. Nyt, toisella kerralla, istuin lyhyemmän aikaa, mutta rauhallisemmin. Kuvasin “tyhjää” maisemaa tavallista pidempään, sillä kuulin junan lähestyvän ja tallensin sen ohiajon kokonaisuudessaan, jottei ääni katkeaisi kesken. Tällä kertaa ei autoja ajanut ohi, vaan joku visertävä lintu jatkoi sinnikkäästi lauluaan koko kuvan ajan.
 
Kello kymmeneltä sade taukosi. Tuuli ravisteli puista pisaroita niskaani, samoin syreeninoksista portaiden yläpuolella, mutta muuten ilma oli paljon kuivempi. Samat linnut visersivät edelleen sinnikkäästi, autoja ajoi ohi tasaisin väliajoin, ja muutenkin kolmas istunto muistutti edellisiä. Vaikka sää olisi pilvinen ja kostea se ei haittaa, ellei varsinaisesti sada. Illaksi on luvattu kirkastuvaa, saa nähdä ehtiikö aurinkokin mukaan kuvaan.
 
Kello kahdeltatoista sade jatkuu, ensin tihkuen ja sitten yhä voimistuen. Nyt alan jo tottua siihen, tiedän, että kun kastun pääsen kuitenkin pian sisään lämpimään kuivattelemaan. Taivas on lähes tasaisen harmaa, hiukan vaihtelua on pilvien harmaan sävyissä. Se ei kuitenkaan näy kuvassa, johon mahtuvat vain kuusien ja mäntyjen alaoksat. Ensimmäinen, isompi kivi on itse asiassa vanhan koivun juurella. Pienempi kivi kauempana on lähellä kuusta, jonka oksat muodostavat kuvan yläreunaan rimpsuverhon. Taustalla oikealla kaksi mäntyä seisoo vierekkäin, hiukan toisiinsa päin kallellaan, niiden punertavat rungot näyttävät kuvassa melkein luonnottoman punaisilta.
 
Kello kahdelta sataa edelleen. Hetken näytti siltä kuin aurinko tulisi esiin, tai ainakin pilviverho vaikutti ohuemmalta, sillä verannan lattialla näkyi selvät varjot. Mutta se oli vain hetken. Kuvassa päivän eteneminen, valon suunnan muuttuminen ei näy, sillä pilvet hajauttavat auringon valon tasaiseksi kentäksi. Sen sijaan että nimeäisin työn “Istun kivellä” vanhan vuoden 2003 työn mallin mukaan, “Sadepäivä kivellä” voisi olla osuvampi nimitys: “Rainy Day on a Rock.” Mutta ehkä vielä on liian aikaista miettiä nimeä, kun olen hädin tuskin puolivälissä, enkä edes sitä, mikäli sittenkin jatkaisin läpi yön.
 
Kello neljältä sade jatkuu. Säätiedotuksen mukaan nyt pitäisi kirkastua muutamaksi tunniksi, mutta taivas väittää muuta. Hiljainen tihkusade jatkuu ja jatkuu. Sadepäivä kivellä, siitä ei ole epäilystäkään. Liikennettä on enemmän iltapäivällä, tai sitten kaikki autot vain sattuivat ajamaan ohi juuri kun istuin kivellä, tai oikeammin, nojasin kiveen. Päivä jatkuu samanlaisena, on kuin olisin eksynyt johonkin harmaaseen putkeen ajan ja elämän ulkopuolella, jossa kaikki jatkuu ennallaan. Se tuntuu hullulta, sillä toistamalla saman kuvan pyrin nimenomaan osoittamaan miten kaikki muuttuu hetki hetkeltä. Ja nyt tuntuu että mikään ei muutu. Mutta ehkä se on vain illuusio, kuvitelma, ja kun katson materiaalit huomaan pienenpienet muutokset, joita en näin parin tunnin välein kivellä istuessani havaitse.
 
Kello kuudelta sade vihdoinkin taukosi. En tohdi sanoa että lakkasi, sillä illaksi on luvattu lisää sadetta, mutta juuri nyt jopa aurinko kajastaa pilvien läpi ja ilmassa on vain kosteutta, ei enää sadepisaroita. Pieni tuulenvire luoteesta ravistelee vettä puista ja jo lännen suunnalta kajastava valo antaa aavistaa, että ilta on tulossa. Vain pari istuntoa enää, ellen sitten päätä jatkaa läpi yön. Ja vaikka jatkaisinkin, kun kerran aloitin jo varhain aamulla, ei niitä ole kovin monta jäljellä. Kymmeneen asti jatkan joka tapauksessa. Ja toivon että aurinko vielä paistaisi ihan kunnolla, ja muuttaisi maiseman.
 
Kello kahdeksalta näyttää, että sade todella lakkasi. Ilma tuntuu raikkaalta ja taivas on kirkkaampi, vaikkakin pilvien peitossa. Huomasin, että olen jo onnistunut tallomaan selvän polun heinikkoon ja kivellä kamerajalustan luona on saappaideni jättämät syvät painaumat. Myös isomman kiven kyljessä, paikassa johon olen nojannut, on jälki, ja kiven juurella sammal on repeytynyt pois jalkojeni alta ja paljastanut multaisen kiven. Pienemmänkin kiven juurella jalkani ovat talloneet maan esiin. Päivässä syntyy polku, ja myös paljon tuhoa. Mutta onneksi ruoho kasvaa pian ennalleen, ja samoin sammal, vaikkakin hitaammin.
 
Kello kymmeneltä sataa taas, ja tällä kertaa ihan kunnolla. Alkaa hämärtää, aurinko laskee jo tunnin kuluttua, mutta kameran valotusmittari pitää yllä tasaista vihreää. Kuinkahan siniseksi valon on muututtava, jotta se näkyisi kuvassa? Ihan jo senkin takia täytyy jatkaa ainakin puoleen yöhön asti. Illan tullen hyttysetkin ovat havahtuneet. Kaikki tämä vesi on niille mannaa, mutta kylmä sää on pitänyt ne kurissa tähän saakka. Nyt ne ovat liikkeellä ja saalistamassa sateesta huolimatta. Ilta tummenee, mutta tuskin tulee kokonaan pimeää.
 
Kello on kaksitoista, keskityö, ja sataa edelleen. Ei ole pimeää mutta sen verran hämärää, että kamerakin tunnistaa muutoksen. Metsän vihreys on niin voimakas ettei hämärästä tule sinistä vaan vain tummemman vihreää. Kun istun kivellä tai nojaan kiveen viimeistä kertaa ja tunnen pisaroiden valuvan kasvoilleni, mietin miten hurjaa olisi viettää yö ulkosalla. Jokainen eläin joutuu etsimään kolon johon suojautua sateelta, ja ihminenkin voisi yrittää löytää kallion kielekkeen tai kuusen jonka suojaan käpertyä. Mutta on kieltämättä ihanaa päästä sisään lämpimään taloon. Lopetan vuorokauden tähän, yöhön, ja hyväksyn sen, ettei aina voi palata alkuun ja aloittaa alusta. Tässä vielä lopuksi viimeinen kuva vihreydestä kesäyönä.
 
IMG_2020
 

Tavanomaisen koleaa


Helleaalto häipyi, nyt on taas koleaa ja tylsää, kylmä tuuli ja paksut pilvet. Haavanlehdet olivat kasvaneet entisestään. Pihalla meriharakat vipelsivät kirkuen edestakaisin, ne yrittivät harhauttaa minut toiseen suuntaan poikasistaan. Haahkanpesä rannalla aitan seinustalla oli tyhjä, eikä pariskuntaa sen enempää kuin poikasiakaan näkynyt mailla halmeilla. Ne olivat ilmeisesti taapertaneet jonnekin ruohikkoisempaan paikkaan ruokailemaan. Aurinko nousi virallisesti 4.16. mutta minkäänlaista valoilmiötä ei voinut erottaa kaiken harmauden keskeltä. Kaakossa, kaukana auringosta, näkyi pilvien alta vaaleampi raita. Lämpimien unelma-aamujen jälkeen maailma on palannut tavanomaiseen kalseuteensa.
 
Olin eilen Muu’ssa katsomassa “valmiita ja viimehetken videoita”. Illan teemana oli animaatio ja after effects ohjelman käyttö. Keskustelu oli kiinnostavaa, vaikken ymmärtänyt siitä puoliakaan. Tajusin taas kerran, että olen videon käytössä täysi amatööri, tai sanokaamme autodidakti. Olen opetellut vain sen mitä olen kunakin hetkenä tarvinnut, ja unohtanut pian sen jälkeen. Muistan esimerkiksi häivyttäneeni pois linssissä olleen tahran aiheuttaman jäljen taivaalta videoista joskus 2008, mutten enää saa päähäni miten se tapahtui. Ja värikorjauksia tai edes nopeutuksia ja hidastuksia en ole koskaan käyttänyt. Kuvatessakin luotan kameran automatiikkaan, mikä tuottaa välillä outoja kuvia.
 
Toisaalta tällainen “dogma”-pelkistys tietysti saa aikaan omanlaistansa jälkeä. Karkea ja käsittelemätön kuva luo vaikutelman dokumentaarisuudesta ja voisi luulla että kyse on tietoista autenttisuuden tavoittelusta, mutta tässä tapauksessa olen tehnyt välttämättömyydestä hyveen, en osaa muuta. Toisaalta taustalla on kyllä myös ajatus, että jos ryhtyy käsittelemään kuvaa, mahdollisuuksilla ei sitten olekaan mitään rajaa. Toisin sanoen, millä perusteella jokin kuva olisi hyvä ja toinen ei. Säästyn miettimästä sitä kun annan kameran automatiikan ja luonnon valo-olosuhteiden tehdä päätökset puolestani.
 
Kun näen todella taidokkaasti toteutettuja kuvia häpeän omaa karkeuttani, ja kyvyttömyyttäni määrittää missä kulkee kitschin ja spektaakkelin raja. Yhtäältä kammoan postikorttiefektiä, liian kauniita ja käsiteltyjä kuvia maisemasta, joka ei todellakaan aina ole kaunis, ja toisaalta kuitenkin toivon että olosuhteet tuottaisivat postikortteja minulle itsestään, ikään kuin vahingossa, luonnostaan. Kieltäydyn manipuloimasta kuvaa, koska jos ryhdyn siihen en näe mitään perustetta minkä pohjalta sitä pitäisi tehdä, paitsi jonkinlainen mutu-periaate, oma maku. Miksei sitten yhtä hyvin rakentaa kokonaan keinotekoinen maisema?
 
Mutta samalla tiedän, että tämä vakuuttelu on vain välttelyä. Väistän sen haasteen kohtaamista, että todella opettelisin tekemään kuvia enkä vaan keräämään niitä maailmasta. Ja myös siihen haasteeseen vastaamista, että ryhtyisin luomaan kuvia jotka kertovat enemmän minusta ja mieltymyksistäni kuin siitä, mitä keinotekoiset säännöt ja sattuma on tuonut eteeni. Tähän asti tavoitteenani on ollut esityksellistää maisema, antaa sen esiintyä. Mutta miksi automatiikan käyttö olisi yhtään sen parempi keino antaa maisemalle tilaa kuin jokin muu? Kun tämä sarja on tehty, minun on ehkä aika miettiä työtapojani uudestaan.

Haavanlehdet havahtuvat


Nyt vihdoinkin myös haavat ovat ehtineet mukaan viheriöimään, vaikka niiden lehdet ovatkin vielä pienemmät ja keltaisemmat kuin muilla. Vieressä tuomi jo kukkii, kun haavat vasta kerivät auki silmujaan. Oksat näyttävät melkein höpsöiltä lehtiruusukkeineen. Kohta ne peittävät suuren osan näkymästä kuvassa. Tänään perjantaina aurinko nousi virallisesti 4.21. tai 4.24 mutta koska taivas oli lähes pilvetön näytti kuin se olisi ollut juuri nousemassa jo neljältä. Tyyni vedenpinta heijasti ja kaksinkertaisti koillisessa kajastavan valon. Hanhetkin olivat harvinaisen hiljaa, kaikki oli levollista, vain pikkulinnut visersivät. Mutta sitten rannalta alkoi kuulua moottorin sätkätystä ja pian vene kaarsi niemen ympäri kohti kauppatoria tai Suomenlinnaa. Käsittämättömän voimakas ääni kuului pienestäkin veneestä, joka näkyi pienenä pilkkuna horisontissa, mutta kuulosti siltä kuin se pärisisi aivan vieressä. Vesi kantaa äänet kauas.
 
Eilen olin katsomassa Rania Khalilin Videos for Dancers joista osa oli kuvattu television luonto-ohjelmista ja osa Siinailla upeassa merimaisemassa tai suoraan vedessä, otsaan kiinnitetyllä kameralla. Makasimme isoilla tyynyillä ja kuuntelimme samalla tilanteessa tuotettua osaksi improvisoitua ääni- ja musiikkisäestystä. Rania aloitti kertomalla katseluohjeita, ja kehotti mm. kiinnittämään huomiota liikeeseen, siihen miten eläimet ja niiden korvat tai hännät, aallot tai kasvin lehdet kaikki tanssivat. Lopun upeiden merimaisemien lomaan oli liitetty kuvia Leni Riefenstahlin tanssista rannalla ja kommentteja teksteinä kuvien väliin leikatuilla valkoisilla ruuduilla. Kuvan ja tekstin yhdistäminen on kiinnostavaa ja tuo mukaan tekijän äänen, esseemäisen tai päiväkirjamaisen tunnelman. Se on Ranialle ominainen tapa ja tekee hänen videoistaan persoonallisia. Mutta tekstiä voisi ehkä käyttää muullakin tavalla.
 
Alun ohjeistuksen inspiroimana ajattelin myöhemmin, että puhesäestys olisi tekniikka, jota voisin joskus itsekin kokeilla. Itse asiassa Ihmisen reiät esityksessä 80-luvulla Jyväskylässä käytin hiukan vastaavaa keinoa, eli säestin puheella toimintaa livetilanteessa, suhteuttaen tekstin rytmityksen tapahtumiin. Samaa voisi kokeilla suhteessa videoon. Sen sijaan että liittäisi kertojanäänen selostustekstiksi suoraan kuvaan, voisi kokeilla puhua sen kuvan päälle tilanteessa, koska sillä tavoin saisi aikaan toisella tapaa keskittyneen esityksen. Ja tekstiä voisi myös varioida tilanteen mukaan. Toisaalta teksti voi olla myös liian dominoiva, varsinkin ellei kuva ole iso tai muuten vahva. Kuin moottoriveneen ääni, se voisi täyttää koko kuvatilan ja kokemuksen.

Sinistä sateen jälkeen


Aamut siirtyvät yhä aikaisemmiksi, tänään aurinko nousi jossakin pilviverhon takana jo 4.27. (tai 4.30) ja samalla aurinko liikkuu horisontissa yhä pohjoisemmaksi. Tänään sitä ei tosin erottanut, mutta hämäännyin hetkeksi oliko nyt kyseessä iltaruskon jäänteet vai aamuruskon alkukajastus kun pohjoisessa näkyi rusottavia pilvireunuksia. Pilviverho alkoi repeillä vasta hyvän aikaa auringonnousun jälkeen, ja keskitaivaalla loimotti auringon kirkkaasti valaisemia kultapilviä kun horisontti oli vielä tasaisen harmaa.
 
Maa oli märkä sateen jälkeen, ja eilisen helteen vaikutuksesta jopa haapojen nuput osoittivat virkoamisen merkkejä. Edelleen pari isompaa haapaa ja niiden liepeillä kasvavat pikkuhaavat sojottavat huomiota herättävän paljaina, kuin kuolleet rungot kaiken vehreyden keskellä. Mutta nyt siis nekin alkavat hiljalleen osoittaa virkoamisen merkkejä. Yritin kuvata nuppuja pienellä puhelinkamerallani, mutta se ei suostunut tarkentamaan lähelle. Tai sitten käteni vain oli epävakaa.
 
Huomaan, että alan jo hiukan tylsistyä tähän rutiiniin. Vai onko ehkä kyse siitä että väsyn, koska tulen nukkuneeksi liian vähän. Päivät muuttuvat pitkiksi, jos ne aloittaa neljältä. Luultavasti olen turtunut siihen, että aamut ovat aina vain aamuja. Joko taivas on harmaa ja kuva sininen, tai sitten se on kirkas ja auringon kajo värjää sen punertavaksi. Joko meri on tyyni ja heijastelee taivaan sävyjä tai se ei ole, ja aallokko loiskii rantakallioon. Joka tapauksessa hanhet kaakattavat ja lokit kirkuvat, mahdollisesti myös meriharakat tai varikset tai erilaiset pikkulinnut ovat äänessä. Ei siinä sitten sen kummempaa. Vuoden kierron kuvaamiseen tottuneelle joka-aamuinen kuvaaminen ei tarjoa samanlaisia maiseman muutoksia kuin kerran viikossa kuvatessa.
 
Toisella tapaa ajatellen voisin jo etukäteen murehtia, että nämä muutamat toukokuun aamut ovat jo pian takanapäin. Kohta tuomet puhkeavat kukkaan, sitten syreenit ja pihlajat, pian puiden lehdet ovat suuria ja pölyisiä, sitten ne alkavat kellastua kesän kuivuudessa ja kohta tuuli jo repii ne maahan. Ja jo ennen sitä minä lopetan näiden varhaisten aamuhetkien tallentamisen ja herään uuteen päivään vasta auringon ollessa jo korkealla. Tämä lyhyt jakso on poikkeuksellista ylellisyyttä, sarja hetkiä jotka eivät koskaan toistu, jakso elämästäni jota ehkä joskus muistelen haikeudella. Miten kaunis tämä saari onkaan tähän aikaan vuodesta, tähän aikaan vuorokaudesta! – Ehkä niin, mutta juuri nyt sen ihaileminen tuntuu lähinnä uuvuttavalta.
 
IMG_1505

Meri peilinä


Peilityyni vedenpinta saa meren näyttämään järveltä, tai jäätyneeltä, melkein kuin metallilta. Hyvissä ajoin ennen auringonnousua riensin rantaan katsomaan kaunista aamuruskoa, ja ihastelin tyyntä veden peiliä. Silloin tällöin pieni rengas ilmestyi jossakin hetkeksi sen pintaan, luultavasti kala. Linnutkin kuulostivat erilaisilta tänään, kirkuvien lokkien ja kaakattavien hanhien sijasta ilman täytti pikkulintujen viserrys, vaikken osaa erottaa niiden ääniä toisistaan enkä nimetä niitä.
 
Aurinko nousi tänään 4.34 (tai 4.37) mutta olin paikalla sitä odottelemassa rusotuksen houkuttelemana jo 4.20. Käynnistin kamerani kuvatakseni kauniin loimun ennen kuin valo olisi niin kirkas ettei kamera enää erottaisi värejä. Ja niin siinä sitten kävi, että kameran akku loppui ennen virallista auringon nousua, mutta sain kyllä kuvattua melkein kymmenen minuuttia ennen sitä. Taivas on kauneimmillaan ennen kuin aurinko nousee horisontin yli. Tänään ei taivaalla näkynyt pilven haituvaakaan. Edessä on hieno päivä.
 
“Esineet vaikuttavat sellaisilta, koska niiden tuleminen etenee vauhdilla, joka on inhimillisen erottelukyvyn ulottumattomissa”, kirjoittaa Jane Bennett hienossa pienessä teoksessaan Vibrant Matter (2010), joka lojuu työpöydälläni, koska tein siitä eilen tenttikysymyksiä. On hankala mieltää materiaalisuus tapahtumiseksi ajassa sen sijaan että ajattelisi sen ulottuvuutena tilassa, hän toteaa. Materiaalisuus mieltyy perinteisen materialistisen ajattelun mukaan joksikin kiinteäksi ja vakaaksi, perustavaksi todellisuudeksi, jonka varaan esimerkiksi kulttuuri rakentuu. Mutta vitaalimaterialistin näkökulmasta kivet, oksat, meren pinta, poiju ja valo ovat kaikki ajassa muuttuvaa, liikkeessä olevaa ainetta, joiden erilaiset hitaudet saavat ne vaikuttamaan kiinteiltä ja pysähtyneiltä ihmisen aisteille.
 
Kun katselen peililtä, jäältä tai sulalta metallilta näyttävää veden pintaa, joka taittaessaan valoa näyttää niin pysähtyneeltä ja kiinteältä, että sen päälle voisi melkein astua, on helppo kuvitella kaikki materiaalit eräänlaisina nesteinä joiden valumista tai aaltoilua emme vain osaa nähdä. Tai miksei väreilynä, kuten Bennett ehdottaa, unohtamatta esineiden voimaa, “thing power”, ja erilaisten enemmän tai vähemmän eläväisten materiaalien toimijuutta. Lisääntyvän valon voima ja vaikutusvalta, sen monimuotoiset vaikutukset ovat siitä havainnollinen esimerkki.

Harmaus jatkuu


Aamuhämärässä kuvaaminen alkaa tuntua absurdilta kun sama harmaus jatkuu päivästä toiseen. Ei vähäisintäkään valoviirua taivaanrannassa, rusottavista aamuruskoista puhumattakaan. Aamu aamulta hämärä väistyy yhä aikaisemmin, tänään aurinko nousi Helsingissä virallisesti 4.49 (tai 4.46) mutta sen saattoi päätellä vain hitaasti valkenevasta päivästä. Eilen ihastelin puhelinkamerani tallentamia sinisen sävyjä, jotka kertoivat valon lisääntymisestä muutaman minuutin aikana, vaikkei silmä sitä huomannut. Tänään muutos oli päinvastainen: ennen auringon nousua kuvattu maisema näyttää harmaan siniseltä (katso yllä) ja heti sen jälkeen se onkin turkoosimpi (katso kuva alla). Ilmeisesti kyse on siitä, että pikkukameran valomittarin automatiikka toimii miten huvittaa, absurdia sekin.
 
Turhan työn tekeminen on kyllä minulle tuttua. Tulee mieleen männyn varjona makaaminen läntisellä rantakalliolla koiran vuonna 2006, kun en tullut tarkistaneeksi että kallion kaarre peitti minun näkyvistä useimmissa kuvissa, tai kuusen juurella istuminen, josta ei siitäkään näkynyt mitään. Selvimmin jouduin ottamaan kantaa absurdiin kuvaamiseen Tiikerin vuonna 2010, kun kävelin vanhan talonpohjan jäänteillä, asetuin makaamaan kuhunkin kulmaan ja kuvasin toimintasarjani neljältä eri suunnalta, toistin sen siis neljä kertaa hiukan eri variaatioin. Nuori lepikko pohjoispuolella kasvoi vuoden mittaan niin hurjaa vauhtia, että kesään mennessä ei kivijalan jäänteistä, minusta sen päällä makaamassa tai edes kävelystä näkynyt sen takaa vilahdustakaan. Oli selvää että jatkoin lepikon kuvaamista, mutta jouduin päättämään jatkanko kävelyn ja koko toimintakuvion toistamista sen takana vai en. Pari kertaa emmittyäni päätin jatkaa, koska kyse oli samalla eräänlaisesta rituaalista, jota en halunnut jättää kesken. Vaikka kieltämättä toistin kuviot tuolla neljännellä kierroksella hiukan kursorisemmin.
 
Näiden toukokuun aamujen kohdalla ei ole kyse samanlaisesta rituaalista, joten absurdius on kouriintuntuvampaa. Melkein samanlaisen kuvan saisin luultavasti tallennettua myös monta tuntia myöhemmin ja säästyisin heräämästä aamuyöllä. Tai sitten voisin seurata säätiedotusta ja valita kuvattavaksi vain ne aamut jolloin on luvassa aurinkoista säätä. Kuvaanhan joka tapauksessa vain osan aamuista, sillä matkojen ja muiden töiden takia en pääse Harakkaan joka päivä. Nytkin edessä on kahden aamun tauko. Ja voi tietysti olla, että kiinnostavat aamuruskot osuvat juuri niille aamuille. Jostakin syystä aamujen kuvaaminen ei ole muuttunut meditatiiviseksi rituaaliksi, jossa itse toiminta on oma palkintonsa. Ehkä se johtuu siitä, etten tee mitään muuta kuin kuvaan. Koska niin harvoin olen ollut valveilla auringonnousun aikaan motiivini on eräänlainen uteliaisuus: miltä taivas näyttää tänä aamuna? Ja ehkä siksi olen aina hiukan pettynyt jos se näyttää samanlaiselta. Ja tietysti nyt, tätä kirjoittaessani, pilvipeite rakoilee ja näen ikkunastani kiinnostavia pilviraitoja, tosin läntisellä taivaalla.
 
IMG_1442-12-5

Aamu vailla aamuruskoa


Sateessa hitaasti vaaleneva harmaus, asteittain lisääntyvä valo erilaisten keinovalojen ‘kellastuessa’, ei oikein korvaa aamuruskoa. Huomaan kaipaavani edes kirkasta viirua horisonttiin, jotakin, joka kertoisi että täältä aurinko nousisi, jos sen voisi nähdä pilvipeitteen alta. Mutta ei, ei minkäänlaista kajoa tai kajastusta. Vain aamuhämärä joka hiljakseen hälvenee sadepäivän harmauden tieltä.
 
Palatessani saareen eilen kolmen päivän tauon jälkeen, myrskyssä, huomasin heti kamerajalustan kaatuneen. Onnistuin kuitenkin löytämään sen vanhan paikan suhteellisen hyvin, tai ainakin rajaamaan kuvan niin, että se muistuttaa edellisiä. Tein sen jo illalla, kun tuuli oli tyyntynyt ja sade lakannut, sillä aamuksi oli luvassa sadetta ja oli helpompi säätää kaikki kohdalleen ‘hyvän sään aikana’. Tosiasiassa aamun sade ei ollut rankka, ja vaikka itätuuli oli yltynyt illasta, se oli vain hento vire eilisaamun myräkkään verrattuna. Silti tuuli varmaan paukutteli kameran mikrofonia, koska se osui suoraan kohti.
 
Auringon tarjoaman spektaakkelin puuttuessa huomaan miettiväni, onko järkeä kuvata merta ja horisonttia ilman minkäänlaista elettä tai tekoa, tai edes viittausta esiintyvään hahmoon. Aiemmissa töissäni olen lähes aina astunut itse mukaan kuvaan, jos ei muuta niin olkapäänä, kuten Hevosen vuoden (2002-2003) ensimmäisessä osassa tai Koiran vuonna (2007-2008) puussa istuessani. Ja vaikka joskus olen ollut pääosin näkymätön, kuten Kuusen alla sian vuonna (2008-2009) tai läsnä vain kellon äänenä, kuten Lohikäärmeen vuonna (2012-2013) olen ollut jollakin tapaa läsnä kuvassa. Olen tosin aina kuvannut myös ‘tyhjän’ maiseman, mutta se on tapahtunut rinnastuksena, ikään kuin kysymyksenä ‘ihmisellä vai ilman?’
 
En tietenkään ajattele ihmishahmon olevan jotenkin välttämätön kuvassa, päinvastoin, on kiinnostavaa ajatella muita hahmoja, tai koko maiseman esiintyvän itsekseen. Mutta huomaan epäröiväni, koska astun ikään kuin eri genreen kuvatessani ‘pelkkää’ maisemaa. En olekaan enää dokumentoimassa jonkinlaista performanssia tai elettä tai tekoa, vaan osallistun siihen loputtomaan maisemakuvien ja luontokuvien virtaan, jossa toinen toistaan taitavammat kuvaajat kilpailevat keskenään loistokkaista teknisistä suorituksista vangitessaan sensaatiomaisia hetkiä ja luonnonilmiöitä. Ja siihen virtaan en ole koskaan halunnut sukeltaa, siihen minulla ei ole asiaa.
 
Alunperin toisto, tai yleensä erilaisten sääntöjen asettaminen itselleen on ollut keino välttää kiusausta etsiä ‘kauniita kuvia’, tai ‘vangita hetkiä’. Toistoon ja automatiikkaan perustuvassa sarjassa sattuma saa tehdä osansa. Siten osa kuvista on kiinnostavia, ja osa ei ole. Eikä ole mitään syytä sulkea pois jälkimmäisiä sarjasta, jos ideana on nimenomaan moninaisuuden tai muutoksen dokumentoiminen. Tämä pätee tietysti myös näiden aamujen kohdalla, joten miksi huolehtia vain siitä syystä että ‘pääosan esittäjä’, aurinko, ei suvainnut tällä kertaa näyttäytyä lainkaan. Osa aamuista on harmaita, osa ei ole.