Tuulikaide II A – Wind Rail II
(15 min 39 sec.)
 
Kuvattu Harakassa kesällä 2002.
Kuvaus, esiintyjä, teksti ja kertojan ääni: Annette Arlander
 
Recorded on Harakka Island in the summer 2002.
Camera, performer, text and voice (in Finnish): Annette Arlander.
 
Esitetty nelikanavaisena installaationa Harakan lennättimessä 2003.
Presented as a four-channel installation in the Telegraph on Harakka 2003.

 
Translation of the voice-over text in English:
 
Being on an Island
 
Being on an island is different than being in an archipelago. From there you can se far to the sea unlike in the archipelago where you see only more islands. On an island you are a little bit like on a mountain. People come there for a purpose; nobody ends up there by chance or drops in accidentally. Though an island does not direct your thoughts upwards as the mountains do but outwards to the sea, towards that which leads away from the mainland.
 
A small rocky island outside the city is like a wild hill in the middle of the fields. You come here like one would come into a park, for a break from the noise of the city rather than to encounter the silence of nature. Maybe the tourist boats and waterbuses that rattle around the island, or the huge shopping malls that glide by and the dockyard constructions, which stretch out to sea a few hundred meters away, have numbed my senses. Or the giggling of sun lovers on near-by island Uunisaari, not to mention the balloons, the helicopters and the benji jumpers. The silence on the island is relative, but for breathing the place is good.
The island resembles a mountain also because the strongest natural element is the wind. The wind is blowing from some direction all the time, in summertime mostly from southwest. Sometimes, however, – like this year – the wind is resting.
 
Some time ago a Norwegian architect wrote a book called Genius Loci, the spirit of place. The spirit of this place, too, has been evoked in different performances. The landscape you see is elsewhere, however. You have an image of it in front of you.
An image of a landscape is not a landscape, and a landscape is not an image.
 
Before you can enjoy a landscape with your senses it has been formed in your mind. The dream of a ‘healing wilderness’ that could be a salvation is a cultural product as well as any dream garden. The wilderness does not name itself. Sanctity in nature is man made.
 
Fortunately this park-island does not even attempt to be a sanctuary. Rather an information centre, a piece of archived nature on display. It is as if created to suite the size of groups of schoolchildren and for the presentation of wonders of the sea in aquariums. The ‘mustard gas’ of the Chemical Research Laboratory of the Armed Forces has long since evaporated into the wind or dissolved into the water. Pine soap, motor oil, blue algae or not – the surrounding sea is nevertheless water.
 
When nature around us shrinks we lose large areas of ourselves too. Something within us dies when the gap between man and nature is widening. The ecological imbalance of the environment is reflected in the soul, impoverishing it. Our soul longs for the power of nature and life’s holiness. It would like to feel the sky, the mountains and trees as its own, as parts of itself. It is still searching for that connection. It listens and probes. Though it seems as if we had lost the connection, it is still there. The umbilical cord is so thin, however, that it risks breaking completely. It has to be strengthened. The better our habitation is adapted to the rhythm of nature the better we feel. These claims were made by an American woman who advises how to furnish your home to accommodate your soul.
 
Maybe. I cannot think of the relationship to nature as an umbilical cord, but I do know that one’s mind rests when one’s eyes can rest. And one’s soul (or perhaps rather one’s spirit) needs space to breathe.
 
The basic elements of landscape are the sky and the earth. When these two join in a fortunate way one feels good in being in the landscape. There are places where the sky dominates and places where the earth is strongest. In his book, describing the spirit of place, the Norwegian architect suggests three basic types of landscape: cosmic, romantic and classic.
The cosmic landscape he finds in the desert – sand, horizon, the sky as a great vault, a world larger than man. The romantic landscape he finds in the north – the many details of the ground, the play of light and shade, changing weather conditions. The Mediterranean landscape he considers classic – strong and regular light, clear outlines and forms, human dimensions.
 
A typical example of a romantic landscape is the northern forest. The ground is seldom flat; the microstructure of the surface is rich. The sky is visible only as areas between trees, hills or clouds. The quality of the air is varying. The sun is low and creates changing shadows. Water is everywhere. The world is changeable, incomprehensible and mysterious. The earth, not the sky, dominates the landscape. There is only an endless amount of undefined places, no single unifying order. The mythical inhabitants of the landscape are elves, goblins and trolls. The Nordic forest is romantic in the sense of returning man to an imaginary past. Man lives connected to nature but not socially, everybody finds in nature his own hiding place.
 
In a cosmic landscape, in the desert, the concrete world is simplified – the vast unfruitful earth, the cloudless vault of the sky. The burning sun creates a light without shadows; the air is hot and dry. The landscape is absolute and eternal like the cosmic order. The movement of the sun divides space into east and west, time into day and night and creates a simple rhythm. The only surprise is a sandstorm. The earth offers no shelter and no special places. The sky dominates. The sun, the moon and the stars create an order undisturbed by changes in the weather. God is one just as the landscape, absolute. ‘The further you go into the desert, the closer you come to God’, they say. The world is abstract, surfaces and lines. Man needs an oasis for habitation, a microcosm within the macrocosm.
 
A classical landscape is an intermediate form between north and south and it can be found in Greece, of course. The landscape forms a composition – clear units, mountains, valleys and individual places. A strong regular light creates sculptural forms. The landscape receives light without loosing its tangible character. The earth is both continuous and variable. There is no surface microstructure. All proportions are human, like the anthropomorphic gods of the Greeks. Man finds himself in nature, not an absolute God, no elves or trolls. The connection of man and nature is realized practically, in agriculture, and creates a cultural landscape. Man positions himself in front of the landscape instead of hiding in it. It is said that the classical landscape makes brotherhood possible, why not sisterhood; each unit remains individual as part of a whole.
 
Romantic, cosmic and classic are only epithets, some kind of archetypes for landscape. They are found as combinations or mixtures. Inhabiting a romantic landscape means rising from micro to macro level. The power of the earth is given, but God is concealed. In a cosmic landscape the process is opposite, the goal is an enclosed garden, Paradise. In a classic landscape man stands in the middle and is able to reach inwards as well as outwards.
 
A seascape is actually cosmic, classic and romantic. The sea is almost like a desert – only a flat surface, the horizon and the sky, no multiplicity, no details. Even if the sky is low the world around is wide, larger than man. Unchangeable it is certainly not; it moves and shifts perpetually. The weather conditions as well as the light change all the time. The sea can hide anything, while its surface is smooth. When sunny a seascape is like a postcard reminding of summer holidays.
 
An image of a landscape is not a landscape, and a landscape is not an image. A landscape is not only a view. The image it creates in your mind is an assemblage of memories and fantasies. Even cropped and censored it is somehow real.
When I stand by the rail and look at the sea I am performing for the camera. The situation is fictional, artificial, a show. Still I can feel the wind on my skin.
 
The sky is as large as the place you watch it from, they say. How to perform a landscape?
Perhaps it is best done by walking through the landscape, moving, breathing, sensing. Or – if that is how you are inclined – standing silent in the midst of it looking around you, letting it surround you, breathing, smelling, listening.
 
How to perform landscape for somebody else? Show the images or play the sounds? Transform it into stories? Retell stories generated by it? Imagine it as a site for dramatic encounters between people?
Perhaps the best way is the first one, to make an excursion into the landscape, document it and present the evidence to others, to be experienced in another way.
 
Why speak of the irrelevant? To film, to record, to tell stories, to present takes, what does it matter? The media transforms it; time transforms it; the eyes of the other see it in another way.
More relevant is the repetition, the desire and compulsion to repeat, the game that becomes an obsession, a routine, a devotion and even narcissism. Or the wish for romance and beauty, avoiding irony, continuity in what is changing, change in that which stays, the endlessness of time…
 
Stop, that is enough. Being in an image is different than being in a landscape. A landscape is not an image, and its image generates only more images.
 
Being in an image is different than being on stage, even though one can transform into an image on stage. On stage one tends to see a human being and not a world, on stage one always sees only an image of one self.
 
I wanted to show the wind, and the wind is not visible if the world is of stone. I thought I am needed because I am not of stone. I did not think that neither is the sea. It shows the wind, and even the sky when the wind is resting – as a reflection, though.
 
 
 
Kertojan teksti:
 
Olla Saarella
 
Olla saarella on eri asia kuin olla saaristossa. Sieltä näkee kauas avomerelle, toisin kuin saaristossa, jossa näkee aina vain lisää saaria. Saarella on vähän kuin vuorellakin, erillään. Ihmiset tulevat sinne tahallaan, kukaan ei eksy sinne vahingossa tai poikkea sattumalta. Mutta saari ei suuntaa ajatuksia ylöspäin niin kuin vuoret, vaan ulospäin merelle, sinne mikä vie pois mantereelta.
 
Kallioinen pikkusaari kaupungin edustalla on kuin villi kumpare keskellä viljelysmaita. Tänne tullaan kuin puistoon, hengähdystauolle kaupungin melusta, ei niinkään kohtaamaan luonnon hiljaisuus. Ehkä turistiveneet ja vesibussit jotka pärisevät ympäri saarta, valtavat ostoskeskukset jotka lipuvat ohitse ja telakkarakennelmat jotka muutaman sadan metrin päässä kurottavat merelle, ovat turruttaneet aistini. Tai viereisen Uunisaaren rannoilta kuuluva auringon palvojien kikatus, puhumattakaan kuumailmapalloista, helikopterista ja benji hyppääjistä. Hiljaisuus saarella on suhteellista, mutta hengittämiseen paikka on hyvä.
 
Vuorta saari muistuttaa senkin vuoksi, että voimakkain luonnonelementti on tuuli. Joltakin suunnalta tuulee aina, kesäaikaan yleensä lounaasta. Mutta joskus – kuten tänä vuonna – tuuli lepää.
 
Kauan sitten norjalainen arkkitehti kirjoitti kirjan nimeltä Genius Loci, paikan henki. Tämänkin paikan henkeä on manattu esiin erilaisissa esityksissä. Maisema jonka näette, on kuitenkin muualla. Edessänne on kuva siitä. Kuva maisemasta ei ole maisema, eikä maisema ole kuva.
 
Ennen kuin maisemasta voi nauttia aisteillaan on se muotoutunut mielessä. Unelma ‘parantavasta erämaasta’ joka olisi pelastus, on yhtä lailla kulttuurin tuote kuin mikä tahansa unelmapuutarha. Erämaa ei nimeä itseään. Luonnon pyhyys on ihmisen sille antamaa.
 
Onneksi tämä puistosaari ei edes yritä olla pyhäkkö. Pikemminkin informaatiokeskus, kappale museoitua, esille pantua luontoa. Se on kuin luotu koululaisryhmien kokoon sopivaksi ja meren ihmeiden esittelyyn akvaarioissa. Puolustusvoimien kemian koelaitoksen sinappikaasut ovat jo aikaa haihtuneet tuuleen, tai liuenneet veteen. Mäntysuopaa, moottoriöljyä, sinilevää tai ei – meri ympärillä on silti vettä.
 
Kun luonto ympäriltämme kutistuu menetämme laajoja alueita myös itsestämme. Jotakin sisällämme kuolee kun ihmisen ja luonnon välinen juopa laajenee. Ympäristön ekologinen epätasapaino heijastuu sieluun ja köyhdyttää sitä. Sielu kaipaa luonnon voimaa ja elämän pyhyyttä. Se haluaisi tuntea taivaan, vuoret ja puut omikseen, osaksi itseään. Se etsii yhä tätä yhteyttä. Se kuulostelee ja tunnustelee.
Vaikka näyttäisi että olemme jo menettäneet yhteyden, on se yhä olemassa. Napanuora on kuitenkin jo niin ohut, että se on vaarassa katketa kokonaan. Sitä on vahvistettava. Mitä paremmin asuinympäristömme sopeutuu luonnon rytmiin, sitä paremmin voimme. Näin väittää amerikkalainen nainen, joka neuvoo miten sisustaa kotinsa sielunsa asuinsijaksi.
 
Voi olla. Minä en osaa ajatella suhdetta luontoon napanuorana, mutta sen minä ymmärrän, että mieli lepää kun silmä lepää. Ja että sielu (tai ehkä sittenkin henki) tarvitsee tilaa hengittää.
 
Maiseman perustekijät ovat taivas ja maa. Kun ne yhtyvät onnekkaasti maisemassa on hyvä olla. On paikkoja, joissa taivas on vahvin ja paikkoja, joissa vahvin on maa. Paikan henkeä kuvaavassa kirjassaan norjalainen arkkitehti esittää, että maiseman perustyyppejä on kolme: kosminen, romanttinen ja klassinen. Kosmisen maiseman hän löytää aavikolta – hiekkaa ja horisontti, taivas suurena kupuna, ihmistä isompi maailma. Romanttisen maiseman taas pohjoisesta – maanpinnan monet yksityiskohdat, valon ja varjon leikki, sääolosuhteiden vaihtelu. Klassiseksi hän mieltää Välimeren maiseman – voimakas tasainen valo, selkeät ääriviivat ja muodot, ihmisen mittakaava.
 
Romanttisen maiseman perustyyppi on pohjoinen metsä. Maa on harvoin tasainen, sen mikrotason pintarakenne on rikas. Taivas näkyy vain alueina puiden, kallioiden tai pilvien lomasta. Ilman laatu vaihtelee. Aurinko on matalalla ja luo vaihtuvia varjoja. Vettä on kaikkialla. Maailma on muuttuvainen ja käsittämätön, arvoituksellinen. Maisemaa hallitsee maa eikä taivas. On vain loputon määrä epämääräisiä paikkoja, ei mitään yleistä yhtenäistä järjestystä. Maiseman myyttiset asukkaat ovat haltijoita, menninkäisiä ja peikkoja. Pohjoinen metsä on romanttinen sikäli, että se palauttaa kuvitteelliseen menneisyyteen. Ihminen elää kyllä yhteydessä luontoon, mutta ei sosiaalisesti, vaan jokainen löytää luonnosta oman piilopaikkansa.
 
Kosmisessa maisemassa, aavikolla, konkreettinen maailma on pelkistetty – laaja hedelmätön maa, taivaan pilvetön kupoli. Polttava aurinko luo varjottoman valon, ilma on kuuma ja kuiva. Maisema on ehdoton ja ikuinen kuin kosminen järjestys. Auringon kierto jakaa tilan idäksi ja länneksi, ajan päiväksi ja yöksi ja luo yksinkertaisen rytmin. Ainoa yllätys on hiekkamyrsky. Maa ei tarjoa suojaa eikä erityisiä paikkoja. Taivas hallitsee. Se jäsentyy auringon, kuun ja tähtien kautta eikä sen järjestystä haittaa muuttuva sää. Jumala on yksi, niin kuin maisemakin, absoluutti. ‘Mitä edemmäs menet aavikolla sen lähemmäs pääset jumalaa’, sanotaan. Maailma on abstrakti, pintoja ja viivoja. Elääkseen ihminen tarvitsee keitaan, mikrokosmoksen makrokosmoksen sisässä.
 
Klassinen maisema on luonteeltaan etelän ja pohjoisen välimuoto ja se löytyy tietysti Kreikasta. Maisema muodostaa komposition – selkeitä yksikköjä, vuoria, laaksoja, erillisiä paikkoja. Voimakas, tasainen valo ja kirkas ilma luo veistokselliset muodot. Maisema vastaanottaa valon kadottamatta konkreettisuuttaan. Maa on jatkuva ja samalla vaihteleva. Mikrotason pintarakenne puuttuu. Kaikki mittasuhteet ovat inhimillisiä, kuin kreikkalaisten ihmisen kaltaiset jumalat. Ihminen löytää luonnosta itsensä, ei absoluuttista jumalaa, ei haltijoita tai peikkoja. Ihmisen ja luonnon yhteys toteutuu käytännössä, maanviljelyksessä ja luo kulttuurimaiseman. Ihminen asettuu maisemaa vastapäätä eikä piiloudu siihen. Sanotaan, että klassinen maisema mahdollistaa veljeyden, jokainen osa säilyttää itsenäisyytensä kokonaisuuden osana.
 
Romanttinen, kosminen ja klassinen ovat vain nimikkeitä, eräänlaisia maiseman arkkityyppejä. Ne esiintyvät yhdistelminä tai välimuotoina. Romanttisessa maisemassa asustaminen merkitsee mikrotasolta makrotasolle nousemista. Siinä maan voima on annettu mutta jumala kätkeytyy. Kosmisessa maisemassa prosessi on päinvastainen, tavoitteena on suljettu puutarha, paratiisi. Klassisessa maisemassa ihminen on itse keskellä ja voi kurottaa yhtä hyvin sisään kuin ulospäin.
 
Merimaisema on oikeastaan kosminen, klassinen ja romanttinen. Meri on melkein kuin aavikko – vain tasainen pinta, horisontti ja taivas, ei monimuotoisuutta, ei yksityiskohtia. Vaikka taivas olisi matalalla maailma ympärillä on avara, ihmistä isompi. Mutta pysyvä meri ei ole, se liikkuu ja muuttuu jatkuvasti. Sääolosuhteet muuttuvat, samoin valaistus. Meri voi kätkeä mitä tahansa, vaikka sen pinta on ehjä. Aurinkoisena merimaisema on kuin kesälomasta kertova postikortti
 
Kuva maisemasta ei ole maisema, eikä maisema ole kuva. Maisema ei ole vain näkymä. Sen synnyttämä mielikuva on muistojen ja kuvitelmien kooste. Silti se rajattuna ja sensuroitunakin on todellinen tavallaan. Kun seison kaiteen luona ja katselen merelle esiinnyn kameralle. Tilanne on fiktiivinen, keinotekoinen, esitys. Silti tunnen tuulen ihollani.
 
Taivas on niin laaja kuin paikka josta sen näkee, sanotaan. Miten siis esittää maisema?
 
Ehkä parhaiten kulkemalla maiseman halki, liikkumalla, hengittämällä, aistimalla. Tai ehkä – jos on siihen taipuvainen – seisomalla hiljaa siinä, katsellen ympärilleen, antaen sen ympäröidä, hengittäen, haistaen, kuunnellen.
 
Miten esittää maisema toiselle?
 
Näyttääkö kuvia siitä tai soittaa sen ääniä? Muuttaa se kertomuksiksi? Kertoa uudelleen tarinoita jotka ovat syntyneet siitä? Kuvitella se ihmisten keskinäisten draamojen tapahtumapaikaksi?
Paras tapa on ehkä sittenkin ensimmäinen, eli tehdä retki maisemaan, dokumentoida se ja esittää todistusaineisto toisille, toisella tavalla koettavaksi.
 
Miksi puhua epäolennaisesta. Kuvaat, äänität, kerrot, asetat esille otoksia, mitä väliä sillä on? Väline muuttaa, aika muuttaa, jo toiset silmät näkevät toisin. Olennaisempaa on toisto, halu ja pakko toistaa, leikki josta tulee pakkomielle, rutiini, hartaudenharjoitus, narsismikin. Tai romantiikan ja kauneuden kaipuu, ironian karttaminen, jatkuvuus siinä mikä muuttuu, muutos siinä mikä pysyy, ajan loputtomuus…
 
Lopeta, riittää jo. Olla kuvassa on eri asia kuin olla maisemassa. Maisema ei ole kuva, ja kuva siitä tuottaa vain lisää kuvia.
 
Olla kuvassa on eri asia kuin olla näyttämöllä, vaikka näyttämöllä voi muuttua kuvaksi. Näyttämöllä katsotaan ihmistä eikä maailmaa, siellä nähdään aina vain oma kuva.
 
Minä haluaisin näyttää tuulen, eikä tuuli näy jos maailma on kiveä. Ajattelin että minua tarvitaan koska minä en ole kiveä. En osannut ajatella, ettei merikään ole. Se näyttää tuulen, ja taivaankin, silloin kun tuuli lepää – heijastuksena tosin.
 
 
*
Taustaksi installaation kuvaus, katso
For context, see depiction of the installation:
https://www.researchcatalogue.net/view/42484/47742