Category Archives: suomeksi

Kukkulalla kevättä kuvittelemassa


Sunnuntaina aamupäivällä, huhtikuun kirkkaassa valossa, tapasimme Kirsi Heimosen kanssa pöheikössä Linnunlaulun kallioilla keskellä Helsinkiä tarkoituksenamme tehdä tuttavuutta heräävän pusikkokasvillisuuden kanssa ja liikkua hiukan, pitkästä aikaa. Olin palannut edellisenä iltana kiinnostavasta taiteellisen tutkimuksen konferenssista Plymouthissa, Englannissa, ja tuonut mukanani alkavan flunssan, joten päätin ottaa rauhallisesti ja vain venytellä hiukan. Rajasin kuvan niin, ettei naapuritalo näkyisi siinä (kuten kuvassa yllä) ja astuin ryteikköön. Oikeastaan kyse oli pensaikon ympäröimästä tasanteesta, mutta nyt ennen lehtiä kaikki oli suhteellisen avointa, ja vieressä mäessä kulkevat ihmiset katselivat – osa hämmentyneinä tai huvittuneina, osa ehkä ärtyneinäkin – meidän, aikuisten ihmisten, leikkitouhuja. Ohiajavien junien jyske rytmitti liikkeitämme, ja välillä kuului kauempaa kumeita räjäytyksiä, emme todellakaan olleet syrjäseudulla. Elämä eri muodoissaan kohisi ja kihisi kaikkialla ympärillä…
 


Kontatessani maassa silmiini osui pieniä ituja, niin pieniä kerällä olevia silmuja, ettei niistä mitenkään voinut nähdä mitä oli tulossa, alkavaa elämää hauraimmillaan. Tai miksei vahvimmillaan? Vaikka pieni lehtikiehkura näyttää avuttomalta, sillä on valtavat voimat puskea vanhojen kuivien lehtien lomasta, jopa niiden lävitse valoon. Ja sitten, aivan vieressä, tyhjä ruisku, uh! Muutkin olivat löytäneet tämän keskeisellä paikalla sijaitsevan ryteikön. Onneksi olin pukeutunut “kurahaalareihin” ja tottunut kaikenlaisiin jätteisiin erilaissa pöheiköissä vieraillessamme. Vasta kun olimme aikamme liikkuneet ja leikkineet ja jo lähdössä pois Kirsi huomasi toisen, korkealle nuoren koivun runkoon isketyn ruiskun. Se oli jotenkin karmea, raivon ele. Onneksi näimme sen vasta lähtiessä, muuten tuskin olisimme viihtyneet tuossa paikassa tai valinneet sitä leikkipaikaksemme.
 

 

 

 
 
 
 

Maagisessa minimännikössä


Pehmeä pikkupakkanen, lumen peittämä maa ja puolipilvinen sää tarjosivat erinomaiset olosuhteet ”pyöriskellä pöheikössä”. Sovimme tapaamisen Sibeliusmonumentin luona tarkoituksenamme lähteä sieltä rantaan päin etsimään sopivaa pusikkoa tai muuta joutomaata. Aivan monumentin vieressä oli kuitenkin houkuttelevan näköinen matalien käppyrämäntyjen muodostama ryteikkö. Ensin arvelimme sitä liian siistiksi ja esteettiseksi, kuin japanilaisittain sommitelluksi, mutta jo pikaisen tutustumisen jälkeen se osoittautui maagiseksi miniatyyrimaailmaksi. Mäntyjen rungot ja oksat taipuivat maata myöten muodostaen erinomaisia loikoilu- venyttely- ja kiipeilypaikkoja. Paksunpehmeä lumi peitti oksat ja neulastupsut ja luultavasti myös ryteikön suojiin jääneet roskat. Vain yksi muovipussi roikkui näkyvillä oksantyngässä ja sekin osin lumen peitossa. Minimännikön sisässä oli oma maailmansa, jossa tunsi olevansa omassa rauhassaan. Vain aukealla metsikön ulkopuolella törröttävä kamerajalusta ja kassit sen luona paljastivat, että tässä pensaikossa oli jotakin tekeillä. Tällä kertaa touhusimme kumpikin omiamme, Kirsi Heimonen ja minä, ehkä koska männynoksat toimivat eristyksenä joka suuntaan. Jälkeenpäin keskustelimme kokemuksesta hetken ja totesimme, että paikka poikkesi useimmista aiemmistä muun muassa yhtenäisyytensä vuoksi. Täällä oli pelkkiä mäntyjä, ja se teki tunnelmasta rauhallisen, koska mäntyihin yhdistyy myös kulttuurinen ajatus terveellisyydestä, selkeydestä ja puhtaudesta, jota lumi vielä vahvisti. Hetken männyn oksilla kömmiskeltyään ja saatuaan niiltä sopivasti lunta silmilleen, tunsi kokeneensa jonkinlaisen pikavirkistäytymisen. Outo paikka! Videolta napatuista stillkuvista näkee, että männikkö oli yllättävän tiivis:

Miltä tuntui kömpiä ja kieriskellä oksien lomassa välittyy ehkä paremmin muutamista lopuksi lähempää napatuista valokuvista, joissa näkyy neulasten, vääntyneiden oksien ja lumipeitteen muodostama satumaisema pienoiskoossa:
 

 
 
 
 

Uusi vuosi uudet tuulet


Vuoden ensimmäinen vierailu ”pöheikössä” Kirsi Heimosen kanssa toteutui kylmän tuulisena ja aurinkoisena talvipäivänä, ensimmäisenä sellaisena monien sateisten päivien jälkeen. Paikkana oli Sigurd Frosteruksen puisto Hietaniemen uimarannan vieressä, oikeastaan pieni niemenkärki, johon oli nostettu veneitä talviteloille, ja jota kiersi kuntopolku. Kirsi oli valinnut paikan, Hietaniemi on minulle outoa seutua vaikka joskus nuorena asuin vähän aikaa Museokadun länsipäässä. Siitä ei ollut apua kun yritin löytää paikkaa, jota google maps ei tuntenut. Bussi 24 olisi tuonut minut suoraan perille, mutten malttanut odottaa sitä, koska pelkäsin myöhästyväni, otin kolmosen ja yritin vaihtaa 18 tai 14 bussiin, mutta kumpikaan ei osunut kohdalle oikeaan aikaan. Niinpä päädyin kävelemään koko matkan, ja myöhästymään paljon pahemmin, yli puoli tuntia! Kun lopulta pääsin rantaan aurinko oli jo laskemassa ja Kirsi aivan kohmeessa. Löysinme kuitenkin paikan suojan puolelta ja liikuskelimme hetken nuorten koivujen kanssa jyrkässä rinteessä, joka ei tosin näytä jyrkältä kameran suunnalta. Lähdinme etsimään vielä toistakin paikkaa, ja ihastelimme autiota uimarantaa, mutta hämärä alkoi jo laskeutua ja päätimme palata samoille seuduille myöhemmin uudestaan.
Nämä satunnaiset vierailut erilaisissa pöheiköissä Kirsin kanssa ovat ainoa osa esiintymisistä kasvien kanssa, joita vielä jatkan Helsingissä. Viime vuoden säännöllisiä viikoittaisia vierailuja tiettyjen puiden luona tuskin jatkan Tukholmassakaan. Time-lapse tyyppiset saman kuvan toistamiseen perustuvat videot alkavat puuduttaa jo itseänikin. On jo korkea aika alkaa haistella uusia tuulia! Mutta vierailuista pöheiköissä Kirsin kanssa en halua luopua. Niistä opin aina jotakin uutta…


 
 
 
 
 
 
 

Puiden kanssa vuonna 2017 – Yhteenveto


Vuoden viimeisinä päivinä on hyvä hetki miettiä mitä vuoden aikana on tullut tehtyä. Vuosi 2017 on ollut minulle erityinen, koska se on ollut ensimmäinen vuosi, jolloin olen voinut keskittyä tutkimukseen enkä opetukseen tai hallintoon tai muihin professorille lankeaviin velvollisuuksiin. Ja tämä on ollut ensimmäinen vuosi hyvin pitkään aikaan kun en ole työskennellyt Taideyliopistossa. Vaatimattomana post-doc tutkijana toimiminen nyt (paradoksaalisesti, sillä tohtorintutkintoni on vuodelta 1999) Helsingin Yliopiston Tutkijakollegiumin kaltaisessa arvovaltaisessa instituutiossa on ollut suuri nautinto. Tosin olen myös matkustanut paljon ja ollut käsittämättömän kiireinen kaikenlaisten muitten velvollisuuksien parissa, joista olen yhtäältä nauttinut, mutta jotka olen myös kokenut velvollisuudekseni ottaa harteilleni nyt kun minulla on ollut enemmän aikaa, kuten NARP (Norwegian Artistic Research Program) hallitus tai TJNK (Tiedon Julkistamisen Neuvottelukunta) tai Kuvataiteen Näyttöapurahalautakunta tai Ruotsin Vetenskapsrådet’in kansainväliset post-doc apurahat, tai Formas apurahat ja niin edelleen, tavanomaisten JAR (Journal for Artistic Research) toimitusneuvoston tehtävieni ohella. Kun luettelen ne tällä tavalla tuntuu, että niitä on liikaa!
 
Suurimman osan ajastani olen silti voinut omistautua esiintymään kasvien kanssa, toisin sanoen, vierailemaan niiden kahden puun luona Helsingissä ja Tukholmassa joiden kanssa päätin istua toistuvasti tänä vuonna, eräänlaisena aloituksena. Matkustaminen edes takaisin Tukholmaan noin kaksi kertaa kuussa on ollut kallista ja väsyttävää, mutta myös hauskaa. Jos ajattelen mitä oikeastaan olen tehnyt tämän vuoden aikana, nuo vierailut puiden luona ja kaikki niihin liittyvät blogikirjoitukset ovat luultavasti pääasialliset tulokset, jotka tästä vuodesta jäävät. Suuri osa materiaaleista on koottu Research Catalogue alustalle projektin verkkosivuille. Olen myös editoinut vanhoja videomateriaaleja ja kirjoittanut aika paljon, en tosin mitään uutta tai kiinnostavaa, enemmänkin viimeistellyt vanhoja tekstejä.
 
Paljon aikaa ja energiaa on kulunut HTDTWP (How to do things with performance) tutkimushankkeen parissa, Hanna Jörvisen, Tero Nauhan ja Pilvi Porkolan kanssa, ja suurin osa konferenssimatkoistani on ollut heidän kanssaan, kuten myös uudet hauskuudet ja haasteet. Vaikka fokukseni siinä projektissa on vanha Harakan saarella kuvattu videoteosten sarja Animal Years ja mitä sille voisi tehdä tänään, olen onnistunut yhdistämään osan esittelyistä myös kasvien kanssa esiintymiseen. Mutta suurimmaksi osaksi olen työskennellyt sellaisten tekstien ja julkaisujen parissa, jotka perustuvat aiempiin töihini ja vanhempaan materiaaliin. Sellainen on Routledgilta juuri ilmestynyt kirja, jonka olemme toimittaneet yhdessä, Bruce Barton, Melanie Dreyer-Lude, Ben Spatz ja minä, Performance as Research: Knowledge, Methods, Impact. Täytyy myöntää, että siitä olen kyllä erittäin ylpeä.
 
Taiteellisen työn suhteen tämä on myös ollut poikkeuksellinen vuosi, koska siihen sisältyi peräti kaksi yksityisnäyttelyä. The Tide in Kan Tiang oli esillä Mediaboxissa keväällä, Cami de Cavalls Harakan saaren vanhassa lennätinrakennuksessa kesällä ja Toistamiseen – videoteoksia Harakan saarelta ja Kilpisjärveltä Muugalleriassa syksyllä. Mutta näissä oli siis kaikissa esillä vanhoja töitä. Ainoa työ jonka lasken kasvien kanssa esiintymiseksi on The Tide, koska siinä minä todella seison yhdessä pienen puun kanssa.
 
Kaikkein erityisintä tässä vuodessa on ollut se, että minun sallittiin keskittyä ja myös oletettiin keskittyvän tutkimukseen, sen sijaan että tekisin sitä harrastuksena muun ohessa, ja myös paneutuvan taiteelliseen työskentelyyn tuon tutkimuksen ytimessä. Mutta sainko sitten aikaan sen enempää? Luultavasti syyskuu, jonka vietin residenssissä Nida Arts Colony’ssa, oli tuottoisinta aikaa. Olen kyllä tehnyt aika paljon pieniä videoita vuoden mittaan, vaikkeivät kaikki ole kovin laadukkaita tai kiinnostavia. Puukalenteri, jossa valitsin puun Helsingin seudulta kelttien puukalenterin mukaan joka kuukausi oli luullakseni ainoa aivan uusi juttu. Kirjoitin siitä Kollegiumin blogiin. Uutta oli myös ajatus tehdä videoesseitä, joissa yhdistän vanhoja kuvaamiani videoita, upotan ne nykypäivän kuvaan samasta paikasta ja liitän akateemisen tai puoliksi akateemisen tekstin selostukseksi. Sitä aion jatkaa osana How to do things with performance hanketta. Mutta entä kasvien kanssa esiintyminen?
 
Yksikään teksteistä jotka on julkaistu tänä vuonna ei oikeastaan käsittele esiintymistä kasvien kanssa, vaikka olenkin maininnut artikkelin “Practising art – as a habit? / Att utöva konst – som en vana?” joka ilmestyi Ruukku #7:ssä projektin verkkosivuilla, lähinnä koska puut ovat pääosassa niissä töissä joista siinä kirjoitan. Useimmat artikkelit käsittelevät aiempia projekteja tai yleisempiä kysymyksiä, mutta olen silti ylpeä niistä ja luettelen ne tässä alla (* merkityt ovat vertaisarvioituja). Lisää artikkeleita on tulossa aivan lähiaikoina, osan piti ilmestytä vielä tämän vuoden puolella, mutta olen luetellut vain ne jotka ovat jo virallisesti saatavilla. Sen sijaan useat vuoden mittaan pitämistäni esitelmistä ja konferenssialustuksista liittyvät kasvien kanssa esiintymiseen. Olen luetellut ne erikseen tässä alla, ennen muita esitelmiä.
Taaksepäin katsoessa, pohtiessani mitä olen tehnyt, välitön impulssini on miettiä kaikkea mikä jäi tekemättä ja ryhtyä suunnittelemaan ensi vuotta, mutta se olisi varmaankin toinen tarina.
 
 
Näyttelyt ja näytökset:
Toistamiseen – videoteoksia Harakan saarelta ja Kilpisjärveltä. Muugalleria, Helsinki 7-12.11.2017.
Cami de Cavalls, Harakan lennätin 26.7.- 6.8.2017.
Audiences Swinging Together, osallistava performanssi, Nordic Performance Art – Reaching a New Audience, Munkemose, Odense 1.9.2017.
Year of the Snake – Swinging (mini, performance art festival MEETINGS, ET4U, Contemporary visual art projects – Mid and Western Jutland, Skaerum, Mölle 1.9. 2017.
The Tide in Kan Tiang, Fringe Arts Bath Festival 26.5.-11.6. 2017
Solsidan 1-4, Art fair Suomi, Helsinki 25-28.5.2017.
Year of the Rat Upphill-Downhill, Minä: Omakuva ajassa, Taidehalli Helsinki 27.5.- 6.8.2017.
Year of the Horse – On Rock and Wood, LiikKUVAT Pitkäniemi Hospital Tampere 31.3.-30.7. 2007.
The Tide in Kan Tiang, Mediaboxi Galleria Forum Box 1.4.-23.4.2017
 
Julkaisut:
— “Agential Cuts and Performance as Research”. Teoksessa Annette Arlander, Bruce Barton, Melanie Dreyer-Lude, Ben Spatz (toim.) Performance as Research: Knowledge, Methods, Impact. London and New York: Routledge 2018, 133-151.
— “Introduction to Future Concerns”. Teoksessa Annette Arlander, Bruce Barton, Melanie Dreyer-Lude, Ben Spatz (toim.) Performance as Research: Knowledge, Methods, Impact. London And New York: Routledge 2018, 333-349.
* — “Maisema, materia ja muutos. Harakan saaren luontokulttuuria dokumentoimassa.” Teoksessa Mari Mäkiranta, Ulla Piela ja Eija Timonen (toim.) Näkyväksi sepitetty maa. Kalevalaseuran vuosikirja 96. Helsinki: SKS 2017, 23-39.
* — “Practising art – as a habit? / Att utöva konst – som en vana?” Ruukku Journal #7.2017.
— “Data, Material, Remains”. Teoksessa Mirka Koro-Ljungberg, Teija Löytönen & Mark Tesar (toim.) Disrupting Data in Qualitative Inquiry. Entanglements with the Post-Critical and Post-Anthropocentric. Peter Lang Publishing 2017,171-182.
— “Four Workshops – Four Approaches to Performance Art”. Teoksessa Pilvi Porkola (toim.) Performance Artist’s Work Book. On teaching and learning performance art – essays and exercises. University of the Arts Helsinki, Theatre Academy and New Performance Turku 2017, 33-47.
— “Artistic Research as a Speculative Practice”. JAR (Journal for Artistic Research) network 2017.
— “A few words”. Johdanto Icehole #6 2017, The Live Art Journal.
— “How to do things with repetition?” video ja teksti. Icehole #6 2017, The Live Art Journal.
 
Kasvien kanssa esiintymiseen liittyvät esitelmät ja esittelyt:
— “Performing with plants – presentation, process, archive”, Vetenskapsrådet’in järjestämässä taiteellisen tutkimuksen symposiumissa Tukholman Taideyliopistossa 28-29.11.2017.
— “Performing with Plants”, esittely ja videonäytös Helsingin Yliopiston Tutkijakollegiumin julkisessa seminaarissa Helsingin Yliopiston Tiedekulmassa 14.11. 2017.
— “Performing with Plants”, esittely ja työpaja tohtoriopiskelijoiden symposiumissa Transversality in Performance, Göteborgin yliopiston taiteiden laitoksella 9-10.10.2017.
— “Between Sea and Sky – With a Tree”, esitelmä Performance Art Bergen’in järjestämässä seminaarissa Between Sky and Sea: Tourist Kvalnesissa, Lofoteilla 18.7.2017.
— “Resting with the Pines in Nida”, seminaarissa “With Plants”, Helsingin Yliopiston Tutkijakollegiumissa 27.10. 2017.
— “Performing with Plants” installaatio CARPA 5:ssä (Colloquium on Artistic Research in Performing Arts), Perilous Experience? Extending Experience Through Artistic Research, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa 31.8.2017.
— “How to do things by performing with plants” tutkimushankkeen How to Do Things with Performance paneelissa IFTR (International Federation for Theatre Research) konferenssissa Unstable Geographies – Multiple Theatricalities Sao Paulossa 10-14.7.2007.
— “Performing with trees?” johdanto ja videonäytös, The Tide in Kan Tiang, osana How to do things with performance tutkimushankkeen järjestämää työpajaa Sao Paulon Escola del Teatro’ssa 6.7.2017.
— “How to do things with performance – Performing with plants (first attempts)” taiteellisen tutkimuksen työryhmässä, Artistic Research Working Group at PSI#23 Overflow (Performance Studies International) konferenssissa Hampurissa 8-11.6.2017.
— “Performing with Plants” Plantarium: Re-imagining green futurities -symposiumissa, Linköpingin yliopistossa 1-2.6.2017.
— “Performing with plants”, projektin esittely seminaarissa “With Plants” Helsingin Yliopiston Tutkijakollegiumissa 3.5.2017.
— “Performing with Plants”, projektin esittely Helsingin Yliopiston Tutkijakollegiumin Brown bag seminaarissa 25.4.2017.
 
Muut esitelmät ja esittelyt:
— “Open archiving as a strategy in artistic research – two examples”, esitelmä Teatterintutkimuksen seuran syyspäivillä Teatterimuseossa 13.11. 2017.
— “The Cliff Revisited”, esitelmä How to do Things with Performance tutkimushankkeen järjestämässä tutkimuspäivässä Taideyliopiston Teatterkorkeakoulussa 8.11. 2017.
— Esittely osana How to do things with performance hankkeen esittelyä Esittävien taiteiden tutkimuskeskuksen post-doc seminaarissa Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa 26.10.2017.
— “The Shore revisited”, esitelmä osana How to do things with performance tutkimushankkeen seminaaritapahtumaa New Performance Turku Festivaaleilla 7.10.2017.
— “Audiences Swinging Together”, esitelmä seminaarissa Nordic Performance Art – Reaching a New Audience, Munkemosessa, Odensessa 1.9.2017.
— Esitelmä osana kokonaisuutta “Liminal Stages – Artistic Research and Art With(in) Research” Aboagorassa,Turun Sibelius museossa 23.8.2017.
— “Accessing Performance” kaksipäiväinen tapahtuma järjestetty yhdessä Hanna Järvisen, Pilvi Porkolan ja Tero Nauhan kanssa osana, Camino Events ohjelmaa tutkimuspaviljongissa, Artistic Research Pavillion, Venetsiassa 17-18.5.2017.
— “What is Given?” työpaja yhdessä Tero Nauhan, Hanna Järvisen and Pilvi Porkolan kanssa SAR (Society for Artistic Research) konferenssissa Please Specify! Helsingissä 28-29.4.2017.
— Alustus tekijyyttä ja toimijuutta käsittelevässä paneelissa Todellisuuden tutkimuskeskuksen järjestämässä Ei-inhimillinen seminaari:ssa 27-28.5.2017.
— Alustus paneelissa Avantgarde tänään FAM (Finnish Avantgarde and Modernism network) verkoston järjestämässä seminaarissa 20.4.2017.
— “Artistic Research and/as interdisciplinarity – Swinging Together”. Luento koreografian opiskelijoille Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa 16.1.2017.
 
 
 
 
 

Aamuaurinko kahdesti


Kirkas ja kuiva aamu räntäisen ja sateisen vuorokauden ja lumista loskaa tulvivien katujen jälkeen oli kuin yllätyslahja. Vaikka tuuli kirveli iholla oli ihana katsella jäätyneitä lätäköitä ja kirkasta taivasta. Ennen istumista jalavien luona kävin tyhjentämässä soutuveneen, johon kiipesin kumisaappaat jalassa – vesi oli todella korkealla. Jalavien juurella istuessa ihmettelin auringon ilmestymistä pilvien takaa kaakosta ja unohdin samalla käynnistää kameran mikrofonin. Kun huomasin sen palatessani kameran luo, sormeni olivat kohmeessa (ne kastuivat tietysti äyskäröidessä ja olivat nyt hiljakseen jäätymässä) joten päätin nauhoittaa maisemakuvaa hiukan pitempään ja siirtää äänen siitä, sen sijaan etä olisin tehnyt kaiken alusta. Lähikuvankin kohdalla tunaroin, sillä rajasin kuvan hiukan liiaksi vasemmalle, mikä paljastui vasta kun aurinko valaisin vasemmanpuoleisen rungon. Mutta olkoon. Eikä siinä vielä kaikki. Lepän kannolla istuessani ihailin puiden lomasta loistavia auringonsäteitä ja unohdin tarkistaa muistikortin, joka sitten loppui kesken nauhoituksen. Mutta tälläkin kertaa päätin hyväksyä kompromissin, pari minuuttia olisi riittävästi. Syy leväperäisyyteeni oli paitsi palelevat sormeni, myös haluni ehtiä Kuvan tutkimuspäiville. Kuulemani loppukeskustelun perusteella taisin silti menettää kiinnostavimman luennon, Jakob Lundin alustuksen “Contemporaneity, Anachrony and Historical Imagination”. Päivään mahtui paljon muutakin kiinnostavaa, mutta tietysti juuri se mitä en kuullut jäi kiinnostamaan.
 


 


Ihmeellistä kyllä, myös torstai-aamu oli kirkas ja kuiva, vaikka illalla satoi runsaasti. Tummat pilvet väistyivät hitaasti, ja istuessani jalavien juurella aurinko räväytti taas esiin valonsa, joka muutti koko maiseman “kuin taikaiskusta”, kuten sanonta kuuluu. Tällä kertaa keskityin muistamaan kaikki yksityiskohdat, mutta aina jotakin tapahtuu. Nyt tuulenpuuska oli vääntänut mikrofonin sivulle, mutta se ei ehkä kuulu äänessä kovinkaan paljoa. Tuulen takia oli yllättävän kylmä, vaikka lämpömittarin mukaan lämpötilan pitäisi olla nollan yläpuolella.
 
Tätä kirjoittaessa istun lähijunassa Helsingin pohjoispuolella, ja ikkunasta närn, että maassa on selkeä lumipeite. Onko siis vain rannikko vielä vihreänä, vai onko kyse pikemminkin keskikaupungin lämmityksestä, joka sulattaa lumet puistoistakin. Ehkä meri tekee taas tekee temppunsa. Jos mikroilmasto on erilainen Harakan saaressa ja muutaman sadan metron päässä Kaivopuistossa, tottakai se on sitä myös kun mennään hiukan edemmäs merestä sisämaahan. – En ole varma oliko tämä nyt viimeinen vierailuni Helsingin puiden luona? Saattaa olla että käyn tervehtimässä niitä ja teen vielä yhdet kuvat ensi sunnuntaina. Silloin olisi luvassa lumipyryä, ehkä…
 
 
 
 
 
 

Lunta vain nimeksi


Marraskuun märät ja harmaat päivät ovat käsillä, vettä tulee vähän väliä ja lunta on maassa vain nimeksi, ainakin Helsingin rannikolla. Tuuli on välillä navakka, kuten eilen, ja ylhäällä jalavien luona Kaivopuiston kallioilla se todella tuntuu. Keskiviikko-aamuna oli suhteellisen tyyntä, vain kylmää ja sateisen märkää, mutta torstaina päivällä viima oli melkoinen. Selvisin siitä kietomalla kamerajalustaan painoksi kameralaukun hihnan avulla muovipussin, jonka sisällä oli katukivi (niitä on muutamia irrallaan läheisen Nordenskiöldin patsaan luona). Se piti jalustan pystyssä, mutta jouduin silti istumaan kahteen kertaan, koska olin unohtanut tarkistaa muistikortin, tietysti! Kun sitten lähikuvassa tuulenpuuskat hivuttivat kameraa sivusuunnassa – ilmeisesti kiinnitysruuvi oli höltynyt – päätin, että niiden aiheuttama kuvan rajauksen muutos saisi jäädä todisteeksi sääolosuhteista, en ryhtynyt istumaan neljättä kertaa. Kuten yleensäkin lepän kannon luona alempana puistossa oli paljon miellyttävämpää. Tarkoitukseni oli vierailla puiden luona vielä tänään, ja jälleen iltapäivällä, heti lounaan jälkeen, koska aamu valkenee niin myöhään, etten enää ehdi kuvata ennen aamupäivän kokouksia ja tapaamisia. Mutta kuinka ollakaan, sain ajan hiusten leikkausta varten kampaajalle juuri siihen saumaan, joten sain hyvän syyn olla istumatta sateessa.
Tuntuu oudolta ajatella, että olen vieraillut puiden luona kohta vuoden päivät, useimmiten pari kertaa viikossa, joskus kolmekin kertaa, mutta joinakin viikkoina en lainkaan matkojen takia. Aloitin tammikuussa Helsingissä, joten muistan kyllä kylmän ja lumen, mutta nämä pimeät märät ajat ovat uutta tässä paikassa. Ehkä olennaisinta on pimeys, tai hämärä, se laskeutuu niin nopeasti. Pilvisinä päivinä tuntuu, ettei oikeastaan tule valoisaa lainkaan – mutta erityisesti iltapäivät ovat lyhyitä, kuten jälkimmäisestä kuvasarjasta näkyy. Voi olla, että olen myös muuttanut kameran automatiikan asetuksia niin, että valoa ja valkotasapainoa on hankalampi arvioida.
 


 

 
 
 
 
 
 
 

Mustikkamaalla


Kirkkaassa aurinkoisessa syyssäässä tapasimme Mustikkamaan uudella kevyen liikenteen sillalla, jonne täytyi seikkailla kasvavan kalasataman rakennustyömaan sokkeloiden lävitse. Aurinko oli matalalla kun lähdimme etsimään sopivaa pöheikköä – vaikka sää muuten oli suopea eikä marraskuun räntää ja loskaa näkynyt missään, päivän pituus, tai pikemminkin sen lyhyys, noudatti vuodenajan rytmiä. Aurinko laski yllättävän nopeasti, ja vaikka vesi heijasti valoa, tuntui että hämärä laskeutui tuota pikaa. Vierailumme pöheikössä jäi siis lyhyeksi. Pystytimme kamerajalustan kahteen eri paikkaan, ensin mäelle suurten voimalinjojen juurelle, kaatuneen männyn ääreen, ja sitten rannemmas, kaislikon, keskustan ja laskevan auringon suuntaan. Kuvat tässä alla ovat päinvastaisessa järjestyksessä, kaislikko ennen mäkeä. (Ne näyttävät pieniltä postimerkeiltä, mutta avautuvat kuvasarjaksi klikkaamalla.)
Olin varautunut sadesäähän pukemalla kurahousut ja sadehupparin, perinteisen pöheikköasuni. Ruohikossa valkoinen sadetakki osoittautui onnistuneeksi valinnaksi näkyvyyden kannalta. Siinä missä Kirsi sulautui sinertävässä vaatetuksessaan maisemaan minun valkoinen muovivaatteeni paistaa ruohikon keskeltä kuin kalpes kummajainen.
Kummaa on ehkä kuitenkin lähinnä kaupungin kasvu, maa levittäytyy vesialueille. Ihmettelimme väylän merkkejä kapeassa salmessa, minkälaiset veneet siitä enää mahtuisivat? Mustikkamaalta katsoen kalasatama, keskustan kirkontornit ja katajanokan jäänsärkijät näyttivät oudoilta. Uspenskin katedraali ja suurkirkko näyttivät sijaitsevan kovin kaukana toisistaan. Koko kaupunki näytti toisenlaiselta. Uuden sillan myötä Mustikkamaasta on tulossa keskustan puisto, entistäkin ahkerammassa käytössä oleva virkistysalue. Ja kyllä mekin virkistyimme. Toivotaan että kalliot, kaislikot ja metsiköt kestävät meidän kaikkien kulutuksen.
 


 

 
 
 
 
 
 

Sateen sietäminen


Lauantai-aamuna tarjoutui ensimmäinen tilaisuus vierailla puiden luona tällä viikolla. Viime päivien ensi-lumi oli kadonnut, ainakin Kaivopuistosta, ja taivaalta tihkui vettä. Tuuli oli navakka ja kylmä, sadepisarat tuntuivat jäisiltä. Aloitin tyhjentämällä soutuveneeni ja sen tehtyäni mietin vielä hetken kääntyisinkö takaisin kotia kohti, mutta järkeilin, että samalla vaivalla voisin yhtä hyvin vierailla puiden luona, kun kerran kannoin kameraa mukanani. Istuessani jalavan juurella tajusin, että nyt oli alkanut uusi aika: nautinnon päivistä oltiin siirrytty sietämisen aikaan, talvikauteen. Istuin pipo päässä ja hytisin, vaikka olin sentään tajunnut pukea kunnolliset vedenpitävät kuorihousut ja kumisaappaat. Ilokseni kamerajalusta pysyi pystyssä, mutta tuulen voimasta kamera oli siirtynyt sivusuunnassa (katso kuva yllä). Ei auttanut muu kuin istuutua uudelleen, ja sitten vielä kerran lähikuvaa varten. Vesipisarat sumensivat linssin, mutta auttoi kun pyyhin pahimmat vedet pois. Kävellessäni kallion yli lepän luokse, tietäen, että se olisi ainakin osittain tuulen suojassa, huvitin itseäni ajatuksella, että tällä kelillä saisin ainakin olla puistossa omassa rauhassani. Yksi ainut koiran taluttaja ilmestyi kuvaan istuessani kannolla.
Olin tyytyväinen sietokykyyni tai kärsivällisyyteeni, joka tietysti on erittäin vaatimaton verrattuna mitä tahansa ulkoilulajia harrastavien säänkestokykyyn. Mutta silti; ihminen on hauras olento, varsinkin vanhemmiten, ja sietää vain melko kapeaa lämpötilojen vaihtelua. Eilisen uuvuttavan mutta inspiroivan “Kasvien kanssa” seminaarin jälkeen (ohjelma löytyy täältä) tunsin taas kunnioitusta kaikkia niitä erilaisia kasveja kohtaan, jotka sopeutuvat mitä ihmeellisimpiin olosuhteisiin, jopa pohjoiseen talveen. Olinhan juuri aamulla nostanut sisään vielä eilen lumen peitossa olleet pelargoniat parvekkeelta, jotka nyt makasivat veden täyttämissä ruukuissaan. Tiedän, etteivät pelargoniat pidä liiasta vedestä, mutta nämä näyttivät kaiken kokeneilta ja kaiken kestäneiltä uhmakkaine kukkanuppuineen. Ne saavat nyt levätä ja kuivatella tiskipöydällä viikonlopun yli. Toivottavasti sisäilma ei ole niille äkkiseltään liian kuumaa ja kuivaa.
 


 
 
 
 
 
 
 
 

Pöheikössä pitkästä aikaa


Kosteassa syksyn säässä iltapäivällä ennen hämärää tapasimme Kirsi Heimosen kanssa “pöheikössä”, joka tällä kertaa sijaitsi katajanokalla, eikä ollut pöheikköä ensinkään, vaan hyvin hoidettua puistikkoa veden lähellä, mutta sen verran villiksi jätettyä, että lehdet oli jätetty kumpareen koristukseksi, vaikka ne käytäviltä ja nurmikolta olikin haravoitu. Ja kun vielä hopeapajut tai niiden sukulaiset kasvoivat pensaan muotoisesti oksat kohti maata kaartuen, paikka suorastaan kutsui nojailemaan, konttailrmaan, pyörimään ja venyttelemään. Ja tietysti meuhkaamaan lehtien kanssa. Kahteen otteeseen heittelin niitä ilmaan, ensin kyykistyen kahmaisemaan lehdet käsiini ja nousten sitten heittämään ne pääni yli ilmaan, ja myöhemmin kontaten mäennyppylää ylös kuopien vuorotellen kummallakin kädellä lehtiä ilmaan mennessäni. Kumpikaan versio ei valitettavasti tarttunut videolle, joten ainoa jälki tai todiste on tämä kertomukseni, jonka juuri sen vuoksi kirjaan tähän. – epäilen etyä kameran muistikortti on “kulunut” koska se kieltäytyy yhteistyöstä vähän Väliä, toisin sanoen, kamera sammuu itsekseen kesken kaiken. No, ensimmäisellä kerralla syy oli minun, olin unohtanut tyhjentää kortin, mutta toisella kerralla kieltäytymiseen ei ollut mitään ilmeistä syytä. Oli miten oli, kokemus oli virkistävä, vahvistava, rauhoittava ja ihan vaan miellyttävä todistusaineistosta riippumatta. – Lisäksi tajusin taas olevani varsinainen linssilude: etsiydyin aina kameran näköpiiriin, kun taas Kirsi mielelään liikkui kameran silmän katvealueilla tai kuva-alueen laitamilla. En myöskään tajunnut, että toinen puista rajautui puoliksi kuvan ulkopuolelle, kun valoisana hohtava vesi vasemmalla haluttiin mukaan kuvaan.
Mitä haluan muistaa tästä tapaamisesta pehmeästi kaartuvien puiden kanssa? Ehkä kastemadon jota tuijotin roikkuessani oksan päällä. Vaikka periaatteessa arvostan kastematojen tekemää maanparannustyötä, olen lapsuudesta saakka jotenkin kammonnut niitä, vähän samaan tapaan kuin toiset kammoavat hämähäkkejä. Mutta nyt siinä roikkuessani saatoin aivan rauhallisesti katsella miten mato verkkaisesti eteni mullassa, supistaen lihaksiaan ja venyen taas täyteen mittaansa aivan siinä silmieni edessä, kosketusetäisyydellä. Voi olla että musersin jonkun niistä lehtien joukossa mellastaessani….
 

 

 

 

 

 

 

 

 

 
 
 
 
 

Pikavisiitti puiden luo


Periaatteessa olen koko syyskuun Nidassa, Liettuan rannikolla, kansallispuistossa hiekkadyyneillä mäntykankaiden keskellä, lähellä Venäjän rajaa. Siellä on Vilnan taideakatemian ylläpitämä residenssi- ja kurssikeskus, jossa on syyskuun aikana neljä muuta taiteilijaa minun lisäkseni (katso tästä) Studioni on askeettinen ja ylellinen samalla kertaa. Askeettinen, koska se muistuttaa teollisuustiloja rakenteineen, ylellinen, koska se on työtila ja samalla asunto. Tila on todella korkea, ja yläkerran makuuhuone on kyllin tilava joogaamiseen ja kirjoitustöihin. Parasta on kuitenkin ympäröivä metsä. Siellä on ihana kävellä, mutta on vaikea “esityksellistää”. Olen kuvannut yrityksiäni muutamassa englanninkielisessä blogitekstissä.
Jotta vierailuihini puiden luona Helsingissä ja Tukholmassa ei tulisi liian pitkää taukoa, suunnittelin pikavisiitin Helsinkiin ja myös Tukholmaan kuun puolivälissä, semminkin kun joudun käymään Oslossa kokoustamassa. Eli keskelle rauhallista residenssiaikaa muodostuu pohjoismaisten pääkaupunkien pikakiertue. Paitsi pikavierailu puiden luona on matkalla toinenkin tärkeä tarkoitus: kastella huonekasvit. Vierailtuani puiden luona tänä aamuna kävinkin kääntymässä Harakassa, koska sielläkin on työhuoneellani kasveja, jotka kaipaavat vettä. Ja paluumatkalla tyhjensin vielä soutuveneeni, jossa puolestaan oli aivan liikaa vettä syyssateiden jäljiltä. Toivottavasti se nyt selviää toiset kaksi viikkoa uppoamatta. Puut sen sijaan eivät juurikaan olleet muuttuneet. Jalavan lehdistä osa oli hiukan kellastunut, vaikka ruskeat reunukset ovat luultavasti seurausta jonkinlaisesta taudista eikä syksystä. Ja lepän kanto oli aivan entisensä. Istuessani jalavan juurella tajusin, että olin tietämättäni kaivannut rutiinia. Hengähtää hetki aamuisin puun juurella ja katsella samalla merelle ei ole huono aloitus päivälle.