Category Archives: suomeksi

Cami de Cavalls Harakan lennättimessä


Eilen, maanantaina, näyttelyä Cami de Cavalls Harakan lennättimeen rakentaessani ilahduin löytäessäni tilasta kaksi valkoista veistosjalustaa. Muistin aikoinani hikoilleeni erilaisten jalustavaihtoehtojen kanssa yrittäessäni virittää videoprojektoreita tilaan. Joskus projektori oli takan päällä, joskus viritettynä keskellä tilaa olevaan pylvääseen – vai oliko se vain suunnitelma joka ei koskaan toteutunut. En muistanut koska minulla oli viimeksi yksityisnöyttely Harakassa, vaikka olen kyllä osallistunut yhteisnäyttelyihin vuosittain. Katsoin CVstäni ja yllätyin, sillä yksityisnäyttely minulla on ollut Harakassa viimeksi 2011, ja silloin esitin kuvia tiimalaseista nöyttelyssä nineltä Hiekkalasi – aikakuvia. Mutta se oli kasematissa eikä lennättimessä. Viimeisin yksityisnäyttelyni lennättimessä oli Sian vuosi kesällä 2008, ja silloin olin ahtanut tilan täyteen edellisvuonna tekemiäni töitä. Sama tauti minua vaivaa edelleen, en malttanut olla lisäämättä kolmatta työtä, Summer at Söder 1-2 kahden Cami de Cavalls videoteoksen oheen.
 

 
Cami de Cavalls työstä on esillä kaksi versiota, ja luulisin että nämä ovat nyt lopulliset. Cami de Cavalls – walking (69 min), esittää minut kulkemassa kameran luota seuraavalla merkkipaalulle ja pysähtyvän siihen, siitä leikkaus ilman häivytystä seuraavaan maisemaan, (kamera on nyt sen merkkipaalun luona jossa äsken seisoin) ja hetken kuluttua ilmestyn taas kuvaan ja kuljen seuraavalle merkkipaalulle jne. Kuvien kesto vaihtelee käveltävän matkan mukaan, mutta idea on varsin selvä, luulisin.
 

 
Toinen versio, Cami de Cavalls (38 min 50 sek), perustuu 30 sekunnin kuviin, joissa seison kunkin merkkipaalun luona, usein pienenä pisteenä jossakin kaukana, joskus kokonaan näkymättömissä, ja kuvat on yhdistetty pienin ristihäivytyksin. Lisäsin häivytykset viime yönä kun tajusin, että raaka leikkaus, joka toimi hyvin liikkeen kanssa, töksahti turhaan näissä stillkuvien kaltaisisssa vaihdoissa.
 

 
Siinä missä Cami de Cavalls kuvaa pölyistä, meren rantaa mukailevaa polkua Menorcalla on Summer at Söder (13 min 20 sek) kuva kahdesta ristikkäin olevasta puusta veden äärellä, ja tunnelmaltaan aivan päinvastainen. Sinänsä se näyttää melkein paremmalta kuin päätyöt, vaikka onkin ahdettu nurkkaan, luultavasti koska sinne ei heijastu niin paljon valoa. Ja jossakin mielessä se liittyy aiheeseenkin, koska kyseessä on polku ja ohikulkijoita. Olen erityyisen tyytyväinen oivallukseeni esittää osat 1 ja 2 päällekkäin pystysuunnassa eikä vierekkäin vaakatasossa kuten yleensä on tapana. Ylempänä oleva osa kuvaa tyhjää maisemaa, alempana olevassa osassa on mukana ohikulkijoita. Muuten kuvat ovat samat ja vaihtuvat synkronoidusti.
 

 
Jos minulla olisi ollut aikaa teettää pari stillkuvaa aluminille olisi liittänt ne Cami de Cavalls videoiden mukaan ja unohtanut tuon kolmannen videon. Kokonaisuus olisi ollut tyylikkäämpi. Mutta tämä olkoon nyt näin, ja hyvä niin. Illan suussa ja sadesäällä videoista saa vielä jotain selvää, mutta auringon paistaessa ne haalistuvat lähes näkymättömiin. Ikkunoihin kiinnittämäni skissipaperi pehmentää valon, muttei pimennä. – Tiedot aukioloajoista täältä.
 
 
 

Hetki hellekesää illansuussa


Kahden viikon tauon jälkeen puisto oli pääosin ennallaan, ja jalavakin oli ihan kunnossa, vaikka lehdistä näkyi, että joku ötökkä sitä jäytää. Uutta olivat kallioilla loikoilevat ihmiset: oliko tänään todella ollut helle? Pääsin paikalle vasta illalla, koska lento Sao Paulosta, Frankfurtin kautta, laskeutui vasta viiden jälkeen. Sinänsä oli hauskaa vaihtelua vierailla puiden luona illalla, hiukan eri tunnelma tietysti, mutta käytännössä muuta vaihtoehtoa ei ollut, sillä lähden jo viiden maissa huomen aamulla Pohjoisnorjaan. Hullua reissaamista, kieltämättä, mutta kutsu puhumaan performanssitaiteilijoiden residenssitapahtumassa Lofooteilla on tilaisuus johon ei voi olla tarttumatta. Ja täytyihän puiden luoda ehtiä vierailemaan!
 



Intialainen perhe joka istui kalliolla piknikillä aivan jalavan edessä, ei ollut moksiskaan, kun menin puun alle istumaan, perheen äiti vain hiukan vilkuili ja tarkisti etten ollut vaarallinen, oletan. Kallioilla oli paljon muitakin lekottelijoita, vaikka he eivät näy kuvassa. Vaikka ilma oli lämmin ja miellyttävä, ei olisi ullut mieleenikään vähentää vaatteita ja jäädä kallioille lekottelemaan. Sao Paulossa oli viime viikolla todella kylmä, varsinkin asunnossa, joka oli suunniteltu olemaan viileä helleaikaan. Tällä viikolla ilma onneksi lämpeni. Heidän talvensa on kuin tällainen kesä. IFTR (International Federation for Theatre Research) konferenssista voisi sinänsä kirjoittaa paljonkin. Se on mittava tapahtuma, joka toistuu kerran vuodessa jossakin päin maailmaa – ensi vuonna Belgradissa – ja on usein aikamoinen kaaos. Katso konferenssin verkkosivut Mutta Sao Paulo kaupunkina olisi vielä kiinnostavampi kuvailun aihe. Se on niin valtava, että jo ensivaikutelmien kirjaaminen on ajatuksena uuvuttava. Toivottavasti ilmestyy jokin syy mennä sinne uudelleen…
 
 

Kesäpäivän seisaus ja Juhannus


Tänä vuonna kesäpäivän seisaus osui keskiviikolle 21.6. mutta Juhannus lauantaille 24.6. Eli juhannusaatto oli perjantai, mikä tarkoittaa pitkää juhannusviikonloppua. Silti se hetki kun päivä on pisimmillään on vähintään yhtä merkittävä, planetaarisesti se oikea juhlahetki. Vierailin puiden luona poutasäällä mutta puuskaisessa tuulessa keskiviikkona, jolloin kamerajalusta yllättäen kaatui lähikuvassa, joka yleensä tuntuu tukevalta ja suojaiselta paikalta, erityisesti koska asetan jalustan ison kiven kulmaan ja lasken sen matalammaksi. Kuva yllä on pysäytyskuva videolta, sillä kamera tallensi tunnollisesti myös kaatumisen. Ja nyt osasin suhtautua rauhallisesti ja vain lopettaa kuvaamisen ja sammuttaa kameran tavalliseen tapaan ennen kuin asetin sen uudelleen paikoilleen, tukevammin. Oletettavasti jalavan oksa oli tuulen voimasta pyyhkäissyt kameran kumoon. Torstaina sää oli suotuisampi, pilvipoutaa, mutta tyynempää eikä sadetta juuri kuvaushetkellä aamupäivällä. Perjantaina tummat pilvet pyyhkivät kaupungin yli ja pudottivat vetensä lyhyinä kuuroina pitkin päivää, mutta aamu oli vielä aurinkoinen. Ja iltakin oli pääosin kuiva vaikka pilvet näyttivät uhkaavilta. En tehnyt juhannustaikoja, en kerännyt kukkakimppua tyynyn alle tai muuta vastaavaa sen enempää kesäpäivän seisauksen aikaan kuin juhannusyönäkään, mutta kokkovalkean halusin nähdä. Siinä on taikaa kylliksi. Vielä ei kesä ole kunnolla alkanut, mutta nyt siis päivät alkavat lyhentyä!


 
 
 

Palaneessa pöheikössä


Puoli vuotta ehti vierähtää ennen kuin pääsimme uudestaan pöheikköön liikkumaan, Kirsi Heimonen ja minä, ja vielä samalle paikalle, oudolle palaneelle alueelle Töölönlahden rannassa, jossa vierailimme pakkasessa tammikuussa, ja josta on säilynyt myös blogimerkintä Kulon jäljet Töölönlahden rannassa. Paikka oli helppo löytää, vaikka se näytti todella erilaiselta kesän vehreyden peitossa ja vielä sadesäällä, mutta suhteellisen saman kuvakulman löytäminen ei ollutkaan yhtä helppoa, koska maaston kasvillisuus houkutti etsiytymään sivummalle, mutta lopulta löytyi suurin piirtein sama näkymä. Horisontti tosin oli viimeksi ylempänä, nyt asetin sen vaistomaisesti kuvan puoliväliin. Mustaksi palaneet rungot olivat entisellään ja näytti siltä kuin joku olisi sytyttänyt tulen puiden väliin, mikä vaikutti kyllä älyttömältä. Osa puista oli kuolleita, vaikkei niiden runko ollut kuin hiukan noessa, mutta voihan olla että niiden juuret olivat vaurioituneet palossa. Näkymä ei tietenkään ollut yhtä dramaattinen kuin mitä mustat hiiltyneet rungot olivat olleet lumihankea vasten. Mutta mustuneet puut tuntuivat nyt entistä enemmän kuolleilta kun kaikki ympärillä rehotti elinvoimaisen vihreänä. Liikuimme samoilla paikoilla, minä istuin matalalle oksalle jossa istuin talvella ja kiipesin jopa koivuun koska muistin sitä edellisellä kerralla yrittäneeni. Muuten liikuin nyt enemmän ja rohkeammin, ehkä lämpimämpi ilma ja kevyempi vaatetus helpottivat liikkumista, tai sitten tihkusade haastoi liikkeelle, olemaan piittaamatta siitä. Ympärillä oli vilskettä. Pullojen kerääjien joukko oli kokoontunut rannalle lähistölle, ja jossakin vaiheessa kävi mielessä, että olimme ehkä valloittaneet heidän vakiopaikkansa. Polkupyörälähetti kävi rannassa kääntymässä, kuin joku olisi tilannut ruokaa leiripaikalle. Sateen kiihtyessä poistuimme vähin äänin paikalta, kumpikin taholleen ja totesimme lyhyesti, että jatketaan. Poimin videolta muutaman stillkuvan, joista saa ehkä jonkinlaisen käsityksen:
 

 

 

 

 

 

 

 

 
 
 

Äitienpäivänä Jalavan juurella


Pikavisiitti Helsinkiin sunnuntaina, äitienpäivänä. Istuin puidnen kanssa ja tuumin mahtaisiko Kaivoåuiston kallioilla kasvava puuryhmä, jota ensin luulin pajuiksi tai lehmuksiksi sittenkin olla jonkin sortin jalava. Pienet kukat viittaavat siihen suuntaan, mutta lehtiä ei vielä näy, joten täytyy odottaa.


Muistelin aikaisempia äitienpäiviä, muun muassa äitienpäivää vuonna 2004, jolloin seisoin “Kiasman rannalla” eli museon edustalla olevan altaan reunalla osana Silmä ja Mieli näyttelyä sinä kesänä. Näyttely muistui mieleeni koska näin Filippa Forsmanin minusta sinä vuonna tekemän dokumentin, sarjassa Kulturprofilen, joka on nyt uusintana Arenassa, täällä, ja josta en olisi tiennyt mitään, ellei Lotta Wigelius olisi vihjannut facebookin kautta. – Silloinkin kuvasin nimenomaan äitienpäivänä, ehkä jotenkin miellän videot lasten korvikkeiksi, ne jatkavat elämäänsä minun jälkeeni, toivottavasti.
 
Mietin myös omaa äitiäni, Terttu Apala-Arlanderia (1923-1976), jonka olisin oikeastaan halunnut tavata koolleegana tai ihmisenä muuten, en äitinäni, sillä hän oli varmaankin aika kiinnostava persoona. Ryhdyin etsimään verkosta, löytyisikö sieltä mitään kuvaa tai tietoa hänestä, mutta löytyi vain erilaisia linkkejä hänen väitöskirjaansa, Yleislausekkeista Ilmeisesti kirjat edelleen säilyvät parhaiten. Tai sitten kyse on siitä sukupolvesta joka ei vielä ollut jatkuvan dokumentoinnin kohteena, puhumattakaan sosiaalisesta mediasta.
 
Löysin myös lyhyen maininnan ulkoministeriön sivuilta, että naiset pääsivät diplomaatin uralle vasta vuodesta 1950 lähtien, ja että äiti oli ensimmäinen siihen hyväksytty, vaikka vaihtoi suuntaa neljän vuoden jälkeen. Ulkoasianministeriön sivuilta löytyy maininta: “Ensimmäisenä naisena karrieeriin hyväksyttiin 1.9.1950 varatuomari Terttu Apala (myöh. Apala-Arlander) ja toisena 9.1.1951 lainopinkandidaatti Ilma-Riitta Niiranen (myöh. Hærum). Kummankin ura ulkoasiainhallinnossa päättyi vajaan neljän vuoden kuluttua vt. avustajana. Apala siirtyi kesällä 1954 oikeuslaitoksen palvelukseen.” Siellä hän toimi hovioikeudenneuvoksena, väitteli sittemmin työn ohella ja nautti samaa palkkaa samasta työstä kuin puolisonsa, tosin korkeammin koulutettuna. Yhtään kuvaa en verkosta löytänyt. Niitä oli etsittävä vintiltä, ja lopulta löysinkin muutaman kuvan kaikenlaisten seinäkoristeiden ja huoneentaulujen joukosta. Hullua että perhevalokuvat ovat niin huolimattomasti tallennettu kun sen sijaan aikakauslehtien vuosikerrat ja posti on paljon huolellisemmin säilötty. Mutta jotakin kuitenkin löysin.
 

Ensimmäisessä kuvassa äitini on pikkulapsena oman äitinsä, isoäitini Rauha Apalan sylissä, toinen kuva on nuoruuden kuva ja kolmannessa hän on luultavasti viisikymmentä, sellaisena hänet muistan. Isoäidistä isän puolelta, Ester Arlander, omaa sukua Krook, löytyi myös nuoruudenkuva:
 

 
En ole koskaan osannut ihannoida äitiyttä, enkä edes kaivata sitä omalle kohdalleni kuin muutaman kerran elämässäni, tilapäisesti, mutta mielelläni kunnioitan sitä äitien ketjua joka on minutkin tänne asti tuonut. On vaikea tajuta kuinka tiukkoja taisteluita vain yksi tai kaksi sukupolvea aiemmin on jouduttu käymään nyt ainakin teoriassa itsestään selvistä tasa-arvokysymyksistä.
 
 
 
 

Vihdoinkin kevät


Keskiviikon kiinnostavan kasviseminaarin jälkeen pääsin taas käymään valitsemieni kahden puun luona Kaivopuistossa, ja nyt vapunvieton jäljet olivat jo pääosin kadonneet. Puisto oli siivottu niin tehokkaasti, että kameran jalustan merkkinä toiminut, puoliksi maan sisään uponnut pullonpalakin oli kadonnut. Jouduin arvioimaan paikan uudelleen, enkä tietenkään löytänyt aivan tarkalleen samaa kohtaa. Joitakin serpentiinipaloja oli vielä jäänyt nurmikolle – se todella näyttää taas nurmikolta – ja niistä kyhäsin jonkinlaisen merkin seuraavaa päivää ajatellen. Vasta jälkeen päin huomasin, että tumma neliskulmainen rakennelma rantakahvilan katolla, jonka yleensä yritin rajata vasemmalle, kuvan reunan ulkopuolelle, näkyikin nyt kuvassa.



Perjantai-aamuna aurinko ei paistanut aivan yhtä kirkkaan siniseltä taivaalta, mutta ilma oli lämmin ja kahvilan päivänvarjostimet oli avattu. Terassikauden alku jos mikä on kyllä kevään, ehkä melkein alkukesän merkki.
 


Tarkoitukseni oli tulla vielä lauantai-aamunakin tervehtimään puita ja ennen kaikkea nauttimaan niiden kanssa, vierellä ja proosallisesti niiden päällä istumisesta, mutta päätin sittenkin lähteä Harakan saareen kuvaamaan pajua puukalenteria varten (vinjettikuva). – Entä se kasviseminaari keskiviikkona? Pieni epävirallinen kokoontuminen Helsinign yliopiston tutkijakollegiumin seminaarihuoneessa, jossa muutamat taiteilijat, tutkijat ja taideopiskelijat kertoivat kasveihin liittyvistä projekteistaan, Essi Kausalainen ja Kirsi Heimonen heti aluksi. Minäkin kerroin tästä puiden kanssa istumisestani (katso täältä), ja kuuntelin kiinnostuksella keskustelua kasvien kyvystä aistia värejä, tai oikeastaan erilaista valoa. Kun vertasin omaa tapaani hyödyntää kameran automatiikkaa mittaamiseen, koska en halua erityisemmin säätää kameraa tai manipuloida kuvaa, vaan tallentaa sen miten kamera olosuhteisiin reagoi, Essi huomautti, että se varmaan liittyy siihen, että kamera on minulle todistaja tai katsoja, ei oman silmäni tai käteni jatke kuten varmaankin valokuvaajalle. Se oli kiinnostava havainto, ja pitää luultavasti paikkansa, ainakin periaatteessa.
 
 

Palmun juurella

Olin tyytyväinen pari päivää sitten kuvaamaani pieneen videoon Tamariskipuun kanssa, josta olen kirjoittanut englanniksi, (katso täältä) mutta päätin silti lähteä vielä kerran Maspalomaksen dyyneille kameran ja jalustan kanssa. Ihmisiä oli liikkeellä paljon, osa jo palailemassa rannalta vaikka aurinko oli vielä korkealla, kun kuljeskelin kasvillisuuden muodostamien mäkien ja mättäiden lomassa, pysähtelin epäröiden muutamien ryteikköjen luona mutta jatkoin silti matkaani. Yhdellä tasaisemmista paikoista katsahdin takavasemmalle ja näin pyöreän, paksun kolmihaaraisen palmun joka oli jotenkin huomiotaherättävä ilmestys suhteessa ympäröivään risukkoon. Sen juuret muodostivat korokkeen ja kahden rungon välissä oli sopiva istumapaikka. En ollut ensimmäinen siinä istunut, jalanjäljistä ja tupakantumpeista päätellen. Asettelin kameran jalustalle selkäni taakse, kassini hiekalle eteeni kameran näkymättömiin ja kävin istumaan. Ihmisiä kulki ohitse hiukan etäämpänä ja takaakin kuului ohikulkijoiden ääniä, mutta toivoin että he antaisivat kameran olla, ja että tuuli ei sitä kaataisi tällä kertaa. Pohdin vielä toisen kuvan tekemistä joko lähempää tai sitten edempää, niin että palmun tuuhea lehvistö pääsisi kuvaan mukaan, mutta en löytänyt sopivaa kuvakulmaa ja paikkaa maastosta, joten tyydyin ensimmäiseen versioon ja palasin takaisin. Seuraavana aamuna editoin materiaalista pienen staattisen videon (6 min 38 sec) jolla annoin nimeksi yksinkertaisesti With the Palm Tree. Vaikka tuuli paukkui mikrofonissa en silti nimennyt sitä With a Palm Tree in the Wind kuten Tamariskipuun kanssa tekemääni videota, sillä tuuli tuntui niin kovin heppoiselta jykevään palmuun nähden. Mikä vastakohta Tamariskille! Hento ja käppyräinen puu tai pensas verrattuna tukevaan kolmihaaraiseen paksukaarnaiseen vanhukseen. Vaikkei palmu ole kovin korkea se on varmasti minua vanhempi, kanarian palmut Phoenix Canariensis kasvavat kuulemma hitaasti. Tyydyin stillkuvaan, videolta napaamani lisäksi:
 

 

 
 
 

Vuorovesi Kan Tiangissa



 
Videotyö The Tide in Kan Tiang (2016) on nyt esillä ensimmäistä kertaa Mediaboxissa, Galleria Forum Boxissa 1.4. – 23.4. Se on on kestoltaan 11 min 52 sek ja myös AV-arkin levityksessä (täällä). Työn idea on yksinkertainen, olen kuvaillut sitä seuraavaan tapaan: “Pieni puu kasvaa kivisessä poukamassa lähellä Kan Tiang -hiekkarantaa Koh Lantan saarella Taimaassa. Eräänä vuoden 2015 viimeisistä päivistä seison sen vierellä päivän ajan kahden tunnin välein kokeakseni vuoroveden yhdessä sen kanssa.” Asettaessani kameraa jalustalle yritin päätellä vuoroveden nousua, ja odotin sen nousevan ylemmäksi. Aamupäivän kuvissa sivuvalo on selkeä, mutta iltapäivän vastavalo ja kauas kaikkoava vesiraja muuttavat kuvan tykkänään. Lisäksi kamera on lopun kuvissa liikahtanut hiukan – ehkä olin jo väsynyt ja kuumissani tai vain huolimaton.
Kun näin työn viritettynä Mediaboxin mustaan katselukoppiin ilahduin, sillä kuva näytti paremmalta kuin mitä muistin, ja toimi lisäksi ihan hyvin ilman ääntä. Äänen laittaminen kuulokkeisiin on sikäli ongelmallista, että se luo odotuksia jostakin erityisestä äänimaailmasta. Tässä, kuten useimmissa muissakin töissäni ääni on raakaa ja käsittelemätöntä kuten kuvakin. Kun näin päänäyttelyn – Kalle Katailan, Lasse Lecklinin ja Teemu Lehmuruusun Atmorelational – olin iloinen että työ pääsi hyvään seuraan. Avajaisissa oli paljon väkeä, ja mediaboxista olivat kiinnostunut lähinnä lapset, jotka halusivat “majaan”. Sitä yllättyneempi olin kun myöhemmin kuulin, että työtä on käyty katsomassa ja että siitä on pidetty. Joku on käynyt joka päivä katsomassa. Ilahduin, tottakai, melkein liikutuin, mutta tietysti myös hämmennyin. Mikä työssä viehättää? Herättääkö se lomamuistoja Taimaasta tai tarjoaako se mahdollisuuden unelmoida kesälomasta. Vai onko ajatuksessa ajan kulumisesta ja vuoroveden vaihtelusta jotakin rauhoittavaa. Voihan olla, että yksinäiseen puuhun tukeutumisessa on jotakin lohduttavaa tai jopa parantavaa? Ja veden liike on sinänsä jo koukuttavaa katsottavaa. On selvää että jokin työ, jonkun teon toistaminen kameralle, voi olla tekijälle terapeuttista ja tärkeää. Mutta on vaikea tietää minkä verran tietyn hetken tunnelmasta loppujen lopuksi välittyy katsojalle. Ja voihan työssä olla myös tasoja joita tekijä ei itse koe tai näe. Joskus aikaisemminkin olen huomannut, että vaikka ajattelen hyvin proosallisesti ja “kuivasti” tallentavani tietyn ilmiön tai tapahtuman tai hetken sellaisenaan, lopputuloksen voi kokea yllättävän tunteellisena. – Oli miten oli, minulle on harvinaista herkkua että katsoja ihastuu, ja se todella ilahduttaa…
 

 

Puulla, puussa, puun luona?


Vai peräti puun kanssa? Olen vieraillut pari kertaa viikossa Kaivopuiston mäellä Nordenskjöldin patsaan yläpuolella kasvavan viisihaaraisen – tosin yksi haara on pelkkä kanto – hopeapajun tai lehmuksen luona, enkä vieläkään ole varma mikä puu on kyseessä. Sen lisäksi olen istunut lähellä puistokatua ja lintujen ruokintapaikkaa kasvavan, aiemmin kaksihaaraisen lepän kannolla, jota ei voi olla tunnistamatta “käpyjensä” ansiosta. Koska vierailen puitten luona melko usein, sään vaihtelut vievät päähuomion, eikä esimerkiksi silmujen paisumista tai muita elämän merkkejä tule panneeksi merkille. Esimerkiksi toissapäivänä, keskiviikkona, kiiruhdin kuvaaman keskellä päivää, sadesäästä huolimatta. Puisto oli täynnä isoja lätäköitä, kylmä viima pureutui poskiin ylhäällä mäellä ja sai pitämään pipon päässä. Ainoa lohtu surkeassa märkyydessä oli, että nyt viimeisetkin jäät sulaisivat.


Torstaina tilanne oli toinen. Ensimmäistä kertaa olin todella varhain liikkeellä, sillä minulla oli tapaaminen Teatterikorkeakoululla jo kello yhdeksältä, ja halusin ehtiä kuvaamaan ennen sitä. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, ilma oli kylmä yön jäljiltä, maassa oli kuuraa ja lätäköt jäässä, mutta meri oli avoin. Vain rivi jäälauttoja uiskenteli valkoisena koristeraitana Harakan ja Uunisaaren ulkopuolella. Vihdoinkin oli kevättä ilmassa.
 

Tänään perjantaina aamulla oli edelleen aurinkoista ja lämpimämpää, myös kuivempaa. Puun juurella istuessani tunsin miten aurinko lämmitti ja helli, vaikka viima välillä puhalsi ylitse. Mutta tätä kirjoittaessa, iltapäivällä, sataakin yhtäkkiä lunta. Ruotsiksi sanottaisiin “aprilväder”, huhtikuun sää, mutta nyt on vielä maaliskuu.
 

 
Kuvaan videolle noin viisi minuuttia kutakin kuvaa, vaikka en luultavasti voi käyttää kuin pienen pätkän jokaisesta. Viikossa kertyy jokaista kuvaa kymmenen tai viisitoista minuuttia. Noudatan samaa periaatetta kuin vuosina 2002-2014 kuvaamassani Animal Years  sarjassa Harakan saaressa. (On itse asiassa aika hullunkurista istua puun juurella ja katsella saarta, jonne juuri nyt en pääse. Vene makaa kumollaan rannassa, ja odottaa että pesisin pois kotilot sen pohjasta.) Mutta karkean time-lapse kuvan tuottaminen ei välttämättä ole oikea tapa esiintyä puiden kanssa. Se soveltuu hyvin vuodenaikojen ja sääolosuhteiden vaihtumisen kuvaamiseen, mutta kertooko se mitään puu-partneristani? No, ehkä kertookin, kunhan lehdet puhkeavat. Silti ajattelen, että minun pitäisi löytää jokin toinen tapa esiintyä yhdessä puun kanssa, eikä pelkästään vierailla sen luona, istua sen päällä, sen runkojen ympäröimänä – vaikka onhan sellainenkin kosketus eräänlainen hidastettu tervehdys.
 
 

Kulon jäljet Töölönlahden rannassa


Kylmässä viimassa tapasimme laiturin luona Töölönlahden rannassa ja ihastelimme kullankeltaista kaislikkoa, vaikkemme uskaltautuneet rämpimään heikoilla jäillä. Kirsi oli valinnut paikan ja lähdimme kulkemaan rantaa pitkin Linnunlaulun suuntaan. Kuntourheilupisteen kohdalla ranta leveni niemeksi ja pysähdyimme ihmettelemään mustiksi palaneita nokisia runkoja. Näytti siltä, että joku oli sytyttänyt kokon tai nuotion, joka sitten oli riistäytynyt käsistä, sillä paloalue oli melko laaja. Kaivoin esiin kamerajalustan ja kiinnitin kameran, ja katsoin hämmästyneenä kuvaa, se oli siinä ennen kuin olin edes ryhtynyt miettimään kuvakulmaa. Liikuimme jonkin aikaa kukin itseksemme, minä kiipesin rannassa kasvavaan koivuun ja yritin nostaa jotain katkenneita oksia takaisin pystyyn, jotta ne ehkä kasvaisivat uudelleen yhteen. Kirsi liikkui laajalla alueella, usein kuvan ulkopuolella. Pari kertaa kävin tarkistamassa, että kamera pyöri – vahingosta viisastuneena – ja kun alkoi olla liian kylmä sammutin kameran. Totesimme molemmat, että tähän paikkaan voisi tulla uudestaan. Tekee mieli nähdä miten puut selviävät, ja miltä paikka näyttää toisena vuodenaikana. Sen kummempia pohtimatta lähdimme kumpikin takaisin tahoillemme, Kirsi radan suuntaan, minä keskustaan päin. Tästä jatketaan.
 
p1030344
 
p1030347
 
p1030348
 
p1030350
 
p1030355
 
p1030356