Category Archives: tapahtumat ja näyttelyt

Mediaboxi 19.7. – 11.8


Lichen at Allinge eli Allingen jäkälät on esillä Galleria Forum Boxin Mediaboxissa Helsingissä 11 elokuuta asti. Lisätietoja verkkosivuilta, täältä. Mukana on mm. linkki pariin katkelmaan englanninkielisestä tekstistä, jossa puhun nimenomaan tämän työn kuvaamisesta. Koko tekstin tiedot tässä:
“Artistic Research as Situated Practice – Performing with Lichen”. In José Quaresma (ed.) Investigação em Artes – A necessidade das ideias artísticas / Research in the Arts – The need for artistic ideas, Associação dos Arqueólogos Portugueses Lisboa 2018, pp. 15-30.
 

 

Kaulanauha kuvista


Tämä “kaulanauha” on roikkunut työhuoneeni seinällä jo pitkään, tosin hiukan toisen muotoisena. Nyt kun Harakan kirjaston näyttely uusitaan, sain hyvän syyn tehdä sille jotakin. Vitriinit kirjastossa arvottiin, ja minulle sattui sopivasti keskellä tilaa oleva vitriini, joka on kuitenkin niin pieni, ettei siihen mahtuisi mikään alumiinille tulostetuista stillkuvistani, ja video ei nyt sattuneesta syystä ole oikein sopiva pyörimään siellä yksinään yötä päivää. Eli nyt kaulanauhalle tarjoutui tilaisuus päästä esiin. Luultavasti ajattelin joskus kauan sitten vanhoja tietokoneen muovikorppuja avatessani ja niitä naruun pujotellessani, että käyttäisin tätä kaulanauhaa tai kauluria jossain performanssissa, mutta sopivaa tilaisuutta ja syytä ei koskaan ilmaantunut. Eli kyseessä on käyttämätön kaulanauha. Jokainen korppu, eli jokainen levykiekko, sisältää yhden kuvan. Enempää ei yhdelle korpulle mahtunut. Kuvat ovat vuodelta 2001 ja 2002, muistaakseni Tuulikaide -videoiden stillkuvia. Kun annoin työlle nimeksi “Kaulanauha kuvista, myöhäinen levykekausi” nimen jälkimmäinen osa viittaa siihen, miten kaukaiselta tuo aika tuntuukaan nykypäivän näkökulmasta. Ja niille, jotka eivät ole sitä itse eläneet, se vaikuttaa varmasti vielä oudommalta, karkealta ja kömpelöltä, melkein kuin kivikaudelta…
Harakka 30 vuotta – juhlinnan osana kirjastonäyttely avattiin 12 toukokuuta, ja sen pääsee näkemään taiteilijatalossa järjesttettävienntapahtumien yhteydessä.
 
 

“Trees in Victoria” Harakan saarella


Näyttely “Trees in Victoria” avattiin eilen Harakan Lennättimessä ja jatkuu 3.-12.8. 2018. Se sisältää kaksi videoinstallaatiota (split-screen videoina) Trees in Victoria (Apollo Bay) 14 min 30 sek., ja Trees in Victoria (Lorne), 13 min 40 sek. Kummatkin on kuvattu nimensä mukaisella paikkakunnalla, Apollo Bay ja Lorne, Victorian osavaltiossa eteläisessä Australiassa viikon aikana Melbournessa järjestetyn PSi#22 konferenssin jälkeen heinäkuussa 2016 ja sitten editoitu vuoden 2017 aikana. Victorian matkalta on olemassa blogimerkintä, täällä
Molemmat työt löytyvät myös på Research Catalogue -alustalta pieninä tiedostoina, täältä
Näyttely jatkuu vain viikon ajan, ja on avoinna tiistaista sunnuntaihin klo 12-18.00. Istun itse näyttelyvahtina – siitä tulee lomani tänä vuonna…
 


 
 
 

Cami de Cavalls Harakan lennättimessä


Eilen, maanantaina, näyttelyä Cami de Cavalls Harakan lennättimeen rakentaessani ilahduin löytäessäni tilasta kaksi valkoista veistosjalustaa. Muistin aikoinani hikoilleeni erilaisten jalustavaihtoehtojen kanssa yrittäessäni virittää videoprojektoreita tilaan. Joskus projektori oli takan päällä, joskus viritettynä keskellä tilaa olevaan pylvääseen – vai oliko se vain suunnitelma joka ei koskaan toteutunut. En muistanut koska minulla oli viimeksi yksityisnöyttely Harakassa, vaikka olen kyllä osallistunut yhteisnäyttelyihin vuosittain. Katsoin CVstäni ja yllätyin, sillä yksityisnäyttely minulla on ollut Harakassa viimeksi 2011, ja silloin esitin kuvia tiimalaseista nöyttelyssä nineltä Hiekkalasi – aikakuvia. Mutta se oli kasematissa eikä lennättimessä. Viimeisin yksityisnäyttelyni lennättimessä oli Sian vuosi kesällä 2008, ja silloin olin ahtanut tilan täyteen edellisvuonna tekemiäni töitä. Sama tauti minua vaivaa edelleen, en malttanut olla lisäämättä kolmatta työtä, Summer at Söder 1-2 kahden Cami de Cavalls videoteoksen oheen.
 

 
Cami de Cavalls työstä on esillä kaksi versiota, ja luulisin että nämä ovat nyt lopulliset. Cami de Cavalls – walking (69 min), esittää minut kulkemassa kameran luota seuraavalla merkkipaalulle ja pysähtyvän siihen, siitä leikkaus ilman häivytystä seuraavaan maisemaan, (kamera on nyt sen merkkipaalun luona jossa äsken seisoin) ja hetken kuluttua ilmestyn taas kuvaan ja kuljen seuraavalle merkkipaalulle jne. Kuvien kesto vaihtelee käveltävän matkan mukaan, mutta idea on varsin selvä, luulisin.
 

 
Toinen versio, Cami de Cavalls (38 min 50 sek), perustuu 30 sekunnin kuviin, joissa seison kunkin merkkipaalun luona, usein pienenä pisteenä jossakin kaukana, joskus kokonaan näkymättömissä, ja kuvat on yhdistetty pienin ristihäivytyksin. Lisäsin häivytykset viime yönä kun tajusin, että raaka leikkaus, joka toimi hyvin liikkeen kanssa, töksahti turhaan näissä stillkuvien kaltaisisssa vaihdoissa.
 

 
Siinä missä Cami de Cavalls kuvaa pölyistä, meren rantaa mukailevaa polkua Menorcalla on Summer at Söder (13 min 20 sek) kuva kahdesta ristikkäin olevasta puusta veden äärellä, ja tunnelmaltaan aivan päinvastainen. Sinänsä se näyttää melkein paremmalta kuin päätyöt, vaikka onkin ahdettu nurkkaan, luultavasti koska sinne ei heijastu niin paljon valoa. Ja jossakin mielessä se liittyy aiheeseenkin, koska kyseessä on polku ja ohikulkijoita. Olen erityyisen tyytyväinen oivallukseeni esittää osat 1 ja 2 päällekkäin pystysuunnassa eikä vierekkäin vaakatasossa kuten yleensä on tapana. Ylempänä oleva osa kuvaa tyhjää maisemaa, alempana olevassa osassa on mukana ohikulkijoita. Muuten kuvat ovat samat ja vaihtuvat synkronoidusti.
 

 
Jos minulla olisi ollut aikaa teettää pari stillkuvaa aluminille olisi liittänt ne Cami de Cavalls videoiden mukaan ja unohtanut tuon kolmannen videon. Kokonaisuus olisi ollut tyylikkäämpi. Mutta tämä olkoon nyt näin, ja hyvä niin. Illan suussa ja sadesäällä videoista saa vielä jotain selvää, mutta auringon paistaessa ne haalistuvat lähes näkymättömiin. Ikkunoihin kiinnittämäni skissipaperi pehmentää valon, muttei pimennä. – Tiedot aukioloajoista täältä.
 
 
 

Vuorovesi Kan Tiangissa



 
Videotyö The Tide in Kan Tiang (2016) on nyt esillä ensimmäistä kertaa Mediaboxissa, Galleria Forum Boxissa 1.4. – 23.4. Se on on kestoltaan 11 min 52 sek ja myös AV-arkin levityksessä (täällä). Työn idea on yksinkertainen, olen kuvaillut sitä seuraavaan tapaan: “Pieni puu kasvaa kivisessä poukamassa lähellä Kan Tiang -hiekkarantaa Koh Lantan saarella Taimaassa. Eräänä vuoden 2015 viimeisistä päivistä seison sen vierellä päivän ajan kahden tunnin välein kokeakseni vuoroveden yhdessä sen kanssa.” Asettaessani kameraa jalustalle yritin päätellä vuoroveden nousua, ja odotin sen nousevan ylemmäksi. Aamupäivän kuvissa sivuvalo on selkeä, mutta iltapäivän vastavalo ja kauas kaikkoava vesiraja muuttavat kuvan tykkänään. Lisäksi kamera on lopun kuvissa liikahtanut hiukan – ehkä olin jo väsynyt ja kuumissani tai vain huolimaton.
Kun näin työn viritettynä Mediaboxin mustaan katselukoppiin ilahduin, sillä kuva näytti paremmalta kuin mitä muistin, ja toimi lisäksi ihan hyvin ilman ääntä. Äänen laittaminen kuulokkeisiin on sikäli ongelmallista, että se luo odotuksia jostakin erityisestä äänimaailmasta. Tässä, kuten useimmissa muissakin töissäni ääni on raakaa ja käsittelemätöntä kuten kuvakin. Kun näin päänäyttelyn – Kalle Katailan, Lasse Lecklinin ja Teemu Lehmuruusun Atmorelational – olin iloinen että työ pääsi hyvään seuraan. Avajaisissa oli paljon väkeä, ja mediaboxista olivat kiinnostunut lähinnä lapset, jotka halusivat “majaan”. Sitä yllättyneempi olin kun myöhemmin kuulin, että työtä on käyty katsomassa ja että siitä on pidetty. Joku on käynyt joka päivä katsomassa. Ilahduin, tottakai, melkein liikutuin, mutta tietysti myös hämmennyin. Mikä työssä viehättää? Herättääkö se lomamuistoja Taimaasta tai tarjoaako se mahdollisuuden unelmoida kesälomasta. Vai onko ajatuksessa ajan kulumisesta ja vuoroveden vaihtelusta jotakin rauhoittavaa. Voihan olla, että yksinäiseen puuhun tukeutumisessa on jotakin lohduttavaa tai jopa parantavaa? Ja veden liike on sinänsä jo koukuttavaa katsottavaa. On selvää että jokin työ, jonkun teon toistaminen kameralle, voi olla tekijälle terapeuttista ja tärkeää. Mutta on vaikea tietää minkä verran tietyn hetken tunnelmasta loppujen lopuksi välittyy katsojalle. Ja voihan työssä olla myös tasoja joita tekijä ei itse koe tai näe. Joskus aikaisemminkin olen huomannut, että vaikka ajattelen hyvin proosallisesti ja “kuivasti” tallentavani tietyn ilmiön tai tapahtuman tai hetken sellaisenaan, lopputuloksen voi kokea yllättävän tunteellisena. – Oli miten oli, minulle on harvinaista herkkua että katsoja ihastuu, ja se todella ilahduttaa…
 

 

Puhuva pähkinäpensas


Pikamatka Poriin sopivaa puhuvaa pähkinäpensasta etsimään sujui kevyesti. Olin varustautunut yöpymään kaupungissa ja etsimään sopivaa pensasta eri puolilta Porin kauunkipuistoa, mutta tehokas kuraattori-organisaattori, joka vastaa Kätketty taide -ympäristötaidenäyttelyn järjestelyistä, Marjo Heino, oli jo valinnut pensaan puolestani. Ja mikäpäs siinä. Aikaa avajaisiin ei ole enää kuin muutama päivä. Näyttelyn teokset ovat esillä (tai pareminkin piiloissaan) 13.5.-31.8.2016. En viitsi paljastaa tämän teoksen paikkaa, joten liitän mukaan vain lähikuvan oksista, joihin on juuri puhkeamassa lehdet.
 
2016-05-06 15.55.17
 
Edellisestä puhuvasta puusta on kulunut jo kuusi vuotta; Olohuone kaupunkitaidefestivaaleilla Turussa 2010 neljä eri lajia olevaa orapihlajaa eri puolilla kaupunkia sai puheenvuoron muutamaksi päiväksi teoksessa Orapihlajan Varjossa – I skuggan av Hagtornen – In the Shadow of the Hawthorn. Se oli ensimmäinen kolmikielinen työ sarjassa Puut Puhuvat. Myös Porin pähkinäpensaan on tarkoitus puhua kolmella kielellä. Mutta muilta osin tekniikka on aivan toinen. Kätketty taide -näyttelyn töiden maksimikoko on 15 x 15 cm ja olin varustautunut kätkemään paristokäyttöisen mp3-soittimen kuulokkeineen ja ohjeistuksen kera pieneen muovirasiaan, jonka voisi tummalla kankaalla sitoa pensaan oksaan. Ainoa huoleni oli, osaisiko löytäjä panna työn takaisin paikoilleen sen kuunneltuaan, ja miten paristojen loppuessa kävisi. Marjo vakuutti että työt käydään tarkistamassa kerran viikossa, ja kertoi, että yksi vaihtoehto olisi jos voisin ladata äänitiedoston verkkosivulleni ja kiinnittää sivulle vievän QR koodin pensaaseen. Minä tietysti innostuin asiasta heti: kehitys kehittyy!
 
Ensimmäiset puhuvat puut (Harakan saarella, AN<TI-festivaaleilla Kuopiossa, Salon seudun Hiidentiellä) kuuluivat isoista puiden oksilta roikkuvista kuulokkeista, jotka oli liitetty muovirasioihin piilotettuihin nonstop-pyöriviin CD-soittimiin ja niiden sähkövirtakaapelit oli kaivettu ruohikon alle. Osa niistä puhua pulputti kuukausitolkulla. Turussa orapihlajiin oli kiinnitetty pienet paristokäyttöiset mp3- soittimet, jotka asetin paikoilleen joka aamu ja korjasin talteen iltaisin. Silti muutamat niistä varastettiin päivän mittaan. Nyt haluan mielelläni kokeilla QR teknologiaa, jota en ole vielä missään käyttänyt.
 
Työn ajatus muuttuu kuitenkin teknologian myötä, enkä ole varma voiko enää puhua paikkakohtaisesta pienoiskuunnelmasta. Vaikka sinun on löydettävä paikka saadaksesi koodin, salasanan, jotta pääset kuuntelemaan pensaan puhetta, on itse puhe jossakin ihan muualla, verkkosivulla, ja voit periaatteessa kuunnella sen myös jossakin toisessa paikassa. Ääni ei ole enää sidoksissa tiettyyn pensaaseen tai tiettyyn paikkaan. Jostakin syystä en pidä ajatuksesta, että puheen voi kuulla ilman puuta. Paitsi että ajatus on toinen, on myös äänityksen laatuvaatimus erilainen; sen pitäisi toimia itsenäisesti, erillään asiayhteydestääm. Jokin leikissä menee pieleen kun ei enää voi kuvitella, että ääni tulee kuulokkeisiin leikisti puun oksistosta, jonka ympärille johdot on kiedottu. Tuo leikisti -ulottuvuus tietysti tuhoutuisi myös siinä tapauksessa, että pitäisi kaivaa soitin esiin rasiasta ja ryhtyä etsimään sen käynnistyspainiketta.
 
Kirjoitan tätä junassa, paluumatkalla Porista. Olin varautunut jäämään yöksi, mutta vaikka vierashuone sijaitsi romanttisesti vanhassa tornissa, ei se ollut niin houkutteleva, että olisin jäänyt kaupunkiin vain huvin vuoksi. Ajattelin, että voisin yhtä hyvin ryhtyä kirjoittamaan pähkinäpensaan puhetta kotimatkalla, kun kerran olin nähnyt sen. Mutta sen sijaan kirjoitankin näitä mietteitäni tähän.
 
2016-05-06 16.40.58
 
Aiemmista puhuvista puista löytyy materiaalia englanninkielisiltä sivuilta Talking Trees, jonne luultavasti myös pähkinäpensaan löytäjätkin ohjataan. Vaikka pähkinäpensasa saa luultavasti ihka oman sivun, joka käynnistyy automaattisesti.
 

Keinutellen LARU15 näyttelyssä


LARU15 Human Era – Nordic Environmental Art Exhibition ympäristötaidenäyttelyn avajaisissa 29.8 ja päättäjäisissä 4.10 esitin eräänlaisen performanssin yhdessä samassa paikassa aiemmin videolle kuvattujen ja samaan paikkaan projisoitujen keinujien kanssa. Kyseessä oli Lauttasaaren Särkiniemeen jo kymmenen vuoden ajan järjestettyjen näyttelyiden viimeinen. Lyhyt kuvaus koko projektista löytyy täältä LARU ART Olen kirjoittanut esityksen valmistelusta ja avajaisista englanniksi, katso tästä, ja avajaisesityksestä löytyy jopa dokumentointi, täällä. Avajaisesityksen kokemuksen jälkeen, ja varsinkin nähtyäni kuvamateriaalin, olin innokas tekemään esityksen uudemman kerran. Halusin siirtää projisointia hiukan kauemmas puusta, ja etenkin kameraa hiukan etäämmälle, jotta ihmishahmo ei täyttäisi koko kuvapintaa. Lisäksi ajattelin, että olisi kiinnostavaa aloittaa hieman aikaisemmin kuin avajaisissa, jossa odotin pimeää. Voisi olla kiinnostavaa antaa pimeyden laskeutua noin kaksikymmentä minuuttia kestävän esityksen aikana.
 
2015-10-04 18.28.39
 
Päivä oli pilvinen, mutta hämärä laskeutui hitaasti. Kuvasin pätkän aavistuksenomaisena näkyvää projisointia kun vielä oli valoisaa, ja vaihdoin sitten uuden akun, varmuuden vuoksi.
 
2015-10-04 18.30.25
 
2015-10-04 18.44.35
 
Aloitin esityksen kun oli vielä hämärää, kun projisointina pyörivä samassa paikassa kuvattu video päättyi, tai heti kun se alkoi uudestaan. Materiaali oli kuvattu perjantaina 28.8 ja editoitu seuraavana aamuna avajaisia varten. Avajaisissakin kuvasin yleisöä keinumassa, ja ajattelin että olisin voinut editoida siitä videon päättäjäisiä varten, mutta unohdin pyytää ihmisiä kirjoittamaan nimensä, jotta olisin voinut liittää heidät esiintyjälistaan, ja laiskuuttani päädyin käyttämään tässä lopettajaisesityksessä samaa videota kuin avajaisissa. Esitys sujui mielestäni paremmin kuin avajaisissa, kykenin seuraamaan “varjoni” eli projisointina näkyvien keinujien liikettä paremmin. Lisäksi ajattelin, että asteittainen pimeneminen voisi olla kiinnostavaa kuvassa, varsinkin kun olin rajannut kuvan hiukan laajemmaksi niin, että merikin siinsi taustalla. Mutta kas, en muistanut tarkistaa muistikorttia, tai oikeammin, en ollut tyhjentänyt sitä tarpeeksi. Niinpä esityksestä tallentui videolle vain seitsemän ensimmäistä minuuttia. Se tietysti harmitti, mutta siinä tilanteessa en enää voinut asialle mitään. Sen sijaan että olisin ryhtynyt esittämään koko jutun uudestaan kameralle, joka ei siinä tilanteessa tullut edes mieleeni vaihtoehtona, pyysin muutamia harvoja todistajia, lähinnä järjestäjiä, kokeilemaan itse miltä keinuminen projisointina näkyvien keinujien kanssa tahdissa tuntui, ja otin siitä muutaman kuvan puhelinkamerallani.
 
2015-10-04 19.11.37
 
2015-10-04 19.13.14
 
Irrottaessani keinun naruja puusta, järjestäjien ystävällisellä avustuksella, ja keriessäni sinistä sähkökaapelia kelan ympärille en enää surrut, että esitys jäi tallentumatta. Voisinhan palata siihen kirjoittamalla kokemuksesta ja ehkä myös vertailemalla stillkuvia. Avajaisesitys oli näin ollen sittenkin se “oikea” versio. Tämä toinen esitys oli vain turha yritys parannella sitä, mikä oli jo kerran tehty. Mutta eräänlaisen neljännen tason tai vaiheen testaaminen tavallaan lunasti tämän viimeisen esityksen mielekkyyden. Jos ajatellaan että vaiheet katsojan kannalta avajaisissa olivat 1) kokeilla keinumista (hämärää odotellessa), 2) katsella hitaasti ilmestyvää aavistuksenomaista projisointia, 3) todistaa esitystä, jossa yritin keinua tahdissa projisoinnin kanssa ja muodostin samalla eräänlaisen inhimillisen projisointipinnan, nyt päättäjäisissä tuli mukaan vielä 4) kokeilla keinumista yhdessä projisoinnin kanssa. Toisin sanoen jotakin uutta tuli kokeiltua. Eli hyvä niin.

Taiteilijakirja – Päiväkirja


Taiteilijakirja ei ole ollut minulle mitenkään omakohtaisesti relevantti käsite. Ja eihän se suoraan liity maiseman esityksellistämiseen. Olen ylpeä kirjoittamistani kirjoista (kaksi kappaletta) ja toimittamistani kirjoista (viisi kappaletta) sekä myös verkkojulkaisuista joita olen ollut toimittamassa ja yleensä kirjoittamistani teksteistä. Mutta kun Harakan taiteilijat päättivät tehdä näyttelyn taiteilijakirjoista halusin tietysti olla mukana. Ja sen enempää miettimättä päätin, että voisin osallistua jonkinlaisella päiväkirjalla. Enkä nimenomaan ajatellut, että kyseessä olisi videopäiväkirja, vaikka Harakassa tekemiäni videotöitä voisi ajatella myös päiväkirjoina. Sen pitäisi tietysti olla materiaalinen objekti, joko valmiina ostettu muistikirja (yhden sellaisen täytin päivittäisillä I Ching piirroksilla, mutta hylkäsin liian helppona) tai jotenkin kirjaksi kyhätty nippu paperia.
 
Olin jo jonkin aikaa tehnyt aamuisin “päivän piirroksen”, ja nyt päätin jalostaa tämän käytännön jonkinlaiseksi tulokseksi. Ensin piirsin kuun vaiheita, “inktense” kynilläni, joita voi levittää ja ohentaa vedellä ja pensselillä. Sitten innostuin piirtämään horisontteja, yksinkertaisia kahden värin yhdistelmiä. Lopulta ryhdyin täyttämään pieniä akvarellipaperilehtiöitä siten, että edellisen sivun selkäpuoli ja varsinainen sivu toimivat toistensa peilikuvina tai vastakohtina (katso kuva yllä ja alla). Ja vasempaan yläkulmaan merkitsin päivämäärän lyijykynällä. Aluksi kokeilin sijoittaa horisontin eri korkeuksille, mutta pian päädyin sijoittamaan sen kutakuinkin keskelle. Ehkä tämä oli seurausta “Sugimoton jälkeen” videoprojektistani, jonka käynnistin samoihin aikoihin. Hänen merimaisemansa on jaettu tasan kahtia, puolet taivasta, puolet merta. Jossakin vaiheessa ajattelin kokeilevani kaikki mahdolliset väriyhdistelmät värikynävalikoimastani, mutta oivalsin pian, että “kirjasta” tulisi liian paksu. Niinpä päiväkirjani koostuu piirroksista alkaen 17. helmikuuta ja päättyen 5. kesäkuuta.
 
Varsinaiseksi ongelmaksi muodostui, miten tuosta paperikasasta saisi sidottua, nidottua, tai jotenkin kasattua kirjan. Ajattelin viedä nivaskan suutarille ja pyytää tekemään reikiä, jotta voisin sitoa sen itse. Ystäväni suositteli kirjansitomoa, mutta se arvelutti minua, koska papereissa ei ollut mitään nidontavaraa. Kun lopulta rohkaisin mieleni ja etsin kirjansitomon käsiini, kävi ilmi, että he olivat kesälomalla. Onneksi, ajattelin. Mutta miten sitoa kirja? Yritin neulaa ja lankaa, mutta paperi oli paksua ja neula vääntyi. Lopulta päädyin ompelemaan paperit yhteen yksi kerrallaan. Ja koska tein sen summittain, sinne päin, tulos näyttää aika huvittavalta, suoraan sanoen kömpelöltä. Mutta miksei päiväkirja voisi olla kömpelö?
 
Huvittavaa kyllä, ensimmäinen taidenäyttely johon olen osallistunut oli nimenomaan näyttely päiväkirjoista, jonka Hannu Gebhard kokosi Kluuvin galleriaan 1989. Sinne toimitin muistikirjan, joka oli lävistetty kolmella reiällä, ja suljettu rautalangoilla joissa oli kiinalaiset kolikot. Eli silloin minun päiväkirjani oli peruuttamattomasti lukittu muilta, ja itseltänikin. Nyt päiväkirjani on avoin, mutta sisältää pelkkiä värejä. Ja hiukan mustaa lankaa…
 
2015-07-22 09.34.24
 
2015-07-28 15.28.11
 
Lisätietoja näyttelystä löytyy Kirjatekoja_suomi_tiedote+avaj ja myös täältä.