Category Archives: suomeksi

Äitienpäivänä Jalavan juurella


Pikavisiitti Helsinkiin sunnuntaina, äitienpäivänä. Istuin puidnen kanssa ja tuumin mahtaisiko Kaivoåuiston kallioilla kasvava puuryhmä, jota ensin luulin pajuiksi tai lehmuksiksi sittenkin olla jonkin sortin jalava. Pienet kukat viittaavat siihen suuntaan, mutta lehtiä ei vielä näy, joten täytyy odottaa.


Muistelin aikaisempia äitienpäiviä, muun muassa äitienpäivää vuonna 2004, jolloin seisoin “Kiasman rannalla” eli museon edustalla olevan altaan reunalla osana Silmä ja Mieli näyttelyä sinä kesänä. Näyttely muistui mieleeni koska näin Filippa Forsmanin minusta sinä vuonna tekemän dokumentin, sarjassa Kulturprofilen, joka on nyt uusintana Arenassa, täällä, ja josta en olisi tiennyt mitään, ellei Lotta Wigelius olisi vihjannut facebookin kautta. – Silloinkin kuvasin nimenomaan äitienpäivänä, ehkä jotenkin miellän videot lasten korvikkeiksi, ne jatkavat elämäänsä minun jälkeeni, toivottavasti.
 
Mietin myös omaa äitiäni, Terttu Apala-Arlanderia (1923-1976), jonka olisin oikeastaan halunnut tavata koolleegana tai ihmisenä muuten, en äitinäni, sillä hän oli varmaankin aika kiinnostava persoona. Ryhdyin etsimään verkosta, löytyisikö sieltä mitään kuvaa tai tietoa hänestä, mutta löytyi vain erilaisia linkkejä hänen väitöskirjaansa, Yleislausekkeista Ilmeisesti kirjat edelleen säilyvät parhaiten. Tai sitten kyse on siitä sukupolvesta joka ei vielä ollut jatkuvan dokumentoinnin kohteena, puhumattakaan sosiaalisesta mediasta.
 
Löysin myös lyhyen maininnan ulkoministeriön sivuilta, että naiset pääsivät diplomaatin uralle vasta vuodesta 1950 lähtien, ja että äiti oli ensimmäinen siihen hyväksytty, vaikka vaihtoi suuntaa neljän vuoden jälkeen. Ulkoasianministeriön sivuilta löytyy maininta: “Ensimmäisenä naisena karrieeriin hyväksyttiin 1.9.1950 varatuomari Terttu Apala (myöh. Apala-Arlander) ja toisena 9.1.1951 lainopinkandidaatti Ilma-Riitta Niiranen (myöh. Hærum). Kummankin ura ulkoasiainhallinnossa päättyi vajaan neljän vuoden kuluttua vt. avustajana. Apala siirtyi kesällä 1954 oikeuslaitoksen palvelukseen.” Siellä hän toimi hovioikeudenneuvoksena, väitteli sittemmin työn ohella ja nautti samaa palkkaa samasta työstä kuin puolisonsa, tosin korkeammin koulutettuna. Yhtään kuvaa en verkosta löytänyt. Niitä oli etsittävä vintiltä, ja lopulta löysinkin muutaman kuvan kaikenlaisten seinäkoristeiden ja huoneentaulujen joukosta. Hullua että perhevalokuvat ovat niin huolimattomasti tallennettu kun sen sijaan aikakauslehtien vuosikerrat ja posti on paljon huolellisemmin säilötty. Mutta jotakin kuitenkin löysin.
 

Ensimmäisessä kuvassa äitini on pikkulapsena oman äitinsä, isoäitini Rauha Apalan sylissä, toinen kuva on nuoruuden kuva ja kolmannessa hän on luultavasti viisikymmentä, sellaisena hänet muistan. Isoäidistä isän puolelta, Ester Arlander, omaa sukua Krook, löytyi myös nuoruudenkuva:
 

 
En ole koskaan osannut ihannoida äitiyttä, enkä edes kaivata sitä omalle kohdalleni kuin muutaman kerran elämässäni, tilapäisesti, mutta mielelläni kunnioitan sitä äitien ketjua joka on minutkin tänne asti tuonut. On vaikea tajuta kuinka tiukkoja taisteluita vain yksi tai kaksi sukupolvea aiemmin on jouduttu käymään nyt ainakin teoriassa itsestään selvistä tasa-arvokysymyksistä.
 
 
 
 

Vihdoinkin kevät


Keskiviikon kiinnostavan kasviseminaarin jälkeen pääsin taas käymään valitsemieni kahden puun luona Kaivopuistossa, ja nyt vapunvieton jäljet olivat jo pääosin kadonneet. Puisto oli siivottu niin tehokkaasti, että kameran jalustan merkkinä toiminut, puoliksi maan sisään uponnut pullonpalakin oli kadonnut. Jouduin arvioimaan paikan uudelleen, enkä tietenkään löytänyt aivan tarkalleen samaa kohtaa. Joitakin serpentiinipaloja oli vielä jäänyt nurmikolle – se todella näyttää taas nurmikolta – ja niistä kyhäsin jonkinlaisen merkin seuraavaa päivää ajatellen. Vasta jälkeen päin huomasin, että tumma neliskulmainen rakennelma rantakahvilan katolla, jonka yleensä yritin rajata vasemmalle, kuvan reunan ulkopuolelle, näkyikin nyt kuvassa.



Perjantai-aamuna aurinko ei paistanut aivan yhtä kirkkaan siniseltä taivaalta, mutta ilma oli lämmin ja kahvilan päivänvarjostimet oli avattu. Terassikauden alku jos mikä on kyllä kevään, ehkä melkein alkukesän merkki.
 


Tarkoitukseni oli tulla vielä lauantai-aamunakin tervehtimään puita ja ennen kaikkea nauttimaan niiden kanssa, vierellä ja proosallisesti niiden päällä istumisesta, mutta päätin sittenkin lähteä Harakan saareen kuvaamaan pajua puukalenteria varten (vinjettikuva). – Entä se kasviseminaari keskiviikkona? Pieni epävirallinen kokoontuminen Helsinign yliopiston tutkijakollegiumin seminaarihuoneessa, jossa muutamat taiteilijat, tutkijat ja taideopiskelijat kertoivat kasveihin liittyvistä projekteistaan, Essi Kausalainen ja Kirsi Heimonen heti aluksi. Minäkin kerroin tästä puiden kanssa istumisestani (katso täältä), ja kuuntelin kiinnostuksella keskustelua kasvien kyvystä aistia värejä, tai oikeastaan erilaista valoa. Kun vertasin omaa tapaani hyödyntää kameran automatiikkaa mittaamiseen, koska en halua erityisemmin säätää kameraa tai manipuloida kuvaa, vaan tallentaa sen miten kamera olosuhteisiin reagoi, Essi huomautti, että se varmaan liittyy siihen, että kamera on minulle todistaja tai katsoja, ei oman silmäni tai käteni jatke kuten varmaankin valokuvaajalle. Se oli kiinnostava havainto, ja pitää luultavasti paikkansa, ainakin periaatteessa.
 
 

Palmun juurella

Olin tyytyväinen pari päivää sitten kuvaamaani pieneen videoon Tamariskipuun kanssa, josta olen kirjoittanut englanniksi, (katso täältä) mutta päätin silti lähteä vielä kerran Maspalomaksen dyyneille kameran ja jalustan kanssa. Ihmisiä oli liikkeellä paljon, osa jo palailemassa rannalta vaikka aurinko oli vielä korkealla, kun kuljeskelin kasvillisuuden muodostamien mäkien ja mättäiden lomassa, pysähtelin epäröiden muutamien ryteikköjen luona mutta jatkoin silti matkaani. Yhdellä tasaisemmista paikoista katsahdin takavasemmalle ja näin pyöreän, paksun kolmihaaraisen palmun joka oli jotenkin huomiotaherättävä ilmestys suhteessa ympäröivään risukkoon. Sen juuret muodostivat korokkeen ja kahden rungon välissä oli sopiva istumapaikka. En ollut ensimmäinen siinä istunut, jalanjäljistä ja tupakantumpeista päätellen. Asettelin kameran jalustalle selkäni taakse, kassini hiekalle eteeni kameran näkymättömiin ja kävin istumaan. Ihmisiä kulki ohitse hiukan etäämpänä ja takaakin kuului ohikulkijoiden ääniä, mutta toivoin että he antaisivat kameran olla, ja että tuuli ei sitä kaataisi tällä kertaa. Pohdin vielä toisen kuvan tekemistä joko lähempää tai sitten edempää, niin että palmun tuuhea lehvistö pääsisi kuvaan mukaan, mutta en löytänyt sopivaa kuvakulmaa ja paikkaa maastosta, joten tyydyin ensimmäiseen versioon ja palasin takaisin. Seuraavana aamuna editoin materiaalista pienen staattisen videon (6 min 38 sec) jolla annoin nimeksi yksinkertaisesti With the Palm Tree. Vaikka tuuli paukkui mikrofonissa en silti nimennyt sitä With a Palm Tree in the Wind kuten Tamariskipuun kanssa tekemääni videota, sillä tuuli tuntui niin kovin heppoiselta jykevään palmuun nähden. Mikä vastakohta Tamariskille! Hento ja käppyräinen puu tai pensas verrattuna tukevaan kolmihaaraiseen paksukaarnaiseen vanhukseen. Vaikkei palmu ole kovin korkea se on varmasti minua vanhempi, kanarian palmut Phoenix Canariensis kasvavat kuulemma hitaasti. Tyydyin stillkuvaan, videolta napaamani lisäksi:
 

 

 
 
 

Vuorovesi Kan Tiangissa



 
Videotyö The Tide in Kan Tiang (2016) on nyt esillä ensimmäistä kertaa Mediaboxissa, Galleria Forum Boxissa 1.4. – 23.4. Se on on kestoltaan 11 min 52 sek ja myös AV-arkin levityksessä (täällä). Työn idea on yksinkertainen, olen kuvaillut sitä seuraavaan tapaan: “Pieni puu kasvaa kivisessä poukamassa lähellä Kan Tiang -hiekkarantaa Koh Lantan saarella Taimaassa. Eräänä vuoden 2015 viimeisistä päivistä seison sen vierellä päivän ajan kahden tunnin välein kokeakseni vuoroveden yhdessä sen kanssa.” Asettaessani kameraa jalustalle yritin päätellä vuoroveden nousua, ja odotin sen nousevan ylemmäksi. Aamupäivän kuvissa sivuvalo on selkeä, mutta iltapäivän vastavalo ja kauas kaikkoava vesiraja muuttavat kuvan tykkänään. Lisäksi kamera on lopun kuvissa liikahtanut hiukan – ehkä olin jo väsynyt ja kuumissani tai vain huolimaton.
Kun näin työn viritettynä Mediaboxin mustaan katselukoppiin ilahduin, sillä kuva näytti paremmalta kuin mitä muistin, ja toimi lisäksi ihan hyvin ilman ääntä. Äänen laittaminen kuulokkeisiin on sikäli ongelmallista, että se luo odotuksia jostakin erityisestä äänimaailmasta. Tässä, kuten useimmissa muissakin töissäni ääni on raakaa ja käsittelemätöntä kuten kuvakin. Kun näin päänäyttelyn – Kalle Katailan, Lasse Lecklinin ja Teemu Lehmuruusun Atmorelational – olin iloinen että työ pääsi hyvään seuraan. Avajaisissa oli paljon väkeä, ja mediaboxista olivat kiinnostunut lähinnä lapset, jotka halusivat “majaan”. Sitä yllättyneempi olin kun myöhemmin kuulin, että työtä on käyty katsomassa ja että siitä on pidetty. Joku on käynyt joka päivä katsomassa. Ilahduin, tottakai, melkein liikutuin, mutta tietysti myös hämmennyin. Mikä työssä viehättää? Herättääkö se lomamuistoja Taimaasta tai tarjoaako se mahdollisuuden unelmoida kesälomasta. Vai onko ajatuksessa ajan kulumisesta ja vuoroveden vaihtelusta jotakin rauhoittavaa. Voihan olla, että yksinäiseen puuhun tukeutumisessa on jotakin lohduttavaa tai jopa parantavaa? Ja veden liike on sinänsä jo koukuttavaa katsottavaa. On selvää että jokin työ, jonkun teon toistaminen kameralle, voi olla tekijälle terapeuttista ja tärkeää. Mutta on vaikea tietää minkä verran tietyn hetken tunnelmasta loppujen lopuksi välittyy katsojalle. Ja voihan työssä olla myös tasoja joita tekijä ei itse koe tai näe. Joskus aikaisemminkin olen huomannut, että vaikka ajattelen hyvin proosallisesti ja “kuivasti” tallentavani tietyn ilmiön tai tapahtuman tai hetken sellaisenaan, lopputuloksen voi kokea yllättävän tunteellisena. – Oli miten oli, minulle on harvinaista herkkua että katsoja ihastuu, ja se todella ilahduttaa…
 

 

Puulla, puussa, puun luona?


Vai peräti puun kanssa? Olen vieraillut pari kertaa viikossa Kaivopuiston mäellä Nordenskjöldin patsaan yläpuolella kasvavan viisihaaraisen – tosin yksi haara on pelkkä kanto – hopeapajun tai lehmuksen luona, enkä vieläkään ole varma mikä puu on kyseessä. Sen lisäksi olen istunut lähellä puistokatua ja lintujen ruokintapaikkaa kasvavan, aiemmin kaksihaaraisen lepän kannolla, jota ei voi olla tunnistamatta “käpyjensä” ansiosta. Koska vierailen puitten luona melko usein, sään vaihtelut vievät päähuomion, eikä esimerkiksi silmujen paisumista tai muita elämän merkkejä tule panneeksi merkille. Esimerkiksi toissapäivänä, keskiviikkona, kiiruhdin kuvaaman keskellä päivää, sadesäästä huolimatta. Puisto oli täynnä isoja lätäköitä, kylmä viima pureutui poskiin ylhäällä mäellä ja sai pitämään pipon päässä. Ainoa lohtu surkeassa märkyydessä oli, että nyt viimeisetkin jäät sulaisivat.


Torstaina tilanne oli toinen. Ensimmäistä kertaa olin todella varhain liikkeellä, sillä minulla oli tapaaminen Teatterikorkeakoululla jo kello yhdeksältä, ja halusin ehtiä kuvaamaan ennen sitä. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, ilma oli kylmä yön jäljiltä, maassa oli kuuraa ja lätäköt jäässä, mutta meri oli avoin. Vain rivi jäälauttoja uiskenteli valkoisena koristeraitana Harakan ja Uunisaaren ulkopuolella. Vihdoinkin oli kevättä ilmassa.
 

Tänään perjantaina aamulla oli edelleen aurinkoista ja lämpimämpää, myös kuivempaa. Puun juurella istuessani tunsin miten aurinko lämmitti ja helli, vaikka viima välillä puhalsi ylitse. Mutta tätä kirjoittaessa, iltapäivällä, sataakin yhtäkkiä lunta. Ruotsiksi sanottaisiin “aprilväder”, huhtikuun sää, mutta nyt on vielä maaliskuu.
 

 
Kuvaan videolle noin viisi minuuttia kutakin kuvaa, vaikka en luultavasti voi käyttää kuin pienen pätkän jokaisesta. Viikossa kertyy jokaista kuvaa kymmenen tai viisitoista minuuttia. Noudatan samaa periaatetta kuin vuosina 2002-2014 kuvaamassani Animal Years  sarjassa Harakan saaressa. (On itse asiassa aika hullunkurista istua puun juurella ja katsella saarta, jonne juuri nyt en pääse. Vene makaa kumollaan rannassa, ja odottaa että pesisin pois kotilot sen pohjasta.) Mutta karkean time-lapse kuvan tuottaminen ei välttämättä ole oikea tapa esiintyä puiden kanssa. Se soveltuu hyvin vuodenaikojen ja sääolosuhteiden vaihtumisen kuvaamiseen, mutta kertooko se mitään puu-partneristani? No, ehkä kertookin, kunhan lehdet puhkeavat. Silti ajattelen, että minun pitäisi löytää jokin toinen tapa esiintyä yhdessä puun kanssa, eikä pelkästään vierailla sen luona, istua sen päällä, sen runkojen ympäröimänä – vaikka onhan sellainenkin kosketus eräänlainen hidastettu tervehdys.
 
 

Kulon jäljet Töölönlahden rannassa


Kylmässä viimassa tapasimme laiturin luona Töölönlahden rannassa ja ihastelimme kullankeltaista kaislikkoa, vaikkemme uskaltautuneet rämpimään heikoilla jäillä. Kirsi oli valinnut paikan ja lähdimme kulkemaan rantaa pitkin Linnunlaulun suuntaan. Kuntourheilupisteen kohdalla ranta leveni niemeksi ja pysähdyimme ihmettelemään mustiksi palaneita nokisia runkoja. Näytti siltä, että joku oli sytyttänyt kokon tai nuotion, joka sitten oli riistäytynyt käsistä, sillä paloalue oli melko laaja. Kaivoin esiin kamerajalustan ja kiinnitin kameran, ja katsoin hämmästyneenä kuvaa, se oli siinä ennen kuin olin edes ryhtynyt miettimään kuvakulmaa. Liikuimme jonkin aikaa kukin itseksemme, minä kiipesin rannassa kasvavaan koivuun ja yritin nostaa jotain katkenneita oksia takaisin pystyyn, jotta ne ehkä kasvaisivat uudelleen yhteen. Kirsi liikkui laajalla alueella, usein kuvan ulkopuolella. Pari kertaa kävin tarkistamassa, että kamera pyöri – vahingosta viisastuneena – ja kun alkoi olla liian kylmä sammutin kameran. Totesimme molemmat, että tähän paikkaan voisi tulla uudestaan. Tekee mieli nähdä miten puut selviävät, ja miltä paikka näyttää toisena vuodenaikana. Sen kummempia pohtimatta lähdimme kumpikin takaisin tahoillemme, Kirsi radan suuntaan, minä keskustaan päin. Tästä jatketaan.
 
p1030344
 
p1030347
 
p1030348
 
p1030350
 
p1030355
 
p1030356
 

 
 

Tonttutädit kuusikossa


Ihanan aurinkoinen päivä, ja juuri sopivan kirpeä ettei maa ollut märkää. Tonttu-tädit (nimitys on keksitty jälkikäteen) tapasivat Tervasaaressa, ja havaitsivat sen erittäin siistityksi puistoksi. Ei pienintäkään pöheikköä missään, hiukan kaislikkoa rannassa, siinä kaikki. Löysimme pienen kuusikon pohjoispuolelta, ja vaikka sekin oli karsittu ja leikelty, se kuitenkin muistutti etäisesti risukkoa. Nuoressa kuusimetsässä kuivat alaoksat yleensä kasvavat melkein läpitunkemattomaksi säleiköksi tai ristikoksi. Näiden kuusten alla ja ympärillä mahtui liikkumaan, vaikka katkotut oksat kyllä helposti tökkäsivät varomatonta tunkeilijaa kasvoihin. Tonttu-assosiaatio syntyi paitsi ajankohdasta, olihan tänään ensimmäinen joulukuuta eli vanhan ajanlaskun mukaan pikkujoulu tai adventti, myös minun kirkkaanpunaisesta asustani kuusikossa, potentiaalisten joulupuiden keskellä. Vietimme kuusten kanssa hyvän tovin, enimmäkseen kumpikin omissa oloissaan.
 
p1030181
 
p1030186
 
p1030182
 
Kun havahduin tarkistamaan kameran oli kulunut lähes tunti, mutta muistikortti oli täyttynyt jo seitsemän minuutin kuluttua. Niinpä niin, olin varmistanut että akku oli ladattu, mutta muistikorttia en muistanut. Joitakin kuvia ensimmäisistä minuuteista kuitenkin jäi talteen, todisteeksi. Lisäksi otin vielä kuvan Kirsistä risukossa, varmuuden vuoksi.
 
_1030180
 
Päällimmäisenä tästä vierailusta jäi mieleen, että kuusi on aivan erityinen puu. Sen ohuet oksat kasvavat matalalla ja ovat usein kuivia pitkälle ylös runkoa pitkin. Kuusta on usein hankala lähestyä oksien muodostaman ryteikön takia, mutta joskus alimmat oksat ovat pitkiä ja vehreitä ja muodostavat suojaavan majan. Kuuseen on myös hankala kiivetä, kun oksat ovat ohuita ja usein kuivia, mutta ohuetkin oksat kantavat tyvestään yllättävän hyvin. On joka tapauksessa hullua ajatella esiintyvänsä tai tekevänsä yhteistyötä puiden kanssa. Jokainen puulaji on omanlaisensa ja puutkin ovat yksilöitä jo pelkästään koon ja iän ja kasvupaikan myötä.
 
 

Toistamiseen pöheikössä


Toinen yrityksemme liikkua ulkona, pöheikössä tai epämääräisessä kaupunkiluontomaisemassa sai uutta hohtoa ja haastetta ensilumen laskeuduttua edellisenä päivänä. Olimme jo viikkoja sitten sopineet tapaavamme talvipuutarhan edustalla, Kirsi Heimonen ja minä, ja tällä kertaa kokeneen maastotanssijan Paula Kramerin oli tarkoitus liittyä seuraamme lyhyellä varoitusajalla, vaikkei hän lopulta päässytkään mukaan – tällä kerralla. Aurinko paistoi, puuterilumi peitti kalliot ja nurmet ja ilma oli riittävän kylmä jotta lumi ei heti sulaisi, muttei kuitenkaan niin kylmä, että varpaat heti jäätyisivät. Melko pian ne kuitenkin palelivat ellei ollut kunnon talvikenkiä.
Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli aivan talvipuutarhan vieressä, tai paremminkin oli kyse liikkumispaikasta, ehkä kameran paikasta, jopa epäpaikasta, epämääräisestä ei-maisemasta eli pöheiköstä, joka lumessa ja talven valossa silti oli kaunis. Sopiva yhdistelmä heinikkoa Kirsille ja taustalla pieni mänty minulle. Sen oksat olivat yllättävän vahvat, vaikka ne olivat melko ohuet ja matalalla, juuri sopivat kieppuilla, vaikkei sitä kuvissa oikein erota.
 
p1030136
 
p1030141
 
p1030139
 
Toinen pysähdyspaikka oli ylhäällä kalliolla radanvarressa, jossa törrötti pieni kelo täynnä lintuja. Yritimme lähestyä vaivihkaa, mutta yksitellen ne tietysti kaikkosivat kaikki. Yritin asetella kameran niin kauas että edes pääosa kelosta pääsisi mukaan kuvaan, pöheikköä unohtamatta. Pian kuitenkin tuli kylmä, ja muistikorttikin tuli täyteen harmillisesti juuri siinä vaiheessa, ettei Kirsin villi tanssi kelon kanssa tullut tallennetuksi.
 
p1030134
 
p1030131
 
p1030135
 
 
 

Ensimmäiset kokeilut pöpelikössä


Kaksi puista kiinnostunutta, kaikenlaista kokenutta naisihmistä päätti lähteä yhdessä pöpelikköön, kokeeksi, tekemään taiteellista tutkimusta käytännössä. Kirsi Heimonen ja minä sovimme syyskuun alussa päivämäärän ja katsoimme kartalta sopivan puiston molempien työpaikkojen lähistöltä, sovimme tapaavamme Hangonkadun ja Vironkadun kulmassa iltapäivällä klo 14 ja minä lupasin ottaa myös kameran mukaan. Ja sen kummemmitta alkuvalmisteluitta näin myös tehtiin. Kuljimme puistossa jyrkän mäenrinteen viertä kiertävää polkua ja pysähdyimme ihastelemaan valtavaa tammea notkelmaan jyrkänteen alla. Siihen pystytimme leirin ja lähdimme tunnustelemaan maastoa.
 
p1030032
 
Minä aloitin kuvaamalla tammen kaarnaa, kiertämällä sen runkoa lähietäisyydeltä. Liikkuminen kameran kanssa on minulle outoa, yleensä jätän sen jalustalle, ja syystä, liikkeessä kameran automaattitarkennus ei toimi kunnolla. Kun nostin katseeni, huomasin ruohikosta nousevan käden. Kirsi löysi ryhmän nuoria jalavia (luultavasti ne olivat jalavia, vaikka lehdet olivat aika vaaleat) ja ryhtyi nojailemaan niihin eri tavoin, etsien erilaisia lepopaikkoja. Minä siirsin kameraa niin, että taustalla näkyvä männyn runkokin mahtui kuvaan, ja menin sen luokse nojailemaan. No, siinä vaiheessa kameran akku olikin loppunut. Vaihdoin akun ja rajasin kuvaa hiukan uudelleen. Kirsi ryhtyi kiertämään vanhaa koivua, ja minä istuuduin kivelle taustalla ihailemaan kallioseinämää. Hiljalleen alkoi pisaroida, iltapäiväksi oli luvattu sadetta. Ihmettelimme vielä hetken outoja puita ja niiden meluisaa kasvupaikkaa – junat ajoivat ohi aivan vierestä, ja liikenteen ääni kuului joka suunnalta – ehkä kasvit eivät kärsi melusta. Mutta vaikkei niillä olisi kuuloaistia ne varmaan tuntevat ääniaallot jollakin tavalla.
 
p1030060
 
p1030059
 
p1030056
 
p1030058
 
Palasimme polulle, enemmän tai vähemmän roskien peitossa, minun vaaleaan huiviini ne varsinkin tarttuivat. Kulkiessamme takaisin kadulle päin sovimme, että tapaisimme toistamiseen, ja sopisimme jonkinlaiset säännöt. Ehkä niin, että sovimme paikan ennakkoon ja kumpikin voi käydä tutustumassa siihen. Kun sitten tapaamme, pidämme yhteisen “session”, jonka tallennamme videolle ja lopetamme äänimerkistä. Lopuksi sitten keskustelemme siitä mitä teimme ja mitä tapahtui. Koska ja missä tuo seuraava tapaaminen puiden kanssa tapahtuu sovitaan myöhemmin. Ensimmäinen kokeilu on nyt joka tapauksessa tehty…
 
 
 

Puhuva pähkinäpensas


Pikamatka Poriin sopivaa puhuvaa pähkinäpensasta etsimään sujui kevyesti. Olin varustautunut yöpymään kaupungissa ja etsimään sopivaa pensasta eri puolilta Porin kauunkipuistoa, mutta tehokas kuraattori-organisaattori, joka vastaa Kätketty taide -ympäristötaidenäyttelyn järjestelyistä, Marjo Heino, oli jo valinnut pensaan puolestani. Ja mikäpäs siinä. Aikaa avajaisiin ei ole enää kuin muutama päivä. Näyttelyn teokset ovat esillä (tai pareminkin piiloissaan) 13.5.-31.8.2016. En viitsi paljastaa tämän teoksen paikkaa, joten liitän mukaan vain lähikuvan oksista, joihin on juuri puhkeamassa lehdet.
 
2016-05-06 15.55.17
 
Edellisestä puhuvasta puusta on kulunut jo kuusi vuotta; Olohuone kaupunkitaidefestivaaleilla Turussa 2010 neljä eri lajia olevaa orapihlajaa eri puolilla kaupunkia sai puheenvuoron muutamaksi päiväksi teoksessa Orapihlajan Varjossa – I skuggan av Hagtornen – In the Shadow of the Hawthorn. Se oli ensimmäinen kolmikielinen työ sarjassa Puut Puhuvat. Myös Porin pähkinäpensaan on tarkoitus puhua kolmella kielellä. Mutta muilta osin tekniikka on aivan toinen. Kätketty taide -näyttelyn töiden maksimikoko on 15 x 15 cm ja olin varustautunut kätkemään paristokäyttöisen mp3-soittimen kuulokkeineen ja ohjeistuksen kera pieneen muovirasiaan, jonka voisi tummalla kankaalla sitoa pensaan oksaan. Ainoa huoleni oli, osaisiko löytäjä panna työn takaisin paikoilleen sen kuunneltuaan, ja miten paristojen loppuessa kävisi. Marjo vakuutti että työt käydään tarkistamassa kerran viikossa, ja kertoi, että yksi vaihtoehto olisi jos voisin ladata äänitiedoston verkkosivulleni ja kiinnittää sivulle vievän QR koodin pensaaseen. Minä tietysti innostuin asiasta heti: kehitys kehittyy!
 
Ensimmäiset puhuvat puut (Harakan saarella, AN<TI-festivaaleilla Kuopiossa, Salon seudun Hiidentiellä) kuuluivat isoista puiden oksilta roikkuvista kuulokkeista, jotka oli liitetty muovirasioihin piilotettuihin nonstop-pyöriviin CD-soittimiin ja niiden sähkövirtakaapelit oli kaivettu ruohikon alle. Osa niistä puhua pulputti kuukausitolkulla. Turussa orapihlajiin oli kiinnitetty pienet paristokäyttöiset mp3- soittimet, jotka asetin paikoilleen joka aamu ja korjasin talteen iltaisin. Silti muutamat niistä varastettiin päivän mittaan. Nyt haluan mielelläni kokeilla QR teknologiaa, jota en ole vielä missään käyttänyt.
 
Työn ajatus muuttuu kuitenkin teknologian myötä, enkä ole varma voiko enää puhua paikkakohtaisesta pienoiskuunnelmasta. Vaikka sinun on löydettävä paikka saadaksesi koodin, salasanan, jotta pääset kuuntelemaan pensaan puhetta, on itse puhe jossakin ihan muualla, verkkosivulla, ja voit periaatteessa kuunnella sen myös jossakin toisessa paikassa. Ääni ei ole enää sidoksissa tiettyyn pensaaseen tai tiettyyn paikkaan. Jostakin syystä en pidä ajatuksesta, että puheen voi kuulla ilman puuta. Paitsi että ajatus on toinen, on myös äänityksen laatuvaatimus erilainen; sen pitäisi toimia itsenäisesti, erillään asiayhteydestääm. Jokin leikissä menee pieleen kun ei enää voi kuvitella, että ääni tulee kuulokkeisiin leikisti puun oksistosta, jonka ympärille johdot on kiedottu. Tuo leikisti -ulottuvuus tietysti tuhoutuisi myös siinä tapauksessa, että pitäisi kaivaa soitin esiin rasiasta ja ryhtyä etsimään sen käynnistyspainiketta.
 
Kirjoitan tätä junassa, paluumatkalla Porista. Olin varautunut jäämään yöksi, mutta vaikka vierashuone sijaitsi romanttisesti vanhassa tornissa, ei se ollut niin houkutteleva, että olisin jäänyt kaupunkiin vain huvin vuoksi. Ajattelin, että voisin yhtä hyvin ryhtyä kirjoittamaan pähkinäpensaan puhetta kotimatkalla, kun kerran olin nähnyt sen. Mutta sen sijaan kirjoitankin näitä mietteitäni tähän.
 
2016-05-06 16.40.58
 
Aiemmista puhuvista puista löytyy materiaalia englanninkielisiltä sivuilta Talking Trees, jonne luultavasti myös pähkinäpensaan löytäjätkin ohjataan. Vaikka pähkinäpensasa saa luultavasti ihka oman sivun, joka käynnistyy automaattisesti.