Keväällä kaikki muuttuu, kaikkialla, mutta Örössä sen tajuaa erityisen selvästi. Vaikka männyt säilyvät kutakuinkin ennallaan, maailma niiden ympärillä näyttää niin erilaiselta, että nekin ovat kuin uudenlaisia ilmestyksiä keskellä vihreyttä. Ja lintujen mekastusta lähentelevä liverrys peittää tuulen kohinan, uusi “ääniraita” muuttaa koko paikan tunnelman. Joinakin päivinä läntinen hiekkaranta on ollut niin tyyni että voisi kuvitella olevansa Välimerellä. Rantaniityille on rakennettu uudet aidat ja asennettu kiiltävät portit läpikulkijoille, mutta vielä saarella ei ole karjaa, vielä ei oikein olisi paljoa syötävääkään. Ihmisille löytyisi korvasieniä. Pitkä ikävä -tien ja sotilaskodin tien muodostamassa kulmassa on hiekkakenttä, jonka reunalla kasvavien kahden pienen männyn kanssa esiinnyin heti ensimmäisenä päivänä. Ja vasta kulkiessani hiekalla tajusin, että männynkävyiltä näyttävät ruskeat muhkurat olivat korvasieniä kaikki. Tunsin suurta houkutusta ryhtyä poimimaan niitä, ja kokeilla osaisinko ryöpätä ne turvallisesti nautittavaksi. Onneksi kansallispuistossa ei saa poimia mitään. Luettuani ohjeita verkosta ja varoituksia niiden myrkyllisyydestä olin tyytyväinen, että jouduin jättämään ne silleen. Kuvasin kuitenkin niiden kunniaksi pienen videon kannolla istuen, ja nimesin sen ruotsiksi ja englanniksi: Murklemarker – Morel Lands. Suomeksi voisi kutsua vaikka nimellä Korvasaaren korvasienet. Örön suomenkielinen nimi taitaa tosin olla Sorasaari, eikä korvasieniä oikein erota videokuvassa.