Muutaman sadepäivän jälkeen, myrskyä odotellessa päätin ottaa kameran ja käydä vierailemassa Örön pohjoiskärjen männyn luona. Istuin sen luona hytisemässä jo viime viikolla, mutta videokuva tärisi niin paljon tullessa, etten kelpuuttanut materiaalia. Tällä kertaa minulla oli myös kirjoitusvälineet mukanani. Kuinka ollakaan, unohdin ottaa mukaan vara-akun, ja kun palasin männyn luota sulkemaan kameran – en katsonut tarkkaa aikaa, mutta tiesin että olin kirjoittanut vähemmän kuin kaksikymmentä minuuttia – näin surukseni, että se oli sammunut. Akku oli tyhjä. Niinpä en edes nähnyt minkä verran kuvaa oli tarttunut muistiin, minuutti vai ehkä viisi? Kävellessäni takaisin talolle “Pitkä ikävä” tietä pitkin mietin jo mielessäni, ehtisinkö takaisin kuvaamaan uudestaan vielä tänään, mutta hämärä ja tihkusade saivat minut toisiin ajatuksiin. Jos joutuisin menemään männyn luokse kolmannen kerran, se saisi jäädä ensi viikkoon. Ilokseni havaitsin, että kuvaa oli ehtinyt tallentua yli kymmenen minuuttia, ja se kyllä riittäisi. Mutta ironista kyllä, se oli yhtä tärisevää kuin ensimmäinenkin yritykseni. Tässä joka tapauksessa kirjoittamani kirje:
 
Rakas mänty,
tervehdys tästä juuriltasi, tai oikeastaan alimmilta oksiltasi – vai olisiko tämä paksu oksa, jonka päällä istun oikeastaan osa vääntynyttä runkoasi. Et ehkä muista minua, mutta olemme tavanneet kerran aikaisemmin. Istuin tässä viime viikolla hytisemässä tuulessa, mutta silloin minulla ei ollut kirjoitusvälineitä mukanani, ja kamera tärisi tuulessa niin häiritsevästi, etten koskaan editoinut kuvaa. Saa nähdä miten tällä kertaa käy! Sinänsä tämä tuuli ei ole voimakas, aukea ranta vaan saa sen tuntumaan vahvemmalta. Huomiseksi on luvattu myrskytuulta, yli kaksikymmentä metriä sekunnissa, ja se vaikeuttaa jo merellä liikkumista. Mutta sinun kannaltasi se ei ehkä ole niin kovin poikkeuksellista, olet varmaan kokenut yhden, jos toisenkin myrskyn ja osaat varautuakin niihin. Mutta miten, oikeastaan? Et voi vetää oksiasi kiinni runkoon, tai vetää neulasiasi suppuun – oletan. Mutta se, että kasvat maata pitkin ja enemmän pensaan lailla on varmaan seurausta nimenomaan varustautumisesta tuuleen, vaikken tiedä millä tavalla. Tai, jos ajatellaan jotenkin yksinkertaistetun luonnonvalinnan kautta, ne männyt jotka valitsivat uhmakkaamman tien ja kasvoivat suoraan, ovat ehkä kaatuneet myrskyissä. Rannoilla näkee kyllä sellaisiakin, jotka kerran kaaduttuaan jatkavat kasvamistaan runko maata myöten, ja luovat uusia oksia ylöspäin latvukseksi. Ehkä sinullekin on joskus sattunut vastaavanlainen onnettomuus, ja olet sitten vain jatkanut kasvamista uusista lähtökohdista. Se on tietysti aika hyvä neuvo itse kullekin, kun ikää karttuu, eikä asioita enää pysty tekemään samalla tavalla kuin ennen. Mutta aina ei ole helppoa nähdä mihin suuntaan sitä pitäisi ryhtyä kasvamaan. Juuri nyt minun ei tarvitse päättää, voin vain istua tässä sinun kanssasi, ja antaa tuuleen puhaltaa lävitseni. Se tulee etelästä eikä ole niin kylmä kuin voisi kuvitella – tai lännestä oikeastaan. Ehkä on silti viisainta jättää sinut tähän tuiverrukseen, kun kerran olet siihen tottunut ja kasvanut. Minulle, heiveröiselle ihmiselle, tämä alkaa olla turhan kylmää. Kiitos, että sain istua tässä tuulessa kanssasi, ja kiitos rauhoittavista ajatuksista joita minulle annoit, jollakin tavalla tai välityksellä. Toivon sinulle kaikkea hyvää tulevan talven varalle, ja ennen kaikkea, ettei huominen myrsky tuottaisi sinulle tuskaa tai tuhoa. Kiitos, kiitos, ja voi hyvin! AA