The artist’s book has not been a personally relevant notion for me. And it has no direct connection to performing landscape. I am proud of the books I have written (two) and the books I have edited (five) and of the web-publications I have been editing with others and in general of all the texts I have written. However, when the artists on Harakka island decided to make an exhibition of artists’ books I wanted to join of course. And without much thought I decided I could participate with some kind of diary. And I especially did not think of it as a video diary, although one could think of the video works I have created on Harakka Island as video diaryies, too. The diary should be a material object, either a notebook bought from a shop (one such I did fill with daily I Ching drawing, but rejected as too easy), or then a pile of paper somehow made into a book.
For a while I had made ”the drawing of the day” each morning, and now I decided to develop this practice into some kind of result. First I drew the phases of the moon, with my ”inktense” pencils, which you can spread out and thin out with water and a brush. Then I started drawing horizons, simple combinations of two colours. And finally I ended up filling small watercolour sketchpads in such a way that the backside of the previous page and the actual page functioned as mirror images or opposites to one another (see image above and below). And in the upper left hand corner I wrote the date with a pencil. To begin with I experimented with placing the horizon on different levels, but soon ended up placing it more or less in the middle. Perhaps this was a result of my video project ”After Sugimoto”, which I started around the same time. His seascapes are divided exactly in two, one half is sky, and the other half is sea. At some point I planned to try all the possible colour combinations of my set of colour pencils, but soon realized that the ”book” would become much too thick. Thus my diary consists of drawings from 17. February to 5. June.
The real problem turned out to be how this pile of paper could be bound or tied or somehow compiled into a book. I planned to take the pile to a shoemaker and ask him to make some holes, so I could tie it myself. A fiend recommended a professional bookbinder, but I hesitated, since the papers did not have any margins for binding. When I finally dared contact them it turned out that they were on holiday. Luckily, I thought. But how to bind the book? I tried with a needle and thread, but the paper was thick and the needle bent. Finally I ended up sowing the papers together one at a time. And because I did it haphazardly, carelessly, the result looks rather funny, or actually clumsy. But why could not a diary be clumsy?
Funny enough, the first art exhibition I ever participated in consisted of diaries, curated by Hannu Gebhard for the Kluuvi Gallery in 1989. There I showed a notebook that was pierced by three holes and tied with wire and three Chinese coins. At that time my diary was irrevocably closed to others and to myself as well. Now my diary is open although it consists only of colours. An a little bit of black thread…
More information about the exhibition Kirjatekoja_English_tiedote+avaj and also here.
All posts by Annette Arlander
Konstnärsbok – Dagbok
Konstnärsboken har inte varit ett relevant begrepp för mig på ett personligt plan. Och den har ju inte något direkt samband med att uppföra landskap. Jag är stolt över de böcker jag skrivit (två stycken) och de böcker jag redigerat (fem stycken) och även över de web-publikationer jag varit med om att redigera och i allmänhet över alla texter jag skrivit. Men när konstnärerna på Stora Räntan beslöt att ordna en utställning med konstnärsböcker ville jag givetvis vara med Och utan att fundera desto mera över det bestämde jag mig för att delta med något slags dagbok. Och jag tänkte definitivs inte att det skulle vara en video dagbok, trots att man givetvis kan betrakta de videoarbeten jag gjort på ön Stora Räntan som ett slags videodagböcker. Den skulle definitivt vara ett materiellt objekt, antingen en färdigköpt anteckningsbok (en dylik fyllde jag sedermera med dagliga I Ching teckningar, men övergav som en alltför enkel lösning) eller en hop papper som på något sett formats till en bok.
Jag hade redan en tid gjort ”dagens teckning” om morgnarna, och nu bestämde jag mig för att odla denna praktik för att uppnå något slags praktiskt resultat. Först tecknade jag månens faser, med mina ”inktense” pennor som man kan bräda ut och späda ut med vatten och pensel. Sen började jag teckna horisonter, enkla kombinationer av två färger. Slutligen började jag fylla små akvarellblock på så sätt att det föregående bladets baksida och det egentliga bladet fungerade som spegelbilder eller motsatser till varandra (se bilden ovan och härunder). Och i det övre vänstra hörnet skrev jag dagens datum med blyerts. Till att börja med experimenterade jag med att placera horisonten på olika höjd, men snart började jag placerade den så gott som mitt på. Kanske det var ett resultat av mitt videoprojekt ”Efter Sugimoto” som jag inledde vid samma tid. Hans havslandskap är delade itu exakt på mitten, hälften himmel och hälften hav. I något skede tänkte jag att jag skulle pröva på alla tänkbara färgkombinationer av min samling färgpennor, men insåg snabbt att ”boken” skulle bli alltför tjock. Så består då min dagbok av teckningar från och med 17 februari till och med 5 juni.
Det egentliga problemet visade sig vara hur denna hög av papper kunde bindas, knytas eller på något sätt sammanställas till en bok. Jag tänkte föra knippet till en skomakare och be dem göra hål så att jag skulle kunna binda den själv. En vän rekommenderade ett bokbinderi, men jag var tveksam, eftersom papperen inte innehöll någon marginal att binda. När jag slutligen tog mod till mig för att kontakta bokbinderiet visade det sig att de var på semester. Lyckligtvis, tänkte jag. Men hur binda boken? Jag försökte med nål och tråd, men papperet var tjockt och nålen vreds. Slutligen fick jag lov att sy ihop papperen ett i taget. Och eftersom jag gjorde det på ett ungefär, ditåt, ser resultatet ganska komiskt ut, rent ut sagt klumpigt. Men varför skulle en dagbok inte kunna vara klumpig?
Ironiskt nog var den första konstutställning jag någonsin deltagit i just en utställning med dagböcker som samlats av Hannu Gebhard för Glo galleriet 1989. Dit förde jag en anteckningsbok som var genomborrad med tre hål och förseglad med ståltråd och med tre kinesiska mynt. Då var min dagbok alltså oåterkalleligt förseglad för andra, ja även för mig själv. Nu är min dagbok öppen, men den innehåller bara färger. Och lite svart tråd…
Mera information on utställningen finns Kirjatekoja_svenska_tiedote+avaj och även här.
Taiteilijakirja – Päiväkirja
Taiteilijakirja ei ole ollut minulle mitenkään omakohtaisesti relevantti käsite. Ja eihän se suoraan liity maiseman esityksellistämiseen. Olen ylpeä kirjoittamistani kirjoista (kaksi kappaletta) ja toimittamistani kirjoista (viisi kappaletta) sekä myös verkkojulkaisuista joita olen ollut toimittamassa ja yleensä kirjoittamistani teksteistä. Mutta kun Harakan taiteilijat päättivät tehdä näyttelyn taiteilijakirjoista halusin tietysti olla mukana. Ja sen enempää miettimättä päätin, että voisin osallistua jonkinlaisella päiväkirjalla. Enkä nimenomaan ajatellut, että kyseessä olisi videopäiväkirja, vaikka Harakassa tekemiäni videotöitä voisi ajatella myös päiväkirjoina. Sen pitäisi tietysti olla materiaalinen objekti, joko valmiina ostettu muistikirja (yhden sellaisen täytin päivittäisillä I Ching piirroksilla, mutta hylkäsin liian helppona) tai jotenkin kirjaksi kyhätty nippu paperia.
Olin jo jonkin aikaa tehnyt aamuisin “päivän piirroksen”, ja nyt päätin jalostaa tämän käytännön jonkinlaiseksi tulokseksi. Ensin piirsin kuun vaiheita, “inktense” kynilläni, joita voi levittää ja ohentaa vedellä ja pensselillä. Sitten innostuin piirtämään horisontteja, yksinkertaisia kahden värin yhdistelmiä. Lopulta ryhdyin täyttämään pieniä akvarellipaperilehtiöitä siten, että edellisen sivun selkäpuoli ja varsinainen sivu toimivat toistensa peilikuvina tai vastakohtina (katso kuva yllä ja alla). Ja vasempaan yläkulmaan merkitsin päivämäärän lyijykynällä. Aluksi kokeilin sijoittaa horisontin eri korkeuksille, mutta pian päädyin sijoittamaan sen kutakuinkin keskelle. Ehkä tämä oli seurausta “Sugimoton jälkeen” videoprojektistani, jonka käynnistin samoihin aikoihin. Hänen merimaisemansa on jaettu tasan kahtia, puolet taivasta, puolet merta. Jossakin vaiheessa ajattelin kokeilevani kaikki mahdolliset väriyhdistelmät värikynävalikoimastani, mutta oivalsin pian, että “kirjasta” tulisi liian paksu. Niinpä päiväkirjani koostuu piirroksista alkaen 17. helmikuuta ja päättyen 5. kesäkuuta.
Varsinaiseksi ongelmaksi muodostui, miten tuosta paperikasasta saisi sidottua, nidottua, tai jotenkin kasattua kirjan. Ajattelin viedä nivaskan suutarille ja pyytää tekemään reikiä, jotta voisin sitoa sen itse. Ystäväni suositteli kirjansitomoa, mutta se arvelutti minua, koska papereissa ei ollut mitään nidontavaraa. Kun lopulta rohkaisin mieleni ja etsin kirjansitomon käsiini, kävi ilmi, että he olivat kesälomalla. Onneksi, ajattelin. Mutta miten sitoa kirja? Yritin neulaa ja lankaa, mutta paperi oli paksua ja neula vääntyi. Lopulta päädyin ompelemaan paperit yhteen yksi kerrallaan. Ja koska tein sen summittain, sinne päin, tulos näyttää aika huvittavalta, suoraan sanoen kömpelöltä. Mutta miksei päiväkirja voisi olla kömpelö?
Huvittavaa kyllä, ensimmäinen taidenäyttely johon olen osallistunut oli nimenomaan näyttely päiväkirjoista, jonka Hannu Gebhard kokosi Kluuvin galleriaan 1989. Sinne toimitin muistikirjan, joka oli lävistetty kolmella reiällä, ja suljettu rautalangoilla joissa oli kiinalaiset kolikot. Eli silloin minun päiväkirjani oli peruuttamattomasti lukittu muilta, ja itseltänikin. Nyt päiväkirjani on avoin, mutta sisältää pelkkiä värejä. Ja hiukan mustaa lankaa…
Lisätietoja näyttelystä löytyy Kirjatekoja_suomi_tiedote+avaj ja myös täältä.
Looking at the Mediterranean Horizon
Arriving in Cala’n Bosch, a tourist resort on the west coast of Menorca, I immediately took a walk to the shore and looked at the open sea view thinking, this would be an easy piece. Just pick your spot, since there it was, everywhere, the open horizon. The blue Mediterranean Sea was spreading out in front of me undisturbed by islands, piers, boats or anything. So on Monday afternoon I took my camera and tripod and headed down to the shore, to the same rocky spot I first saw when arriving. I thought that would be a place where people would not be lying on the beach and I would not have to be embarrassed carrying a camera amongst them, as if wanting to document naked flesh or whatever. I walked out on the cliffs, which were surprisingly sharp and uncomfortable to step on, and found a place for my tripod. But to my horror, I saw a spot on the lens. I had my camera cleaned just a while ago, so this seemed like an ironic twist of fate. I did not return back to search for a vacuum cleaner, but resorted to my handkerchief in order to remedy what I could. And it helped a little bit, yes. But now, by the time I was all set up, a boat came by, so I waited for the waves to pass, and then another boat. And then a rubber boat parked right outside the cliffs, and I thought they might start diving or something, so I decided to move. But when I had packed my things and walked halfway up to the road, the boat started to move again, so I returned. Finally I managed to record almost three minutes of the view with an empty horizon, half of the image sea and the other half sky, à la Sugimoto, before two sailing boats showed up. Funny enough, even with plenty of empty horizon, recording it might prove to be a challenge.
The real challenge was nevertheless ahead of me, that is, finding enough of an Internet connection to be able to upload these images and this text as a blog post. It took me two days.
Fluid Horizons on Amager Strand in Copenhagen
The initial get-together and the first key-note presentation of Fluid States North, which is part of the all-year and all-around-the-globe event Psi #21 Fluid States took place in a beautiful wooden bath house on Amager Strand, a recently renovated beach area in Copenhagen during midsummer, 18-21 June 2015. Unfortunately the weather was not the best possible, with drizzling rain and a chilly wind, so the experience had an element of endurance performance to it. I decided immediately, however, to return to the spot with my camera after the conference, in order to look if I could find a slice of an empty horizon.
And that I did this afternoon, Monday 22nd June. After a rainy morning the sky cleared at least partly and there were moments of sun when I stepped out from the Metro at Femoren, a stop between Amager Strand and the Airport. And the mud in the adjacent park and the noise from people taking down something that looked like the stage of an outdoor concert from the weekend before, the place was much more inviting, and looked almost like a beach. There was nobody on the beach proper, of course, midsummer in Scandinavia is rarely suited for such activities, but some people were enjoying the walk. And nobody was disturbed when I walked out to the small pier and placed my camera on a tripod on the large boulders in order to find a spot were no islands or windmills or boats or the famous Orebro bridge in the distance would intervene with the horizon. The clouds were dramatic, though, and no evenly grey image like the one captured on my iphone during the first visit could be created this time.
This time – one more attempt to begin the series of videos with the working title “After Sugimoto”, referring to Hiroshi Sugimotos’s famous Seascapes – I was using a new objective in my camera, and now the camera was properly cleaned by a professional, too, so presumably no dirty spots on the lens would disturb the view. It was not so easy to find an “empty spot” on the horizon, but I think i almost succeeded this time. The windmills to the left and the bridge to the right were hopefully cropped out of sight. While standing on the rocks, as immobile and silent as possible during the recording I listened to the surrounding sounds, inspired by all the recordings on Amager included in the audio papers I heard at the presentation of Fluid Sounds yesterday. At least the music listened to be the roadies taking down the stages on the shore, the airplanes landing on the airport nearby, the signal beep of the trucks backing, and occasional sounds of people passing by, talking, as well as the soft splashing of water against the rocks next to the ripped were easily discernible. Perhaps i should try to use a proper microphone and record the sounds for my videos in a more conscious and deliberate way…
The Cleft of Hell
One of the main attractions in the Helvetinjörvi National Park in central Finland is the narrow gorge called Helvetinkolu (Hell’s cleft) that leads down to the lake. More about the park and the famous cleft here. Hiking in the area with a friend during the weekend and enjoying the various forest types and many small lakes next to each other was not meant as a working trip, although I did bring my camera. And the small stone with the red arrow, of course.
Seeing the steep slopes immediately reminded me of a project I tentatively started last autumn in Oulanka National Park in the North East (see the blog post “Little Bear’s Trail”), something that could be called the vertical landscape. In order to capture something of that vertical feeling I turned my video camera on its side, and why not? Already Bruce Naumann played with turning monitors upside down. It was only when I tried to show some of the vertical video clips at a screening event that I realized the problem; I could not change the position of the projector for my clip only. Obviously these experiments were stuff for installations only, and partly because of that I did not pursue them any further. Only when I saw this landscape did I change my mind again. Even though there were no rivers or rapids rushing through the gorges here, the shores of the lake were steep. And the cleft Helvetinkolu is vertical for sure.
It looks a little like a gateway, and since the lake is narrow, deep and the water is dark, one could imagine that it leads to the underworld. Sitting in the gorge, which is quite impressive by Finnish standards, since there are no really high mountains in the country, and listening to the wind howling above, I could easily imagine some evil spirit appearing to chase away disturbing visitors like me.
Searching for the Horizon
Finding an empty horizon is not so easy, not even in coastal cities like Venice. I started playing with the horizon because of a small green line in my new camera. It is indicating when the horizon is in balance and dividing the image nicely in two equal halves. After playing with the idea of images cut in half by the horizon I encountered the famous Seascapes, the minimalist black and white photographs by the Japanese master Hiroshi Sugimoto. Although a video image brings in the temporal dimension, and adds color and movement, the still images look almost the same so I soon realized whatever I did would be “After Sugimoto”.
After a few attempts in Helsinki my first image in Bilbao was blue on blue as planned, but there some dirt on the lens destroyed my attempt. In Helsinki the weather was bad and the raindrops were blurring the image. Another day the sea was rough, spraying the image again; it seemed almost impossible to get a “clean” video clip. The simpler the image, the more all kinds of imperfections stand out. In automatic still images the camera seems to be able to clean the spots, but not with a video. Thus I carefully cleaned my camera, and decided to start again, and then once again.
Venice should be no problem, I thought, once one gets a little further out of the historical city. I looked at the map, and realized Lido di Venezia would probably be my best bet. I have been there before, for the first time in 1996, when I tried to write the radio play Via Marco Polo (living in a pension on via Marco Polo). So I headed out there after a nice lunch with colleagues on Murano. We were visiting the place with the glass factories as an antidote to the overload of contemporary art we had experienced during the opening week of the Venice Biennale. The sky was turning dark in the afternoon when I took a vaporetto first to San Marco and then another one to Lido.
On Lido I walked straight across the island, heading for the beach, in opposite direction to the crowd returning from there, and already felt the first rain drops on my skin. As soon as I had found my way to the shore and placed my tripod in the sand the rain started. I managed to frame the image properly with the help of the zoom and stood there in the rain, clutching the tripod in the wind, recording a sequence of three minutes. When finishing I realized the camera had slowly moved downwards, the horizon was no longer exactly in the middle. I considered for a moment whether I should try to find shelter and wait for the rain to pass, but decided I could perhaps return the next day. Only in the vaporetto on the way back, looking at my “catch” did I realize the water spots on the lens in the video recording, and almost wanted to cry. The spots felt like some weird form of curse. Should I perhaps make these annoying disturbances part of the project? The biggest spot is clearly visible in the still photo taken with manual focus.
The next day I made a new attempt, returned to the same “free beach”, walked out on the rocky pier where people were sunbathing and placed my tripod at the edge. Everything was fine, although a woman nearby was speaking on the phone, which irritated me at first, but then I realized that might make quite a fascinating soundscape.
The sun was shining, life was smiling and the ice cream I picked up on the way back tasted delicious until I saw the results: the same spot was still there. Now all I can do is take the camera to be cleaned by a professional and hope for another chance to visit these shores. The idea of abstract minimalism is turned upside down on video, at least in my hands, so it seems.
Horisonten på hälft
Att hitta en öppen horisont i Helsingfors är inte så lätt, trots att stadens centrum ligger långt ute till havs jämfört med många andra kuststäder. Men i tjock dimma försvinner alla små öar och skär, alla fyrar och sjömärken. För ett par veckor sedan försökte jag banda in en bild från sydvästra stranden av Stora Räntan, men då var vinden så hård att regnet och vågorna piskades mot kameran och vattendropparna täckte bilden. Den här gången var det nästan vind stilla och jag stod fascinerad på stranden och lyssnade på båtarnas mistlurar som ljöd i den vita massan. En flock ejdrar hade samlats utanför ön och deras svagt ylande ljud var gåtfullt vemodiga och säregna jämfört med de sedvanliga skrikande måsarna och gläfsande gässen.
Då jag såg dimman skyndade jag mig iväg till ön för att försöka ännu en gång få en lämplig inledningsbild till den serie små videon med arbetsnamnet “After Sugimoto”. Att göra bilder med horisonten exakt vid halva bilden, med 50 % hav och 50% himmel var en idé som kom sig av balansmätaren i min nya kameran, en grön vågrätt linje tvärs igenom bilden. Men då jag stötte på de eleganta svartvita fotografierna av den berömda japanska mästaren Hiroshi Sugimoto, fanns det inget annat alternativ än att göra serien “After Sugimoto”. Hans seascapes är gjorda runt om i världen, och utgår från tanken att hav oh himmel är de samma överallt. Det är nästan den raka motsatsen till vad jag har hållit på med, då jag återvänt till samma plats varje vecka och försökt visa att allting förändras hela tiden, även samma plats är sig olik hela tiden.
I en video blir effekten givetvis en helt annan då rörelsen kommer med, och ljudet. Men i stillbilderna är släktskapen uppenbar, i synnerhet under en grå och dimmig dag, då bilden ter sig nästan svartvit. Minimalismen är krävande. Två droppar eller fläckar av något slag går lätt att urskilja i videobilden och i de bilder som tagits manuellt. Automatiken putsar synbarligen bort små orenheter, men tolkar också ljuset helt annorlunda. Suck. Ju mindre man försöker göra, desto svårare blir det…
Sumuun häipyvä horisontti ja sateen sotkema kuva
Ajatukseni oli, että nyt kun en enää ole kiinni Eläinvuosissa, kerran viikossa kuvaamassani vuosien sarjassa, voisin yrittää kehittää projekteja, joita voisin kuvata eri puolilla maailmaa. Horisontin puolittamat merimaisemat, joita olen ryhtynyt kutsumaan työnimellä “After Sugimoto”, oli yksi sellainen. Japanilaisen valokuvaajan kuvaamat mustavalkoiset stillkuvat jossa puolet on taivasta puolet merta, mutta jota näyttävät abstrakteilta harmaan eri sävyjen pinnoilta tosin ovat idealtaan jotakin aivan muuta. Kuvattuani tyytyväisenä merimaiseman Biskajan lahdelta Bilbaosta pohjoiseen, ja huomattuani kotona, että kuvan reunassa näkyi tyrskyjä, puhumattakaan tahrasta objektiivissa, joka näkyi selvästi hyvällä tietokoneen näytöllä totesin kylmän rauhallisesti, että oli aloitettava uudestaan. Eilisen ihanan aurinkoinen ja lämmin kevätpäivä houkutteli ihmiset rannoille ja minut Harakkaan, ja niinpä etsinkin lounaisrannalta kalliota jolta saisi mahdollisimman avoimen näkymän. Saaria ja poijuja on joka puolella Helsingin edustalla, mutta Harmajan ja pari. Pikkusaaren välistä näkyy melko avoin horisontti. Löysin rantakalliolta paikan jalustalle, yritin painaa mieleen kolot jotta muistaisin ne, ja mietin myös miten rantakivet nousisivat näkyviin jos vedenpinta virlä laskisi. Kotona huomasin harmikseni, että linssissä näkyi edelleen tahra, kaikista putsausyrityksistäni huolimatta. Eli vielä kerran uusi alku!
Sunnuntaiksi oli luvattu sadetta, mutta aamupäivällä sää oli poutainen, taivas utuisten pilvien peitossa. Kuulin että vuorovene kulkee jo, tunnin välein, ja yritin ehtiä yhden veneeseen, mutta myöhästyin. Olisin voinut soutaa, mutta lounaassa näkyi pilviä ja ajattelin, että voisin yhtä hyvin odottaa seuraava venettä etten joutuisi soutamaan takaisin sateessa. Hieno utuinen sumu horisontissa olisi ollut hieno alkukuva himmennettäväksi esiin valkoisesta, mutta sen ajan istuin kahvilassa odottamassa. Kun pääsin saareen sade oli juuri alkamassa, ja kiiruhdin kuvaamaan ennen kuin se yltyisi. Mantereelta käsin en tll ajatelleeksi länsituulen tuottamaa aallokkoa joka nyt paiskoi vettä rantakallioita vasten ja huuhtoi niiden yli niin vuolaasti etten voinut ajatellakaan asettavani jalistaa eiliselle paikalleen. Yritin asettua noin metrin lähemmäs rantaa, ja kastuin silti. Ja mikä pahempaa, myös kamera kastui. Paitsi sadepisarat myös aallokon tyrskyt piiskasivat kameran linssiä ja niin kuvasta tuli kaikkea muuta kuin sumuisen rauhallinen. Aallokko ja tyrskyt olisivat olleet hyvinkin dramaattinen aloitus omalla tavallaan, ellei ät pisarat olisi täyttänet kuvapintaa. Palasin sisään kuivattelemaan ja havaitsin ilokseni että kamera kyllä toipui vallan mainiosti.
Parin tunnin päästä sade oli ohi, vain pieni tihkusateen tapainen kosteus tuntui ilmassa, mutta vesilätäköiden pinta pysyi tyynenä. Menin siis takaisin rantaan tavoitteen uusi yritys. Toki aallokko olisi ennallaan, mutta ehkä onnistuisin kuvaamaan sen niin etteivät pisarat osuisi linssiin. Pötyä, tietysti. Palasin varovaisesti samalle kalliolla, mutta aallokko oli voimistunut, ja tyrskyt heittivät kunnon saavillisen vettä niskaani, ja kameran päälle myös. Kuva täyttyi vesipisaroista entistä pahemmin, ja seison siinä kalliolla pitäen jalustasta kiinni niin tukevasti kuin kykenin, tietäen että vaikka kastun, meri ei kuitenkaan saisi minua työnnetyksi jaloiltani, vaikka kohti vyöryvien vesimassojen voima tuntuikin pelottavalta. Kaiken lisäksi akkukin loppui ennen kuin sain suunnitellut kolme minuttia kuvattua. Eli kaikesta päätellen edessä on vielä kerran uusi alku, tosin jonakin toisena päivänä.
Bilbaosta pohjoiseen
Jos Bilbaosta ajaa metrolla koiliseen päin ja jää pois pysäkillä nimeltä Bidezabal, voi löytää kävelytien, joka seuraa joen rantatörmää ja johtaa avormerelle, Punta Galeaan. Eikä siinä vielä kaikki, sieltä kävelytie jatkuu rantakallioiden harjalla itään huikeiden rantamaisemien halki. Täältä löysin kaipaamani avoimen horisontin, jota tarvitsen kuvatessani merta ja taivasta Sugimoton tapaan, mutta videolle. Toki muutama laiva makasi joen suulla ja välillä tyrskyt ja kalliot ulottuivat pitkälle avomerelle, mutta periaatteessa näkymä oli vapaa. Ensin kaikki oli harmaata, ja taivas pilvineen vielä kerroksittain tumma ja vaalea, mutta päivän mittaan sää kirkastui, ja viimeinen yritykseni kuvata kolme minuuttia merta ja taivasta videolle oli todella blue on blue.
Bilbaossa päähuomio kohdistuu helposti taiteeseen, kuuluisan Guggenheim museon ansiosta. Ja täälläkin eläimet ovat nyt muotia. Rakennuksen toisella puolella vartioi Jeff Koonsin orvokeista koostuva koiranpentu ja joen puolella taas Louis Bourgeoisin huikea hämähäkki.
Meren lähistöllä maisema vie voiton. Eräänlainen leikeltyjen puiden reunustama kävelytie johtaa joen törmän harjalla avomerelle:
Sieltä tie jatkuu rannikkoa pitkin vaikka kuinka kauas. Käännyin surffareiden suosiman beachin luona takaisin päin tyytyväisenä saamaani annokseen avomerta.
Ja vihdoin keksin myös zoomille käyttöä; rantatörmän ruohikon saa sen avulla kevyesti rajattua pois kuvasta ilman että joutuu astumaan liian lähelle jyrkännettä.
Performing Landscape 