Category Archives: Sugimoton jälkeen

Avomerelle Pihlajasaaresta


 
Tarkoitukseni oli nauttia vapaasta viikonlopusta ja jatkaa jonkin aikaa jäähyllä ollutta videosarjaa, jota kutsun työnimellä “After Sugimoto”, Sugimoton jälkeen. Kyse on japanilaisen mestarivalokuvaajan eri puolella maailmaa kuvaamien mustavalkoisten valokuvien sarjasta, jossa kuva on jaettu kahtia mereen ja taivaaseen. Olen yrittänyt kuvata videolle avoints horisonttia, vastaavalla 50/50 logiikalla, “blue on blue”, kertaakaan täysin onnistumtta. Tietysti video on sikäli haasteellisempi, että se vaatii aikaa. Ei riitä että horisontti on vapaa vain hetken, vaan toivon mukaan ainakin kolme minuttia. Mutta jos unohdamme veneet jo täysin avoimen horisontin löytäminen, ellei käytä zoomia, on aika moinen haaste, ainakin Helsingissä. Olen aiemmin yrittänyt Harakassa ja Uunisaaressa, ja myös Suomenlinnassa. Tänään oli vuorossa
Pihlajasari.
Oikeastaan olisin halunnut lähteä Porkkalanniemeen patikoimaan metsässä ja ehkä jopa hakeutua kuuluisalle Pampskatanin kalliolle asti. Mutta sehän ei onnistukaan noin vain viikonloppuisin. Pitkällisen googlaamisen päätteeksi sain selville, että bussilinja 902 kyllä kulkee Kirkkonummen keskustasta Porkkalaan, mutta vain pari kertaa päivässä ja ainoastaan arkisin. Eli jos ei liiku autolla, se siitä. Mietin myös retkeä Söderskärin majakalle, itäsuunnassa, sillä sinne olisi mennyt reittivene vielä tänään. Mutta se oli varattu täyteen jo eilen. Bengtskärin majakalle ei kulje reittiliikennettä syyskuussa. Utöhön kyllä pääsee, mutta sinne olisi pitänyt lähteä jo perjantaina. Mietin jopa junamatkaa Hankoon, sillä siellä sentään olisi avomeri helposti saavutettavissa, mutta kaipasin luontoon. Kun Porkkalasta oli luovuttava, tyydyin lähiympäristöön, Pihlajasaareen.
Oli hauskaa kiertää siellä kallioilla ja nauttia syksyiseatä hiljaisuudesta puolipilvisessä säässä. Toki Pihlajasaaren eteläpuolella tuntee avomeren läheisyyden, mutta joka paikassa on luotoja ja loistojs ja erilaisia merimerkkejä veneistä puhumattakaan. En ottanut zoomiobjektiivia mukaan, joten rantakalliolta kuvaamassani videossa horisontti on täynnä kaikenlaisia karikoita ja veneitä. Niitä oli itse asiassa yllättävän paljon. Seisoessani kalliolla ajattelin, että aaltojen loiske ainakin kuulostaisi hyvältä, mutta koton kuunnellessni tajusin, että kevyt tuuli paukutti mikrofoneja ja peitti loiskeen tämän tästä. Elämä on täynnä häiriöitä, ja pettymyksiä…

 

Sumuun häipyvä horisontti ja sateen sotkema kuva

Ajatukseni oli, että nyt kun en enää ole kiinni Eläinvuosissa, kerran viikossa kuvaamassani vuosien sarjassa, voisin yrittää kehittää projekteja, joita voisin kuvata eri puolilla maailmaa. Horisontin puolittamat merimaisemat, joita olen ryhtynyt kutsumaan työnimellä “After Sugimoto”, oli yksi sellainen. Japanilaisen valokuvaajan kuvaamat mustavalkoiset stillkuvat jossa puolet on taivasta puolet merta, mutta jota näyttävät abstrakteilta harmaan eri sävyjen pinnoilta tosin ovat idealtaan jotakin aivan muuta. Kuvattuani tyytyväisenä merimaiseman Biskajan lahdelta Bilbaosta pohjoiseen, ja huomattuani kotona, että kuvan reunassa näkyi tyrskyjä, puhumattakaan tahrasta objektiivissa, joka näkyi selvästi hyvällä tietokoneen näytöllä totesin kylmän rauhallisesti, että oli aloitettava uudestaan. Eilisen ihanan aurinkoinen ja lämmin kevätpäivä houkutteli ihmiset rannoille ja minut Harakkaan, ja niinpä etsinkin lounaisrannalta kalliota jolta saisi mahdollisimman avoimen näkymän. Saaria ja poijuja on joka puolella Helsingin edustalla, mutta Harmajan ja pari. Pikkusaaren välistä näkyy melko avoin horisontti. Löysin rantakalliolta paikan jalustalle, yritin painaa mieleen kolot jotta muistaisin ne, ja mietin myös miten rantakivet nousisivat näkyviin jos vedenpinta virlä laskisi. Kotona huomasin harmikseni, että linssissä näkyi edelleen tahra, kaikista putsausyrityksistäni huolimatta. Eli vielä kerran uusi alku!
 
Harakka-11-4_1000533
 
Harakka-11-4_1000531
 
Sunnuntaiksi oli luvattu sadetta, mutta aamupäivällä sää oli poutainen, taivas utuisten pilvien peitossa. Kuulin että vuorovene kulkee jo, tunnin välein, ja yritin ehtiä yhden veneeseen, mutta myöhästyin. Olisin voinut soutaa, mutta lounaassa näkyi pilviä ja ajattelin, että voisin yhtä hyvin odottaa seuraava venettä etten joutuisi soutamaan takaisin sateessa. Hieno utuinen sumu horisontissa olisi ollut hieno alkukuva himmennettäväksi esiin valkoisesta, mutta sen ajan istuin kahvilassa odottamassa. Kun pääsin saareen sade oli juuri alkamassa, ja kiiruhdin kuvaamaan ennen kuin se yltyisi. Mantereelta käsin en tll ajatelleeksi länsituulen tuottamaa aallokkoa joka nyt paiskoi vettä rantakallioita vasten ja huuhtoi niiden yli niin vuolaasti etten voinut ajatellakaan asettavani jalistaa eiliselle paikalleen. Yritin asettua noin metrin lähemmäs rantaa, ja kastuin silti. Ja mikä pahempaa, myös kamera kastui. Paitsi sadepisarat myös aallokon tyrskyt piiskasivat kameran linssiä ja niin kuvasta tuli kaikkea muuta kuin sumuisen rauhallinen. Aallokko ja tyrskyt olisivat olleet hyvinkin dramaattinen aloitus omalla tavallaan, ellei ät pisarat olisi täyttänet kuvapintaa. Palasin sisään kuivattelemaan ja havaitsin ilokseni että kamera kyllä toipui vallan mainiosti.
 
videostilli-Harakka-12-4-P1000548
 
videostilli-Harakka-12-4-P1000549
 
Parin tunnin päästä sade oli ohi, vain pieni tihkusateen tapainen kosteus tuntui ilmassa, mutta vesilätäköiden pinta pysyi tyynenä. Menin siis takaisin rantaan tavoitteen uusi yritys. Toki aallokko olisi ennallaan, mutta ehkä onnistuisin kuvaamaan sen niin etteivät pisarat osuisi linssiin. Pötyä, tietysti. Palasin varovaisesti samalle kalliolla, mutta aallokko oli voimistunut, ja tyrskyt heittivät kunnon saavillisen vettä niskaani, ja kameran päälle myös. Kuva täyttyi vesipisaroista entistä pahemmin, ja seison siinä kalliolla pitäen jalustasta kiinni niin tukevasti kuin kykenin, tietäen että vaikka kastun, meri ei kuitenkaan saisi minua työnnetyksi jaloiltani, vaikka kohti vyöryvien vesimassojen voima tuntuikin pelottavalta. Kaiken lisäksi akkukin loppui ennen kuin sain suunnitellut kolme minuttia kuvattua. Eli kaikesta päätellen edessä on vielä kerran uusi alku, tosin jonakin toisena päivänä.
 

Bilbaosta pohjoiseen


Jos Bilbaosta ajaa metrolla koiliseen päin ja jää pois pysäkillä nimeltä Bidezabal, voi löytää kävelytien, joka seuraa joen rantatörmää ja johtaa avormerelle, Punta Galeaan. Eikä siinä vielä kaikki, sieltä kävelytie jatkuu rantakallioiden harjalla itään huikeiden rantamaisemien halki. Täältä löysin kaipaamani avoimen horisontin, jota tarvitsen kuvatessani merta ja taivasta Sugimoton tapaan, mutta videolle. Toki muutama laiva makasi joen suulla ja välillä tyrskyt ja kalliot ulottuivat pitkälle avomerelle, mutta periaatteessa näkymä oli vapaa. Ensin kaikki oli harmaata, ja taivas pilvineen vielä kerroksittain tumma ja vaalea, mutta päivän mittaan sää kirkastui, ja viimeinen yritykseni kuvata kolme minuuttia merta ja taivasta videolle oli todella blue on blue.
 
Bilbaossa päähuomio kohdistuu helposti taiteeseen, kuuluisan Guggenheim museon ansiosta. Ja täälläkin eläimet ovat nyt muotia. Rakennuksen toisella puolella vartioi Jeff Koonsin orvokeista koostuva koiranpentu ja joen puolella taas Louis Bourgeoisin huikea hämähäkki.
 
IMG_4211
 
IMG_4178
 
Meren lähistöllä maisema vie voiton. Eräänlainen leikeltyjen puiden reunustama kävelytie johtaa joen törmän harjalla avomerelle:
 
IMG_4240
 
IMG_4243
 
Sieltä tie jatkuu rannikkoa pitkin vaikka kuinka kauas. Käännyin surffareiden suosiman beachin luona takaisin päin tyytyväisenä saamaani annokseen avomerta.
 
IMG_4259
 
IMG_4264
 
Ja vihdoin keksin myös zoomille käyttöä; rantatörmän ruohikon saa sen avulla kevyesti rajattua pois kuvasta ilman että joutuu astumaan liian lähelle jyrkännettä.
 
IMG_4261
 
 

Horisonttia hakemassa


Vaikka Helsinki sijaitsee ulkosaaristossa, ei rannoilta silti ole helppoa löytää avointa horisonttia. Uunisaaresta katsottuna vain Harmaja ja pari luotoa on esteenä, mutta poijuja ja merimerkkejä ja laivoja on tietysti aina. Eiran rannastakin toki aukeaa näkymä saarien välistä, mutta ei edes Suomenlinnan eteläkärjestä aukea aivan avointa horisonttia. Syy miksi innostuin etsimään paljasta horisonttiviivaa on hissukseen käynnistämäni projekti, jossa hyödynnän uuden kamerani hienoa vaakatasapainon näyttävää vihreää horisonttiviivaa, joka muuttuu keltaiseksi heti kun kuva on aavistuksenkaan vinossa. Sen avulla on myös helppo löytää keskiviiva joka puolittaa kuvan: puolet taivasta ja puolet merta. Vastaavaa kuvakompositiota voi tietysti käyttää, vaikka kuvassa olisi paljon muutakin kuin meri ja taivas.
 
Innostuin leikkimään horisontin halkaisemalla maisemalla jo jonkin aikaa sitten, mutta törmättyäni japanilaisen valokuvaajan kuuluisiin minimalistisiin kuviin (Seascapes) en voi kuin todeta, että teen sarjani “After Sugimoto”. Hänen projektinsa kuvata maailman meret mustavalkoisina valokuvina, joissa puolet kuvasta on merta puolet taivasta, muistuttaa aivan liiaksi yritystäni jakaa kuva tasan kahtia horisontin avulla, jotten hyödyntäisi sitä, vaikka projektini tavoitteet ovatkin vaatimattomammat ja kyse on videoista. Videokuvan myötä idea on väistämättä toinen, kun liike ja muutos nousevat keskeiseen asemaan. Kuvittelin että voisin nimetä videoprojektin esimerkiksi “Blue-blue” mutta nyt ei oikein ole muuta vaihtoehtoa kuin juuri “Sugimoton jälkeen”. Lisäksi tajusin jo näiden ensimmäisten kokeilujen myötä, että mukana on aina paljon muitakin värejä.
 
Uunisaari-21-3-2015_1000504 2
 
Kevätpäiväntasauksen aikaan on viimeinen hetki aloittaa, vaikka olenkin tehnyt erilaisia testejä jo aiemmin, joten kiiruhdin lauantaina 21.3 hyvissä ajoin ennen auringonlaskua Kaivopuiston rantaan, Uunisaareen (kun sinne vielä pääsee sillan yli) ja Eiran rantaan ottamaan ensimmäiset kuvat. Halusin nimenomaan irrottautua Harakan saaresta, jossa olen kuvannut viimeiset kaksitoista vuotta. Yhdessäkään paikassa horisontti ei ole täysin avoin ja kuvassa näkyy kaikenlaista sälää. Ehkä juuri “sälä” tekee projektistani jotakin joka on selvästi Sugimoton jälkeen.
 
Eiranranta-21-3-2015_1000506 2
 
Kylmästä tuulesta piittaamatta lähdin silti uudestaan hakemaan avointa horisonttia Suomenlinnan Susisaaresta käsin sunnuntaina 22.3., vain hiukan paremmin tuloksin. Avomerelle olisi päästävä, tai ainakin avomeren äärelle ja tämä projektihan on mainio tekosyy matkustaa erilaisille rannoille horisonttia hakemaan. Aiempiin projekteihin verrattuna erotuksena on se, että nyt en palaa samaan paikkaan, enkä näytä miten maisema muuttuu vaihtuvien sääolosuhteiden mukaan, vaan siirryn paikasta toiseen. Mutta arvelisin että variaatioiden määrä on silti loputon, yhtäältä värisävyjen ja valon takia, toisaalta pienten muutosten, pilvien ja aaltojen liikkeiden myötä.
 
Suurin ero aiempiin projekteihini verrattuna on eittämättä se, että nyt en astu itse mukaan kuvaan. Variaatio, jossa kävelen kameran ohi rantaviivan suuntaisesti, kuten tein jo vuohen vuonna 2004, on itse asiassa täysin eri juttu. En tiedä mihin tämä horisontin hakeminen lopulta johtaa, ehkä se on vain harjoitus parempaa ideaa odotellessa. On silti hauska aloittaa projekti, joka on suhteellisen vapaamuotoinen, ei niin aikaan ja paikkaan sidottu kuin Animal Years. Mutta avoimen horisontin, tai edes melkein avoimen horisontin löytäminen on silti haasteellisempaa kuin kuvittelin. Sen hakeminen vaatii selvästi hiukan suunnittelua, ja matkantekoa…