Ajatukseni oli, että nyt kun en enää ole kiinni Eläinvuosissa, kerran viikossa kuvaamassani vuosien sarjassa, voisin yrittää kehittää projekteja, joita voisin kuvata eri puolilla maailmaa. Horisontin puolittamat merimaisemat, joita olen ryhtynyt kutsumaan työnimellä “After Sugimoto”, oli yksi sellainen. Japanilaisen valokuvaajan kuvaamat mustavalkoiset stillkuvat jossa puolet on taivasta puolet merta, mutta jota näyttävät abstrakteilta harmaan eri sävyjen pinnoilta tosin ovat idealtaan jotakin aivan muuta. Kuvattuani tyytyväisenä merimaiseman Biskajan lahdelta Bilbaosta pohjoiseen, ja huomattuani kotona, että kuvan reunassa näkyi tyrskyjä, puhumattakaan tahrasta objektiivissa, joka näkyi selvästi hyvällä tietokoneen näytöllä totesin kylmän rauhallisesti, että oli aloitettava uudestaan. Eilisen ihanan aurinkoinen ja lämmin kevätpäivä houkutteli ihmiset rannoille ja minut Harakkaan, ja niinpä etsinkin lounaisrannalta kalliota jolta saisi mahdollisimman avoimen näkymän. Saaria ja poijuja on joka puolella Helsingin edustalla, mutta Harmajan ja pari. Pikkusaaren välistä näkyy melko avoin horisontti. Löysin rantakalliolta paikan jalustalle, yritin painaa mieleen kolot jotta muistaisin ne, ja mietin myös miten rantakivet nousisivat näkyviin jos vedenpinta virlä laskisi. Kotona huomasin harmikseni, että linssissä näkyi edelleen tahra, kaikista putsausyrityksistäni huolimatta. Eli vielä kerran uusi alku!
 

 

 
Sunnuntaiksi oli luvattu sadetta, mutta aamupäivällä sää oli poutainen, taivas utuisten pilvien peitossa. Kuulin että vuorovene kulkee jo, tunnin välein, ja yritin ehtiä yhden veneeseen, mutta myöhästyin. Olisin voinut soutaa, mutta lounaassa näkyi pilviä ja ajattelin, että voisin yhtä hyvin odottaa seuraava venettä etten joutuisi soutamaan takaisin sateessa. Hieno utuinen sumu horisontissa olisi ollut hieno alkukuva himmennettäväksi esiin valkoisesta, mutta sen ajan istuin kahvilassa odottamassa. Kun pääsin saareen sade oli juuri alkamassa, ja kiiruhdin kuvaamaan ennen kuin se yltyisi. Mantereelta käsin en tll ajatelleeksi länsituulen tuottamaa aallokkoa joka nyt paiskoi vettä rantakallioita vasten ja huuhtoi niiden yli niin vuolaasti etten voinut ajatellakaan asettavani jalistaa eiliselle paikalleen. Yritin asettua noin metrin lähemmäs rantaa, ja kastuin silti. Ja mikä pahempaa, myös kamera kastui. Paitsi sadepisarat myös aallokon tyrskyt piiskasivat kameran linssiä ja niin kuvasta tuli kaikkea muuta kuin sumuisen rauhallinen. Aallokko ja tyrskyt olisivat olleet hyvinkin dramaattinen aloitus omalla tavallaan, ellei ät pisarat olisi täyttänet kuvapintaa. Palasin sisään kuivattelemaan ja havaitsin ilokseni että kamera kyllä toipui vallan mainiosti.
 

 

 
Parin tunnin päästä sade oli ohi, vain pieni tihkusateen tapainen kosteus tuntui ilmassa, mutta vesilätäköiden pinta pysyi tyynenä. Menin siis takaisin rantaan tavoitteen uusi yritys. Toki aallokko olisi ennallaan, mutta ehkä onnistuisin kuvaamaan sen niin etteivät pisarat osuisi linssiin. Pötyä, tietysti. Palasin varovaisesti samalle kalliolla, mutta aallokko oli voimistunut, ja tyrskyt heittivät kunnon saavillisen vettä niskaani, ja kameran päälle myös. Kuva täyttyi vesipisaroista entistä pahemmin, ja seison siinä kalliolla pitäen jalustasta kiinni niin tukevasti kuin kykenin, tietäen että vaikka kastun, meri ei kuitenkaan saisi minua työnnetyksi jaloiltani, vaikka kohti vyöryvien vesimassojen voima tuntuikin pelottavalta. Kaiken lisäksi akkukin loppui ennen kuin sain suunnitellut kolme minuttia kuvattua. Eli kaikesta päätellen edessä on vielä kerran uusi alku, tosin jonakin toisena päivänä.