Taiteilijakirja ei ole ollut minulle mitenkään omakohtaisesti relevantti käsite. Ja eihän se suoraan liity maiseman esityksellistämiseen. Olen ylpeä kirjoittamistani kirjoista (kaksi kappaletta) ja toimittamistani kirjoista (viisi kappaletta) sekä myös verkkojulkaisuista joita olen ollut toimittamassa ja yleensä kirjoittamistani teksteistä. Mutta kun Harakan taiteilijat päättivät tehdä näyttelyn taiteilijakirjoista halusin tietysti olla mukana. Ja sen enempää miettimättä päätin, että voisin osallistua jonkinlaisella päiväkirjalla. Enkä nimenomaan ajatellut, että kyseessä olisi videopäiväkirja, vaikka Harakassa tekemiäni videotöitä voisi ajatella myös päiväkirjoina. Sen pitäisi tietysti olla materiaalinen objekti, joko valmiina ostettu muistikirja (yhden sellaisen täytin päivittäisillä I Ching piirroksilla, mutta hylkäsin liian helppona) tai jotenkin kirjaksi kyhätty nippu paperia.
 
Olin jo jonkin aikaa tehnyt aamuisin “päivän piirroksen”, ja nyt päätin jalostaa tämän käytännön jonkinlaiseksi tulokseksi. Ensin piirsin kuun vaiheita, “inktense” kynilläni, joita voi levittää ja ohentaa vedellä ja pensselillä. Sitten innostuin piirtämään horisontteja, yksinkertaisia kahden värin yhdistelmiä. Lopulta ryhdyin täyttämään pieniä akvarellipaperilehtiöitä siten, että edellisen sivun selkäpuoli ja varsinainen sivu toimivat toistensa peilikuvina tai vastakohtina (katso kuva yllä ja alla). Ja vasempaan yläkulmaan merkitsin päivämäärän lyijykynällä. Aluksi kokeilin sijoittaa horisontin eri korkeuksille, mutta pian päädyin sijoittamaan sen kutakuinkin keskelle. Ehkä tämä oli seurausta “Sugimoton jälkeen” videoprojektistani, jonka käynnistin samoihin aikoihin. Hänen merimaisemansa on jaettu tasan kahtia, puolet taivasta, puolet merta. Jossakin vaiheessa ajattelin kokeilevani kaikki mahdolliset väriyhdistelmät värikynävalikoimastani, mutta oivalsin pian, että “kirjasta” tulisi liian paksu. Niinpä päiväkirjani koostuu piirroksista alkaen 17. helmikuuta ja päättyen 5. kesäkuuta.
 
Varsinaiseksi ongelmaksi muodostui, miten tuosta paperikasasta saisi sidottua, nidottua, tai jotenkin kasattua kirjan. Ajattelin viedä nivaskan suutarille ja pyytää tekemään reikiä, jotta voisin sitoa sen itse. Ystäväni suositteli kirjansitomoa, mutta se arvelutti minua, koska papereissa ei ollut mitään nidontavaraa. Kun lopulta rohkaisin mieleni ja etsin kirjansitomon käsiini, kävi ilmi, että he olivat kesälomalla. Onneksi, ajattelin. Mutta miten sitoa kirja? Yritin neulaa ja lankaa, mutta paperi oli paksua ja neula vääntyi. Lopulta päädyin ompelemaan paperit yhteen yksi kerrallaan. Ja koska tein sen summittain, sinne päin, tulos näyttää aika huvittavalta, suoraan sanoen kömpelöltä. Mutta miksei päiväkirja voisi olla kömpelö?
 
Huvittavaa kyllä, ensimmäinen taidenäyttely johon olen osallistunut oli nimenomaan näyttely päiväkirjoista, jonka Hannu Gebhard kokosi Kluuvin galleriaan 1989. Sinne toimitin muistikirjan, joka oli lävistetty kolmella reiällä, ja suljettu rautalangoilla joissa oli kiinalaiset kolikot. Eli silloin minun päiväkirjani oli peruuttamattomasti lukittu muilta, ja itseltänikin. Nyt päiväkirjani on avoin, mutta sisältää pelkkiä värejä. Ja hiukan mustaa lankaa…
 

 

 
Lisätietoja näyttelystä löytyy Kirjatekoja_suomi_tiedote+avaj ja myös täältä.