Category Archives: puiden kanssa

Lunta vain nimeksi


Marraskuun märät ja harmaat päivät ovat käsillä, vettä tulee vähän väliä ja lunta on maassa vain nimeksi, ainakin Helsingin rannikolla. Tuuli on välillä navakka, kuten eilen, ja ylhäällä jalavien luona Kaivopuiston kallioilla se todella tuntuu. Keskiviikko-aamuna oli suhteellisen tyyntä, vain kylmää ja sateisen märkää, mutta torstaina päivällä viima oli melkoinen. Selvisin siitä kietomalla kamerajalustaan painoksi kameralaukun hihnan avulla muovipussin, jonka sisällä oli katukivi (niitä on muutamia irrallaan läheisen Nordenskiöldin patsaan luona). Se piti jalustan pystyssä, mutta jouduin silti istumaan kahteen kertaan, koska olin unohtanut tarkistaa muistikortin, tietysti! Kun sitten lähikuvassa tuulenpuuskat hivuttivat kameraa sivusuunnassa – ilmeisesti kiinnitysruuvi oli höltynyt – päätin, että niiden aiheuttama kuvan rajauksen muutos saisi jäädä todisteeksi sääolosuhteista, en ryhtynyt istumaan neljättä kertaa. Kuten yleensäkin lepän kannon luona alempana puistossa oli paljon miellyttävämpää. Tarkoitukseni oli vierailla puiden luona vielä tänään, ja jälleen iltapäivällä, heti lounaan jälkeen, koska aamu valkenee niin myöhään, etten enää ehdi kuvata ennen aamupäivän kokouksia ja tapaamisia. Mutta kuinka ollakaan, sain ajan hiusten leikkausta varten kampaajalle juuri siihen saumaan, joten sain hyvän syyn olla istumatta sateessa.
Tuntuu oudolta ajatella, että olen vieraillut puiden luona kohta vuoden päivät, useimmiten pari kertaa viikossa, joskus kolmekin kertaa, mutta joinakin viikkoina en lainkaan matkojen takia. Aloitin tammikuussa Helsingissä, joten muistan kyllä kylmän ja lumen, mutta nämä pimeät märät ajat ovat uutta tässä paikassa. Ehkä olennaisinta on pimeys, tai hämärä, se laskeutuu niin nopeasti. Pilvisinä päivinä tuntuu, ettei oikeastaan tule valoisaa lainkaan – mutta erityisesti iltapäivät ovat lyhyitä, kuten jälkimmäisestä kuvasarjasta näkyy. Voi olla, että olen myös muuttanut kameran automatiikan asetuksia niin, että valoa ja valkotasapainoa on hankalampi arvioida.
 


 

 
 
 
 
 
 
 

Mustikkamaalla


Kirkkaassa aurinkoisessa syyssäässä tapasimme Mustikkamaan uudella kevyen liikenteen sillalla, jonne täytyi seikkailla kasvavan kalasataman rakennustyömaan sokkeloiden lävitse. Aurinko oli matalalla kun lähdimme etsimään sopivaa pöheikköä – vaikka sää muuten oli suopea eikä marraskuun räntää ja loskaa näkynyt missään, päivän pituus, tai pikemminkin sen lyhyys, noudatti vuodenajan rytmiä. Aurinko laski yllättävän nopeasti, ja vaikka vesi heijasti valoa, tuntui että hämärä laskeutui tuota pikaa. Vierailumme pöheikössä jäi siis lyhyeksi. Pystytimme kamerajalustan kahteen eri paikkaan, ensin mäelle suurten voimalinjojen juurelle, kaatuneen männyn ääreen, ja sitten rannemmas, kaislikon, keskustan ja laskevan auringon suuntaan. Kuvat tässä alla ovat päinvastaisessa järjestyksessä, kaislikko ennen mäkeä. (Ne näyttävät pieniltä postimerkeiltä, mutta avautuvat kuvasarjaksi klikkaamalla.)
Olin varautunut sadesäähän pukemalla kurahousut ja sadehupparin, perinteisen pöheikköasuni. Ruohikossa valkoinen sadetakki osoittautui onnistuneeksi valinnaksi näkyvyyden kannalta. Siinä missä Kirsi sulautui sinertävässä vaatetuksessaan maisemaan minun valkoinen muovivaatteeni paistaa ruohikon keskeltä kuin kalpes kummajainen.
Kummaa on ehkä kuitenkin lähinnä kaupungin kasvu, maa levittäytyy vesialueille. Ihmettelimme väylän merkkejä kapeassa salmessa, minkälaiset veneet siitä enää mahtuisivat? Mustikkamaalta katsoen kalasatama, keskustan kirkontornit ja katajanokan jäänsärkijät näyttivät oudoilta. Uspenskin katedraali ja suurkirkko näyttivät sijaitsevan kovin kaukana toisistaan. Koko kaupunki näytti toisenlaiselta. Uuden sillan myötä Mustikkamaasta on tulossa keskustan puisto, entistäkin ahkerammassa käytössä oleva virkistysalue. Ja kyllä mekin virkistyimme. Toivotaan että kalliot, kaislikot ja metsiköt kestävät meidän kaikkien kulutuksen.
 


 

 
 
 
 
 
 

Sateen sietäminen


Lauantai-aamuna tarjoutui ensimmäinen tilaisuus vierailla puiden luona tällä viikolla. Viime päivien ensi-lumi oli kadonnut, ainakin Kaivopuistosta, ja taivaalta tihkui vettä. Tuuli oli navakka ja kylmä, sadepisarat tuntuivat jäisiltä. Aloitin tyhjentämällä soutuveneeni ja sen tehtyäni mietin vielä hetken kääntyisinkö takaisin kotia kohti, mutta järkeilin, että samalla vaivalla voisin yhtä hyvin vierailla puiden luona, kun kerran kannoin kameraa mukanani. Istuessani jalavan juurella tajusin, että nyt oli alkanut uusi aika: nautinnon päivistä oltiin siirrytty sietämisen aikaan, talvikauteen. Istuin pipo päässä ja hytisin, vaikka olin sentään tajunnut pukea kunnolliset vedenpitävät kuorihousut ja kumisaappaat. Ilokseni kamerajalusta pysyi pystyssä, mutta tuulen voimasta kamera oli siirtynyt sivusuunnassa (katso kuva yllä). Ei auttanut muu kuin istuutua uudelleen, ja sitten vielä kerran lähikuvaa varten. Vesipisarat sumensivat linssin, mutta auttoi kun pyyhin pahimmat vedet pois. Kävellessäni kallion yli lepän luokse, tietäen, että se olisi ainakin osittain tuulen suojassa, huvitin itseäni ajatuksella, että tällä kelillä saisin ainakin olla puistossa omassa rauhassani. Yksi ainut koiran taluttaja ilmestyi kuvaan istuessani kannolla.
Olin tyytyväinen sietokykyyni tai kärsivällisyyteeni, joka tietysti on erittäin vaatimaton verrattuna mitä tahansa ulkoilulajia harrastavien säänkestokykyyn. Mutta silti; ihminen on hauras olento, varsinkin vanhemmiten, ja sietää vain melko kapeaa lämpötilojen vaihtelua. Eilisen uuvuttavan mutta inspiroivan “Kasvien kanssa” seminaarin jälkeen (ohjelma löytyy täältä) tunsin taas kunnioitusta kaikkia niitä erilaisia kasveja kohtaan, jotka sopeutuvat mitä ihmeellisimpiin olosuhteisiin, jopa pohjoiseen talveen. Olinhan juuri aamulla nostanut sisään vielä eilen lumen peitossa olleet pelargoniat parvekkeelta, jotka nyt makasivat veden täyttämissä ruukuissaan. Tiedän, etteivät pelargoniat pidä liiasta vedestä, mutta nämä näyttivät kaiken kokeneilta ja kaiken kestäneiltä uhmakkaine kukkanuppuineen. Ne saavat nyt levätä ja kuivatella tiskipöydällä viikonlopun yli. Toivottavasti sisäilma ei ole niille äkkiseltään liian kuumaa ja kuivaa.
 


 
 
 
 
 
 
 
 

Pöheikössä pitkästä aikaa


Kosteassa syksyn säässä iltapäivällä ennen hämärää tapasimme Kirsi Heimosen kanssa “pöheikössä”, joka tällä kertaa sijaitsi katajanokalla, eikä ollut pöheikköä ensinkään, vaan hyvin hoidettua puistikkoa veden lähellä, mutta sen verran villiksi jätettyä, että lehdet oli jätetty kumpareen koristukseksi, vaikka ne käytäviltä ja nurmikolta olikin haravoitu. Ja kun vielä hopeapajut tai niiden sukulaiset kasvoivat pensaan muotoisesti oksat kohti maata kaartuen, paikka suorastaan kutsui nojailemaan, konttailrmaan, pyörimään ja venyttelemään. Ja tietysti meuhkaamaan lehtien kanssa. Kahteen otteeseen heittelin niitä ilmaan, ensin kyykistyen kahmaisemaan lehdet käsiini ja nousten sitten heittämään ne pääni yli ilmaan, ja myöhemmin kontaten mäennyppylää ylös kuopien vuorotellen kummallakin kädellä lehtiä ilmaan mennessäni. Kumpikaan versio ei valitettavasti tarttunut videolle, joten ainoa jälki tai todiste on tämä kertomukseni, jonka juuri sen vuoksi kirjaan tähän. – epäilen etyä kameran muistikortti on “kulunut” koska se kieltäytyy yhteistyöstä vähän Väliä, toisin sanoen, kamera sammuu itsekseen kesken kaiken. No, ensimmäisellä kerralla syy oli minun, olin unohtanut tyhjentää kortin, mutta toisella kerralla kieltäytymiseen ei ollut mitään ilmeistä syytä. Oli miten oli, kokemus oli virkistävä, vahvistava, rauhoittava ja ihan vaan miellyttävä todistusaineistosta riippumatta. – Lisäksi tajusin taas olevani varsinainen linssilude: etsiydyin aina kameran näköpiiriin, kun taas Kirsi mielelään liikkui kameran silmän katvealueilla tai kuva-alueen laitamilla. En myöskään tajunnut, että toinen puista rajautui puoliksi kuvan ulkopuolelle, kun valoisana hohtava vesi vasemmalla haluttiin mukaan kuvaan.
Mitä haluan muistaa tästä tapaamisesta pehmeästi kaartuvien puiden kanssa? Ehkä kastemadon jota tuijotin roikkuessani oksan päällä. Vaikka periaatteessa arvostan kastematojen tekemää maanparannustyötä, olen lapsuudesta saakka jotenkin kammonnut niitä, vähän samaan tapaan kuin toiset kammoavat hämähäkkejä. Mutta nyt siinä roikkuessani saatoin aivan rauhallisesti katsella miten mato verkkaisesti eteni mullassa, supistaen lihaksiaan ja venyen taas täyteen mittaansa aivan siinä silmieni edessä, kosketusetäisyydellä. Voi olla että musersin jonkun niistä lehtien joukossa mellastaessani….
 

 

 

 

 

 

 

 

 

 
 
 
 
 

Pikavisiitti puiden luo


Periaatteessa olen koko syyskuun Nidassa, Liettuan rannikolla, kansallispuistossa hiekkadyyneillä mäntykankaiden keskellä, lähellä Venäjän rajaa. Siellä on Vilnan taideakatemian ylläpitämä residenssi- ja kurssikeskus, jossa on syyskuun aikana neljä muuta taiteilijaa minun lisäkseni (katso tästä) Studioni on askeettinen ja ylellinen samalla kertaa. Askeettinen, koska se muistuttaa teollisuustiloja rakenteineen, ylellinen, koska se on työtila ja samalla asunto. Tila on todella korkea, ja yläkerran makuuhuone on kyllin tilava joogaamiseen ja kirjoitustöihin. Parasta on kuitenkin ympäröivä metsä. Siellä on ihana kävellä, mutta on vaikea “esityksellistää”. Olen kuvannut yrityksiäni muutamassa englanninkielisessä blogitekstissä.
Jotta vierailuihini puiden luona Helsingissä ja Tukholmassa ei tulisi liian pitkää taukoa, suunnittelin pikavisiitin Helsinkiin ja myös Tukholmaan kuun puolivälissä, semminkin kun joudun käymään Oslossa kokoustamassa. Eli keskelle rauhallista residenssiaikaa muodostuu pohjoismaisten pääkaupunkien pikakiertue. Paitsi pikavierailu puiden luona on matkalla toinenkin tärkeä tarkoitus: kastella huonekasvit. Vierailtuani puiden luona tänä aamuna kävinkin kääntymässä Harakassa, koska sielläkin on työhuoneellani kasveja, jotka kaipaavat vettä. Ja paluumatkalla tyhjensin vielä soutuveneeni, jossa puolestaan oli aivan liikaa vettä syyssateiden jäljiltä. Toivottavasti se nyt selviää toiset kaksi viikkoa uppoamatta. Puut sen sijaan eivät juurikaan olleet muuttuneet. Jalavan lehdistä osa oli hiukan kellastunut, vaikka ruskeat reunukset ovat luultavasti seurausta jonkinlaisesta taudista eikä syksystä. Ja lepän kanto oli aivan entisensä. Istuessani jalavan juurella tajusin, että olin tietämättäni kaivannut rutiinia. Hengähtää hetki aamuisin puun juurella ja katsella samalla merelle ei ole huono aloitus päivälle.


 
 
 
 
 

Aavistus syksyä


Vaikka elokuu on vielä täydessä käynnissä ilmassa on jo aavistus syksyä: pensaissa on marjoja eikä kukkia, benjihyppääjät ovat kadonneet Kaivopuiston rannasta, vain pietaryrtit ja siankärsämöt (kuvassa yllä) jaksavat vielä kukkia. Kävin istumassa lepän kannolla ja jalavien juurella kahtena aamuna, ja aiemmista rutiineistani poiketen juuri tässä järjestyksessä. Sää oli harmaa, sadetta enteilevä, mutta meri oli melko tyyni – horisonttiviivaa oli vaikea erottaa usvaisesta harmaudesta. Maanantaina huomasin hämmennyksekseni, että joku oli käyttänyt puiden tarjoamaa suojaa vessanaan, ainakin paperinriekaleista päätellen (katso kuvat alla). Onneksi muita jätöksiä ei näkynyt, eikä kärpäsiäkään ollut pyörimässä ympärillä, mutta tuntui silti erilaiselta istua siinä vieressä. Hm.
Olen yhä tietoisemoi ajan kulumisesta. Kohta on jo syyskuu, ja vierailuni tulevat harvenemaan, sillä olen periaatteessa koko syyskuun Liettuassa residenssissä. Jottei kuvasarjani katkeaisi kokonaan, ja muistakin syistä, tulen käymään Helsingissä kuun puolivälin paikkeilla, mutta se on vain pikakäynti, joten tuskin ehdin vierailemaan puiden luona kuin ehkä kerran. Paljon elokuuta on kuitenkin vielä edessä.
Huomenna, keskiviikkona alkaa Turussa taiteen ja tieteen välinen tapahtuma Aboagora, jonne minäkin olen menossa puhumaan paneelissa, jonka nimi on “Liminal Stages: Artistic Research and Art With(in) Research”. Tuore kuvataiteen tohtori Markus Rissanen ja matemaatikko Vadim Kulikov keskustelevat, performanssitaiteilija ja tohtoriopiskelija Leena Kela kertoo projektistaan, ja ilmeisesti hänen ehdoksestaan minäkin olen mukana. Tarkoitukseni on puhua otsikolla “artistic research and/ as interdisciplinarity” ja hyödyntää artikkelia, jonka kirjoitin vuosi sitten pieneen julkaisuun Portugalissa. Tapahtuman ohjelmassa on monenlaista esitelmää ja alustusta, konsertteja ja vaikka mitä (katso ohjelma), ja on oikeastaan sääli etten voi osallistua kuin ensimmäiseen päivään…
 




 
 
 
 
 

Sateen jälkeen


Ja myös ennen sadetta! Sateen jälkeen kirjoitin otsikoksi keskiviikkona, kun lähdin puiden luokse heti sateen lakattua. Ja Eilen torstaina olikin jo aurinkoista. Tarkoitukseni oli vierailla puiden luona vielä tänään perjantaina, mutta sade yllätti ja jatkui niin rankkana, että käännyin takaisin ja jätin kolmannen vierailun sikseen. Olin toki pukeutunut kunnon sadevaatteisiin, mutta kameralle minulla ei ollut sopivaa suojusta, ja ajatus pakottaa itsensä istumaan rankkasateessa periaatteen vuoksi ei tuntunut järkevältä. Tätä kirjoittaessa istun Harakan saaren vanhassa lennättimessä näyttely-vahtina, ja sade vain yltyy. Alkuviikon aurinkoisten päivien jälkeen jatkuva sade tuntuu erityisen ankealta. Toki useimpina päivinä on satanut pieniä kuuroja, mutta ne vain virkistävät kasvillisuutta. Tällainen pitkä jatkuva sade tuntuu erilaiselta. – On turha odotella näyttelyyn kävijöitä, tuskin kukaan keksii lähteä retkelle tällaisella säällä. Pienet sadekuurot sen sijaan toimivat hyvin sisään heittäjinä, sillä näyttelyssä on ainakin katto pään päällä. Ja puut varmasti pitävät vedestä, siitä ei ole epäilystäkään. Kaivopuiston puut joiden luona vierailen viikoittain saavat kyllä varmaankin vettä maastosta, mutta Harakan kallioilla kasvit ja pienet puut ovat helisemässä, ellei sade täydennä lätäköitä säännöllisesti. Mutta vähempikin riittäisi! Tältä viikolta minulla on siis vain kaksi vierailua, joista ensimmäinen poikkeaa aiemmista sikäli, että jatkoin matkaani suoraan Harakkaan, enkä siksi ollut pukenut ylleni tavanomaista mustaa “esiintymis-asuani” vaan oranssinpunaisen puseron, jonka kaulus erottuu kirkkaana väriläiskänä kuvissa. Torstaina väri oli hillitympi, mutta poikkesi sekin tutusta mustasta. Kuvittelin, ettei vaalean punertavan huivin alta näkyisi mitä minulla on ylläni, mutta kaula-aukko näkyy liiankin hyvin. Pitäisihän minun tietää, että kun kuvan perusrakenne ja pääasialliset elementit pysyvät samana kuvasta toiseen, pienikin muutos erottuu, ja pistää silmään erityisenä tapahtumana. Eli tällä kertaa tapahtuma olikin sitten oranssinpunainen puseroni!
 


 

 
 
 
 
 
 
 

Hetki hellekesää illansuussa


Kahden viikon tauon jälkeen puisto oli pääosin ennallaan, ja jalavakin oli ihan kunnossa, vaikka lehdistä näkyi, että joku ötökkä sitä jäytää. Uutta olivat kallioilla loikoilevat ihmiset: oliko tänään todella ollut helle? Pääsin paikalle vasta illalla, koska lento Sao Paulosta, Frankfurtin kautta, laskeutui vasta viiden jälkeen. Sinänsä oli hauskaa vaihtelua vierailla puiden luona illalla, hiukan eri tunnelma tietysti, mutta käytännössä muuta vaihtoehtoa ei ollut, sillä lähden jo viiden maissa huomen aamulla Pohjoisnorjaan. Hullua reissaamista, kieltämättä, mutta kutsu puhumaan performanssitaiteilijoiden residenssitapahtumassa Lofooteilla on tilaisuus johon ei voi olla tarttumatta. Ja täytyihän puiden luoda ehtiä vierailemaan!
 



Intialainen perhe joka istui kalliolla piknikillä aivan jalavan edessä, ei ollut moksiskaan, kun menin puun alle istumaan, perheen äiti vain hiukan vilkuili ja tarkisti etten ollut vaarallinen, oletan. Kallioilla oli paljon muitakin lekottelijoita, vaikka he eivät näy kuvassa. Vaikka ilma oli lämmin ja miellyttävä, ei olisi ullut mieleenikään vähentää vaatteita ja jäädä kallioille lekottelemaan. Sao Paulossa oli viime viikolla todella kylmä, varsinkin asunnossa, joka oli suunniteltu olemaan viileä helleaikaan. Tällä viikolla ilma onneksi lämpeni. Heidän talvensa on kuin tällainen kesä. IFTR (International Federation for Theatre Research) konferenssista voisi sinänsä kirjoittaa paljonkin. Se on mittava tapahtuma, joka toistuu kerran vuodessa jossakin päin maailmaa – ensi vuonna Belgradissa – ja on usein aikamoinen kaaos. Katso konferenssin verkkosivut Mutta Sao Paulo kaupunkina olisi vielä kiinnostavampi kuvailun aihe. Se on niin valtava, että jo ensivaikutelmien kirjaaminen on ajatuksena uuvuttava. Toivottavasti ilmestyy jokin syy mennä sinne uudelleen…
 
 

Kesäpäivän seisaus ja Juhannus


Tänä vuonna kesäpäivän seisaus osui keskiviikolle 21.6. mutta Juhannus lauantaille 24.6. Eli juhannusaatto oli perjantai, mikä tarkoittaa pitkää juhannusviikonloppua. Silti se hetki kun päivä on pisimmillään on vähintään yhtä merkittävä, planetaarisesti se oikea juhlahetki. Vierailin puiden luona poutasäällä mutta puuskaisessa tuulessa keskiviikkona, jolloin kamerajalusta yllättäen kaatui lähikuvassa, joka yleensä tuntuu tukevalta ja suojaiselta paikalta, erityisesti koska asetan jalustan ison kiven kulmaan ja lasken sen matalammaksi. Kuva yllä on pysäytyskuva videolta, sillä kamera tallensi tunnollisesti myös kaatumisen. Ja nyt osasin suhtautua rauhallisesti ja vain lopettaa kuvaamisen ja sammuttaa kameran tavalliseen tapaan ennen kuin asetin sen uudelleen paikoilleen, tukevammin. Oletettavasti jalavan oksa oli tuulen voimasta pyyhkäissyt kameran kumoon. Torstaina sää oli suotuisampi, pilvipoutaa, mutta tyynempää eikä sadetta juuri kuvaushetkellä aamupäivällä. Perjantaina tummat pilvet pyyhkivät kaupungin yli ja pudottivat vetensä lyhyinä kuuroina pitkin päivää, mutta aamu oli vielä aurinkoinen. Ja iltakin oli pääosin kuiva vaikka pilvet näyttivät uhkaavilta. En tehnyt juhannustaikoja, en kerännyt kukkakimppua tyynyn alle tai muuta vastaavaa sen enempää kesäpäivän seisauksen aikaan kuin juhannusyönäkään, mutta kokkovalkean halusin nähdä. Siinä on taikaa kylliksi. Vielä ei kesä ole kunnolla alkanut, mutta nyt siis päivät alkavat lyhentyä!


 
 
 

Palaneessa pöheikössä


Puoli vuotta ehti vierähtää ennen kuin pääsimme uudestaan pöheikköön liikkumaan, Kirsi Heimonen ja minä, ja vielä samalle paikalle, oudolle palaneelle alueelle Töölönlahden rannassa, jossa vierailimme pakkasessa tammikuussa, ja josta on säilynyt myös blogimerkintä Kulon jäljet Töölönlahden rannassa. Paikka oli helppo löytää, vaikka se näytti todella erilaiselta kesän vehreyden peitossa ja vielä sadesäällä, mutta suhteellisen saman kuvakulman löytäminen ei ollutkaan yhtä helppoa, koska maaston kasvillisuus houkutti etsiytymään sivummalle, mutta lopulta löytyi suurin piirtein sama näkymä. Horisontti tosin oli viimeksi ylempänä, nyt asetin sen vaistomaisesti kuvan puoliväliin. Mustaksi palaneet rungot olivat entisellään ja näytti siltä kuin joku olisi sytyttänyt tulen puiden väliin, mikä vaikutti kyllä älyttömältä. Osa puista oli kuolleita, vaikkei niiden runko ollut kuin hiukan noessa, mutta voihan olla että niiden juuret olivat vaurioituneet palossa. Näkymä ei tietenkään ollut yhtä dramaattinen kuin mitä mustat hiiltyneet rungot olivat olleet lumihankea vasten. Mutta mustuneet puut tuntuivat nyt entistä enemmän kuolleilta kun kaikki ympärillä rehotti elinvoimaisen vihreänä. Liikuimme samoilla paikoilla, minä istuin matalalle oksalle jossa istuin talvella ja kiipesin jopa koivuun koska muistin sitä edellisellä kerralla yrittäneeni. Muuten liikuin nyt enemmän ja rohkeammin, ehkä lämpimämpi ilma ja kevyempi vaatetus helpottivat liikkumista, tai sitten tihkusade haastoi liikkeelle, olemaan piittaamatta siitä. Ympärillä oli vilskettä. Pullojen kerääjien joukko oli kokoontunut rannalle lähistölle, ja jossakin vaiheessa kävi mielessä, että olimme ehkä valloittaneet heidän vakiopaikkansa. Polkupyörälähetti kävi rannassa kääntymässä, kuin joku olisi tilannut ruokaa leiripaikalle. Sateen kiihtyessä poistuimme vähin äänin paikalta, kumpikin taholleen ja totesimme lyhyesti, että jatketaan. Poimin videolta muutaman stillkuvan, joista saa ehkä jonkinlaisen käsityksen: