Maailman ympäristöpäivänä 5 kesäkuuta tuli samalla kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun Harakan saaren luonnonsuojelualueet rauhoitettiin. Sen kunniaksi Harakka Collective, ryhmä nuoren polven taiteilijoita saarella, järjesti tapahtuman sarjassa Island Rehearsals, pääasiassa insta-live streamauksena. Kastehelmi Korpijaakon emännöimään tapahtumaan osallistui myös muutama meistä ”vanhoista” Harakkalaisista pienin elein, puhein tai performanssein. Kun kuulin, että ensimmäinen osa tapahtuisi ns. Lintupiilon luona ehdotin, että voisin käydä tapaamassa vanhaa ystävääni katajaa, jonka luona vierailin ja jota pidin ”kädestä”, siis oksasta, viikottain vuonna 20011-2012. Samalla voisin kiinnittää rajaköyden tolppaan qr-koodin, josta pääsisi katsomaan silloin kuvaamani vanhan videon “Jäniksen vuosi katajan kanssa” lyhyenä versiona. Ja näin teinkin, vaikka osuuteni taisi muuttua eräänlaiseksi ”luonnonilmiöksi” kameran vaeltaessa kohti vajaa, jossa kyltin puhdistaminen performanssina, runonlausunta ja juhlapuhe linnuille tapahtuivat. Seisoin sen ajan kuuliaisesti huivin alla katajan kyljessä, koska luulin että hahmo näkyisi uudestaan kameran palatessa. Niin ei käynyt, mutta se ei haitannut, sillä vaikka loppupuolella aloin väsyä, tulin näin todella viettäneeksi aikaa katajan kanssa.
Kuvassa yllä vasemmalla näkyvä kataja on suhteellisen nuori, vuonna 2011 se oli pelkkä taimi. Vanha katajaystäväni, se jonka luona seisoin, on hiukan taaempana oikealla ja muodoltaan enemmän levällään, naispuolinen kataja kun on. Tänä vuonna siinä ei näkynyt marjoja, ja sen runko oli kostean jäkälän peitossa, mutta se vaikutti kyllä hyvinvoivalta. Paikassa, jossa aikoinaan seisoin, oli avoimeksi tallottu alue, tyhjilleen jäänyt linnun pesä, ja näytti kuin siinä olisi joku isompikin eläin käynyt polkemassa risukon maata myöten. Tuskin kuitenkaan ihminen, sillä kataja kasvaa kaukana rajaköyden ”väärällä” puolella, rahoitetulla luonnosuojelualueella, jonne ihmisiltä on lintujen pesimisaikaan pääsy kielletty. Mitä ihmettä minä siis tein siellä? Muistan pohtineeni rajanylityksen oikeutusta kun aloitin vuoden, mutta päädyin pyytämään (epävirallista) poikkeuslupaa, koska katajia ei silloin ollut muualla saarella. Nyt seisominen siellä ”kielletyllä alueella” tuntui lisäävän sopivasti monimielisyyttä muuten ehkä turhankin harmittomaan eleeseen.
Minun osuuteni taisi kuitenkin olla olennaisempi ohjelmalehtisen tasolla (katso ohjelma tästä) – eri sukupolven taiteilijoita mukana – ja omana kokemuksenani, mutta mikäpäs siinä. Nyt tolpassa on joka tapauksessa linkki videoon, jonka joku utelias ohikulkija voi skannata esiin kamerallaan. Sama lyhyt versio vuodesta katajan kanssa löytyy täältä. Ja video essee, eräänlainen kirje katajalle, jonka laadin CARPA kollokviota varten viime syksynä (teksti englannin kielellä) löytyy puolestaan täältä.
Kaappasin ipadilta puhelimella pari kuvaa insta-live -esityksestä, jonkinlaiseksi todistusasaineistoksi:
Paremman käsityksen ympäristöstä ja katajasta saa ehkä kuvista jotka otin ennen esityksen alkua, vaikka niissä ei tietenkään näy vihreään huiviin kietoutunutta hahmoa, jotka kuvat otti:
All posts by Annette Arlander
The Spruce of Independence
Today I started a new work, a performance with Itsenäisyyden kuusi, the Spruce of Independence, in Kaivopuisto Park. I notised it for the first time a few weeks ago, which in itself is absurd, because I have been walking around in the Park since the 1970’s, but never really payed attention to it, perhaps because it stands in a strange corner of the park, near the entrance to the restaurant. I no longer remember what made me look it up on the internet, but when I saw that it grows in my neighbourhood I decided I would do something with it, as part of the project Meetings with Remarkable and Unremarkable trees. This one surely is remarkable, planted of a seed put in the ground at the time of the declaration of Finnish independence in 1917 and planted on site in the 1930s.
Wikipedia describes the spruce like this (in Finnish).
It is a controversial tree, I suppose, with the strange monument next to it, but it was celebrated in 1967 when lots of small spruces grown from its seeds were distributed around the country, and again during the centennary in 2017.
My first idea was to sit and write letters to it somewhere nearby, as I have done with the spruce on Harakka Island, not so far from there. I knew I could not get the whole spruce in one image, so I considered the possibility of making two versions, one from afar, with the spruce visible between other trees, and another version with me and its lower branches, or something. Only when I finished my Corona Diary, my daily balancing act with the maple in the yard in the house where I live, on the last of May, did I realize what I would do. Rather than write to the Spruce of Independence or hold on to it or what not, I would sinply transpose my balancing act to take place next to the spruce, not necessarily every day, but regularly during the summer or June at least, now when I am in Helsinki anyway. And that is exactly what I did today. Choosing the position of the camera and the framing of the image was not so easy, and I am not very happy with my decision, but it seemed the best solution at least today. The image will look very different when the shadow of the tree falls differently, but that remains to be seen. I chose my position in the shadow based on the circumstances today. What happens next is something else.
Hare are some images from today:
And one from last week (or the week before) when I walked by with my phone:
Tillbaka till Tallen i Brunnsparken
Efter upprepade försök att besöka den lilla tallen uppe på berget i Brunnsparken – den var alltid upptagen med andra besökare – lyckades jag äntligen ha en stund tillsammans med den på lördagen. Det var egentligen en lycklig slump, för det satt flera picknicksällskap rätt nära, men just hos tallen fanns det ännu plats, trots att det var lunchdags, trots att det var solsken och trots att det var lördag. Jag hade tänkt komma tidigare, men det blev inte av. Hur som helst var det skönt att ses igen, och att ha besöket ”gjort”, eftersom det varit en flera veckors paus sedan mitt senaste besök, den andra maj.
Tallen på Hundudden i Stockholm kommer jag inte att kunna träffa på länge, länge, verkar det som. Även om det rent tekniskt skulle vara möjligt för mig att ta mig till Stockholm med hänvisning till att jag måste se till mitt andra hem, har jag ju ingen lust att åka dit nu och riskera smittas av Corona och dessutom sitta i karantän i två veckor efter att ha kommit tillbaka till Helsingfors. Det komiska är, att jag ursprungligen hade tänkt mig tallen som en brevvän, någon att skriva till från Johannesburg. Men snabbt insåg jag att det inte fungerade så, jag hade ingen lust att skriva till tallen om jag inte satt hos den. Så jag har inte skrivit till Tallen på Hundudden sedan januari, eftersom jag inte kunnat besöka den.
På samma sätt hade jag ingen tanke på att skriva till Tallen i Brunnsparken hemifrån eller från någon annan plats, utan ville faktiskt sätta mig hos tallen. Och som ett slags kvarleva från min time-lapse praktik hos träden i Brunnsparken 2017, eller träden i Lill-Jansskogen 2018 och Nobelparken 2019, har jag velat upprepa samma eller åtminstone så gott som samma bild. Jag kommer troligen inte att kombinera bilderna, men även om jag skulle visa dem sida vid sida syns ju upprepningen. Jag vet faktiskt inte riktigt vad det skall bli av dessa små brev till tallen. Jag har lagt upp stillbilder av mina besök på en särskild sida i Research Catalogue, och dessutom skrivit in mitt brev där intill. Jag skriver ju för hand i ett litet häfte, och brukar skriva rent brevet efteråt, så länge jag kan tolka mina kråkfötter. Och breven är alltså i princip ”publicerade” eller öppet tillgängliga, här. Men vad jag skall göra med dem, eller rättare sagt dels de tjugo minuter långa videobitarna och dels brevtexterna, det vet jag inte riktigt ännu.
Ifall jag skulle vilja läsa och spela in breven och använda dem som voice-over, måste jag förmodligen förkorta videorna en hel del, för det tar längre tid att skriva än att läsa en text. Men kanske texterna inte är så intressanta som texter, utan det är själva handlingen att skriva, som syns i bilden, som är det väsentliga. Vi får väl se…
Tallen i Brunnsparken
Min ARA (Arts Research Africa) residenstillvaro i Johannesburg blev kortare än planerat, jag var tvungen att återvända till Helsingfors redan den 20 mars istället för den tionde April. Men nu sitter jag fast här i Helsingfors istället, och kan inte besöka Tallen på Hundudden i Stockholm, eller ens mina krukväxter där. Som ett slags kompensation beslöt jag mig för att leta reda på en liten tall att besöka här i Helsingfors i stället. Och efter en hel del promenader i parker och längs stränder hittade jag en perfekt liten tall här alldeles intill på berget i Brunnsparken. Jag har besökt den bara två gånger än så länge, och funderade på att sitta hos den idag eller imorgon, men det härliga soliga vårvädret försvann till påsken. Just nu är det inte särskilt lockade att sitta där i regnet. Jag skrev några ord om mitt första besök hos tallen på engelska, här, men i princip skriver jag mina brev till tallen på svenska. Breven och besöken finns dokumenterade på RC här.
Det känns som en bra övning att sitta och skriva för hand och att försöka fokusera på tallen genom att tilltala den istället för att tala om den eller för den, i dess namn. Men jag märker nog att jag lätt upprepar mig själv och inte har så mycket vettigt att berätta åt den. Jag är inte heller särskilt bra på att lyssna, jag brukar ofta bli otålig på människor och avbryta dem när jag tror mig veta vad de kommer att säga. Det blir en bra övning för mig att försöka ha tillräckligt med tålamod för att lyssna på den lilla tallen, eller åtminstone försöka göra det. Vad tallen skall få ut av våra möten är sen en annan fråga…
Quarantine diary
When returning from my ARA (Arts Research Africa) residency in Johannesburg, earlier than planned due to the covid-19 outbreak and all the restrictions related to it, I had to stay in quarantine at home for 14 days. In the B&B where I stayed there, I performed more or less daily with the huge Irish oak in the yard (see blog post), and even edited a small video of that practice, available here. After a week or so at home I realized I could continue with a similar practice together with the maple tree in the yard here in Helsinki. And I have continued with that, even though my personal quarantine is over. The general restrictions, and the quarantine of the whole Uusimaa region continues, however, and prevents me from going to Stockholm, for instance, if I would like to – and I am not at all sure that I would, right now.
So what is the practice? I stand for a moment with the maple tree, mostly in the mornings, trying to balance on my toes with arms stretched towards the sky, an exercise called becoming a tree, and call it my Corona diary. The diary is archived as still images on the RC here
I have not decided how long I will continue, now that I can meet other trees as well, like the unremarkable pine in Brunnsparken that serves as a kind of pen pal, like the small pine on Hundudden that I miss and cannot meet now, at least not for a while. I also paid a visit the Spruce of Harakka Island, remarkable because it is the only spruce tree on the island, and decided to visit it every now and then. The maple in the yard is perhaps not so interesting in itself, it functions more like a companion for my practice of balancing. But I do like to see its new leaves burst forth with the spring. Perhaps they will make the diary more interesting…
Harakan kuusi
Palattuani ARA (Arts Research Africa) residenssistä aiottua aikaisemmin koronaepidemian takia, jouduin tietysti kahden viikon kotikaranteeniin. Kun se päättyi olin innoissani aloittamassa “Harakan residenssiä”, enhän ole ehtinyt käyttämään työhuonettani saarella kunnolla pitkään aikaan. En ollut edes nähnyt hienoa Harakka 30 vuotta juhlajulkaisua. Siitä löytyy myös kevyt verkkoon sopiva tiedosto, 19 Harakan_julkaisupienversio. Eilen ja toissa päivänä nautin aurinkoisesta säästä ja huhtikuun paljaista maisemista, mutta tänään tuulinen sadesää sai minut jäämään kotiin. Ehdin kuitenkin käynnistämään pienen “harjoituksen” jota toivon mukaan pääsen jatkamaan jo jossakin vaiheessa ensi viikolla, nimittäin vierailut Harakan kuusen luona. Kun mietin mikä olisi huomattava tai huomaamaton puu Harakassa en voinut olla ajattelematta keskellä saarta kasvavaa kuusta, joka on paitsi saaren korkein puu myös ainoa saarella kasvava kuusi. Mäntyjä ja katajiakin siellä kasvaa useita, mutta jostain syystä ei yhtään ainutta kuusta, tuon suuren puun lisäksi. Ja siinä ei todellakaan ole lainkaan käpyjä. Sian vuonna 2007-2008 istuin kuusen juurella viikoittain, ja elokuussa 2018 kuvasin kuusta uudelleen tehdäkseni vanhoista videoista koosteen, joka löytyy täältä. Nyt halusin nimenomaan puhutella kuusta, kirjoittaa sille tai sen kanssa. Löysin sopivan paikan kalliolla melko kaukana kuusesta, jotta siitä näkyisi vähän enemmän, ja luulisin että löydän kohdan uudelleen, kun seuraavan kerran menen tapaamaan kuusta. Kohta hanhet ja lokit alkavat pesimään, ja silloin voi olla vaikeaa istua kuusen kanssa kaksistaan. Mutta toivottavasti valitsin paikan, johon ne eivät tekisi pesää aivan viereen. Aika näyttää. Kuvat ja kirjeeni dokumentoin joka tapauksessa RC-alustalle, tänne.
The Oak on Galway Road
Johannesburg is a city of trees, and the largest manmade forest in the world, they say. (Well, they should see the Finnish spruce-or pine-plantations.) Now, when one week has passed since I arrived here, it is appropriate to report what I have been doing, in terms of meeting trees. During my ARA (Arts Research Africa) residency between 10 February and 10 April I am supposed to work on my project Meetings with remarkable and unremarkable trees. I am spoiled for choice, that is clear; Galway Road in the suburb called Parkview where I am based is lined with the famous Jacaranda trees. I decided to “dig where I stand” (no, not literally) and begin with the nearest tree, the old oak growing in the yard of the bed and breakfast where I stay. It is fenced in here behind protective walls, but reaches out beyond them, and drops its acorns on the tin roof every now and then. The first night I thought somebody was throwing stones. My landlady told me that it is an Irish oak, in all likelihood. The whole area has streets with Irish names, because the man who started building there came from Ireland at the end of 19th century. He also planted Irish oaks on his estate, and this oak is supposed to be one of the “leftovers”, or then a descendant. From the balcony of the house it looks very inviting, and would probably be possible to sit in, at least in theory. But I chose not to try.
My way of performing with the oak is simple; I happened to see a small text in a yoga journal at home before leaving, titled “kuinka sinusta voi tulla puu” (How you can become a tree). It describes an exercise which I wanted to try here. And to do that regularly, ideally every day, it would be easiest to find a place nearby. The exercise is basic: stand with your feet hip-width apart, raise you heels, stretch your arms up, focus your eyes on one spot and stay there – that’s it. For the sake of editing I changed the order slightly: I go to stand next to the oak, stretch my arms up and then raise my heels, and leave my arms up even when I loose my balance and have to take a step forward. Hopefully the duration I am able to stand there will increase over the weeks.
What I did not realise was the fact that my stage is a parking lot; it is empty only during working days when the car that is normally parked there is away. Therefore, no images during the weekend.
Platanerna i Parkview
Redan den första dagen i Johannesburg, staden som skryter med att vara världens största planterade skog (de borde se de finska tall- och gran-plantagerna) fick jag höra om den lilla skalbaggen som antastar träden överallt i staden, men i synnerhet i vissa områden, som Parkview där jag placerats att bo. Den lilla insekten “Polyphagous Shot Hole Borer (PSHB)” attackerar många olika träd, det är det som namnet polyphagous avser. Den hör ursprungligen hemma i Sydostasien, särskilt Vietnam, så den har inga fiender här, och träden har heller inte hunnit skapa sig en försvarsstrategi. Det är egentligen svampen som den minimala skalbaggen planterar i trädet och som den livnär sig på som dödar trädet så småningom. Det finns en del bloganteckningar om ämnet, bl.a. här och här, och mer officiellt här.
Samuel, min guide och assistent, pekade på de vita kryssen som målats på vissa trädstammar när han visade mig runt i byn. Ja, det är faktiskt som en liten by, en förort med en “high street”, ett slags shoppingcenter, och gator utan belysning, med egnahemshus och villor omgärdade av högra murar och elektriska stängsel. Gatorna har irländska namn, området grundades ursprungligen av en irländare som namngav dem. Jag bor på Galway Road, på en “bed and breakfast” – en stuga intill huset, och breakfast får jag laga själv – som är den enda utan elektriskt nät ovanpå trädgårdsmuren, lyckligtvis. Galway Road kantas av jakaranda träd och inte plataner, som de flesta av gatorna i trakten, och fascinerande nog tycks jakarandan stå bättre emot den här farsoten. Först följande dag då jag begav mig ut för att ta några bilder av de olycksbådande kryssen, såg jag skylten med information på ett av träden:
Jag vet inte ännu om jag skall göra något av platanerna, eller jakarandaträden för den delen. Den gamla eken som är instängd på gården till huset där jag bor har jag börjat posera med, och jag skall försöka leta reda på några andra gamla eller intressanta träd också. Jag kallar ju projektet som jag skall sysselsätta mig med här för “Meetings with Remarkable and Unremarkable Trees”. På något sätt är inget enskilt träd varken remarkabelt eller oansenligt i sig, det är gatorna som kantas och är övertäckta av träden som är det speciella. Men hur skildra det?
Johannesburgiin
Matkalla Johannesburgiin, ARA (Artistic Research Africa) residenssiin Wits University’n vieraaksi, summaan suunnitelmiani muistiinpanoistani. Periaatteessa olen kehittämässä hankettani ”Kohtaamisia huomattavien ja huomaamattomien puiden kanssa”, ja sen lisäksi osallistun seminaareihin, pidän jonkun luennon, keskustelen henkilökunnan kanssa heidän tutkimuksistaan jne. Ehkä pääsen jopa näyttämään jonkun vanhoista videoistani, jos hyvin käy. Keskeistä on tietenkin löytää kiinnostavia puita, joiden kanssa esiintyä jotenkin kiinnostavalla tavalla.
Kun mietin mitä ”uusia rutiineja” voisin kokeilla tänä aikana – kaksi kuukautta on riittävän pitkä aika luoda sellaisia, kirjasin muun muassa seuraavaa:
– Joogaharjoitus ”olla puu”, kuvattuna kotipihan puun kanssa, ja mahdollisen edistymisen rekisteröinti…
– Äänitysten ja ehkä jopa podcastien tekeminen yksittäisiä puita ympäröivästä äänimaailmasta ja ehkä myös kertomuksia niihin liittyen
– Kirjeitä puille, kirjoitettuna niiden luona tai äärellä, kuten aiemmin oliviipuiden luona
Ja lisäksi joitakin tehtäviä itselleni:
Mieti muita tekoja tai toimintoja puiden kanssa
Etsi (poliittisesti, historiallisesti, ympäristöllisesti) kiistanalaisia puita
Pyydä ihmisiä esittelemään minut itselleen tärkeälle tai kiinnostavalle puulle
Edellä sanotut muistiinpanot kirjasin Suomessa ennen matkaa. Nyt istun kahvilassa University Of Witwatersrand’in teatterin aulassa Johannesburgin keskustassa ja olen käyttänyt jo melkein kaksi päivää pelkästään asettautumiseen. Eilen tutustuin lähiympäristöön “lähiössä” jossa asun. Tänään olen ensi kertaa campuksella, vaikkei minulla vielä ole kulkulupaa, ja tehtäväni on jotenkin löytää täältä takaisin majapaikkaani, joka on huvittava mökki, “cottage” osana huvilakokonaisuutta joka on joskus ilmeisesti ollut toimiva “Bed and Breakfast” mutta on nyt vanhan pariskunnan ylläpitämä viehättävän rapistunut hylättyjen koirien ja kissojen ja ilmeisesti myös ihmisten majapaikka. Mökkini on asunnoksi muutettu vanha talli, jonka sisäänkäynti suoraan kadulle on suljettu, joten olen osa pihapiiriä, joka elävien eläinten, autojen ja henkilökunnan lisäksi on täynnä eläimiä esittäviä veistoksia. Itse mökki on sisustetty emännän taideteoksilla. Olen nukkunut paikassa jo kaksi yötä ja melkein viihdyn oudossa ilmapiirissä muovikukkien ja erilaisten koristeiden keskellä, vain suihkusta en vielä saa lämmintä vettä.
Myer, joka kutsui minut tänne, ja Samuel, jonka hän on valinnut oppaakseni, näyttivät minulle paikallisen kyläkeskustan ja läheisen puiston, jonne uskaltauduin jo seikkailemaan myös itsekseni, vaikka itsekseen kävelevä ihminen on selvästi kummajainen. Täällä kaikki liikkuvat autolla. Ja sähkökatkosten varalta hankkimani taskulamppu tuli hyvään käyttöön, koska kaduilla ei ole valaistusta, vain joidenkin talojen porteilla. Miten löytää kulkureitti majapaikastani campukselle ja takaisin, siinä tämän päivän haaste. Mutta tässä ensin muutamia kuvia uudesta asuinpaikastani:
Revisiting the site of the Year of the Snake
Today, 4th of February, the coldest day in Helsinki this year, so far, I finally got a ride with Saara in her buster to get to the island, in order to record the last revisit to the sites of the video series Animal Years, performed weekly on the island during the years 2002-2014. The start was early, Saara would return to the island after taking her girls to school, at 8.45. and that time we were at the shore waiting for her, three older guys, craftsmen working on the island, and me. It was such an easy crossing with a good motorboat compared to my usual manner of rowing – well, usual, when did I row across the last time, several months ago, I guess. My small old boat Korento (a type of dragonfly) was already lying upside down on the cliffs expecting ice, hah! Anyway, it was great to get up early, even though I had to abandon my yoga practice etc. And I waited for the sun to start warming a little before getting out to the shore, closer to noon. The last of the Animal Years that I performed on Harakka was year of the snake (2013-2014), and the site was the aspen tree growing on the site of the old sauna, which later has become a place for making fire safely.
When I came to the island at the end of the 1990’s two aspen trees were growing near the shore and I could fasten my hammock between them. When I chose the place as the last site in my series of performances for camera on the island, only one of them was standing, the other one consisted of a few pieces of distorted trunk on the ground. So, I used a swing rather than a hammock. Now, when revisiting the site six years later, not a trace of the other tree was there any longer, but the first one was still going strong and had a lifebuoy ring hanging from it. I decided not to start playing with the small blue swing – which I still have in my studio – but to sit on the shore where the broken trunk parts used to be. I have a different camera today, with a different lens, so the framing would in any case not be exactly the same. And I did not sit there for long but left the camera to record the view on its own and returned only after twenty minutes to start it again, 21 minutes is the limit it can take at a time. I needed plenty of material, because the original installation version is 36 minutes long. See here.
I walked around the western shores and looked at all the small changes and tried to keep warm. This was the last revisit, and for our “Grande finale” with the HTDTWP (How to do things with performance) project I will make a compilation of them. This was the last visit in the sense of the last recording I have planned and decided to do, for now. I often think that my studio on Harakka is an unnecessary luxury for me these days, when I spend my time in Stockholm or travelling or anywhere else except there. But when I come back here, I always feel like changing my habits and begin to work here properly. And now that could be possible, actually. To add a real celebratory note to this glorious day of sunshine and cold (finally) I had an email bringing me the news that i had received a working grant for my upcoming project Meetings with Remarkable and Unremarkable Trees. I hardly dared believe my eyes, and when I walked on the cliffs, I slowly began to realise that it was true. So, now I could really devote myself to working here, except that the idea with the project is to go out and meet remarkable and unremarkable trees where they happen to grow, which is not necessarily on this island. Anyway, I am happy and grateful and still slightly overwhelmed…
Performing Landscape 