Today, while walking at the shore in Munkkiniemi, looking for suitable twisted pine trees to climb in, I saw all kind of other trees that looked inviting, including two nice birch trees. Then I suddenly remembered a blog post I read last night, stating that the Celtic month of the Rowan begins today. (See here) I have worked with the Celtic Tree Alphabet before, in a series of small site-specific audio works or monologs called Talking Trees, so the idea of a tree calendar seemed familiar enough. I realised I could create a Tree Calendar with small video clips, each one with the tree of the month. And I immediately also realised that if I wanted to start with the month of the birch, which actually ended yesterday, I should perform with a birch now, today. The weather was perfect and the birches would be clearly distinguishable against the snow on the ice. Arguably the weather would not be that dissimilar, so a calendar image could be created one day too late. So, why not? After a rather long walk along the shore, through beautiful pine forest – not a single one of them twisted at all, and with no branches anywhere low – I returned to the two birches that had caught my eye to begin with and decided to try. It was trickier than I thought to get up on the rather low branches, I hurt my rib rather badly with the first tree, by mistake, but managed to drag myself up and sat there for a while marvelling at the sun on the ice. I made another attempt with the other birch, a little larger image, that is, with a little more distance to the camera, and that birch proved even harder to climb up to, but I succeeded in the end. It is rather alarming how week my arms have become, they can barely take my own weight. My original idea with the two birches was to make two images that could be combined, placed next to each other, as if two characters were looking at each other, but as it turned out these images are not to be combined that way but stand clearly as two alternatives. Luckily I do not have to decide now which one is the “real” one, or which one to use. Probably I will make two versions of both, one which includes my struggle to get up in the tree, and one which is static, more like a still image. The first birch is more graphic, with light from the side:
The second birch is more flat, but the landscape with the yellow reeds looks great:
I placed my bag between the camera on tripod and the tree to discourage passersby from walking in front of the camera, to now avail. But the snapshots taken with my smartphone look much sharper than the stills from the video recorded with my “real” camera. They were meant to document the situation.
All posts by Annette Arlander
Morgnar i Brunnsparken
Äntligen har jag kommit igång med att besöka träd även i Helsingfors. Båda träden jag valt växer i Brunnsparken, nära där jag bor, så det naturliga är att besöka dem på morgonen innan jag fortsätter till jobbet. Den här veckan kunde jag besöka träden tre morgnar i rad, och efter den första trevande morgonen, då en journalist som ville ta bilder på mig för en artikel i Finska Akademins webbtidning var med, och jag skyndade lite i onödan med bildbeskärningen, har jag kommit rätt bra igång.
På torsdagen hade jag all tid i världen och kunde i lugn och ro se till att kabelskylten hamnade bakom trädstammen eller att sommarkaféets tak inte syntes till vänster i bilden. Med våren kommer bilden givetvis att förändras då parasollerna täcker terrassen i fonden och löven skymmer det mesta av himlen.
På fredag morgonen var det solsken, och jag var dessutom rätt tidigt ute. Morgonen var strålande vacker och hela parken badade i ett varmt ljus som jag tänkte mig måste se underbart ut på bild. Men när jag betraktade bilderna liknade det gulaktiga skenet snarare en kvällssol eller något slags förgiftad atmosfär. Närbilden med de tre trädstammarna är mycket bättre med kameran placerad lite lägre ner, men den konstiga vinkeln på den vänstra stammen störde mig till en början. Det verkar som om man klippt samman två bilder och inte fått det att riktigt passa ihop. I själva verket är det en avhuggen stubbe som skymtar fram bakom stammen, och ger faktiskt bilden en extra knorr.
An Injured Alder to Visit
This morning I had planned to remake the image with the tree in Kaivopuisto Park and to adjust the position of the tripod somewhat. I dressed in warm clothes and at ten o’clock, when it was sufficiently light, or at least as light as it would get with the cloud cover, I headed out. There was not too much of a snowfall, but once outside I realised the wind was rather strong. When walking down to the shore I changed my mind and thought I might visit the tree I saw on the way back from the park last time, instead. The old alder with one trunk cut off was such a sad sight, but it was situated further away from the sea, and was at least partly protected from the wind. I placed the tripod quite far towards the street in such a way that the light pole was hidden behind the remaining trunk, removed my coat and cap, put on my pale pink scarf and sat down on the stump. The park was empty and peaceful due to the harsh weather and the relatively early hour, but of course the dogs were out. A small dachshund with a red dress came by and started barking at me, at this strange creature sitting exactly where the dog would have liked to pee, probably.
Sitting on the stump felt almost like sitting on a bench, and the image is fine or ok at least, so this might very well be a tree worth visiting regularly.
Kulon jäljet Töölönlahden rannassa
Kylmässä viimassa tapasimme laiturin luona Töölönlahden rannassa ja ihastelimme kullankeltaista kaislikkoa, vaikkemme uskaltautuneet rämpimään heikoilla jäillä. Kirsi oli valinnut paikan ja lähdimme kulkemaan rantaa pitkin Linnunlaulun suuntaan. Kuntourheilupisteen kohdalla ranta leveni niemeksi ja pysähdyimme ihmettelemään mustiksi palaneita nokisia runkoja. Näytti siltä, että joku oli sytyttänyt kokon tai nuotion, joka sitten oli riistäytynyt käsistä, sillä paloalue oli melko laaja. Kaivoin esiin kamerajalustan ja kiinnitin kameran, ja katsoin hämmästyneenä kuvaa, se oli siinä ennen kuin olin edes ryhtynyt miettimään kuvakulmaa. Liikuimme jonkin aikaa kukin itseksemme, minä kiipesin rannassa kasvavaan koivuun ja yritin nostaa jotain katkenneita oksia takaisin pystyyn, jotta ne ehkä kasvaisivat uudelleen yhteen. Kirsi liikkui laajalla alueella, usein kuvan ulkopuolella. Pari kertaa kävin tarkistamassa, että kamera pyöri – vahingosta viisastuneena – ja kun alkoi olla liian kylmä sammutin kameran. Totesimme molemmat, että tähän paikkaan voisi tulla uudestaan. Tekee mieli nähdä miten puut selviävät, ja miltä paikka näyttää toisena vuodenaikana. Sen kummempia pohtimatta lähdimme kumpikin takaisin tahoillemme, Kirsi radan suuntaan, minä keskustaan päin. Tästä jatketaan.
Where to Begin in Helsinki
After walking around in the freezing cold last week, looking for suitable tree partners, and working with my two trees in Stockholm during the weekend, I decided on Monday that I finally had to begin somewhere. So I returned to the tree in Kajsaniemi Park, which I remembered had looked promising, although I was too cold to stop and explore when I saw it the first time. But no, the angle was really quite sharp and the tree was uninviting, hard to approach, too much of an effort.
I tried from both directions, but did not feel satisfied, and realised that a practice that did not feel good to begin with would be hard to keep up wit. – On Tuesday morning, as soon as there was some light, I headed for Kaivopuisto Park with the dual purpose of first emptying my small boat of all the melting snow and ice and then of making an attempt with some trees near the shore. I was delighted to see that the sea was open, so my leaving the boat in the ice had been a risk worth taking. With gloves too wet to wear, I walked up into the park, where I remembered looking at a group of trees on the slope. And yes, they would provide an easy place to sit on, and a nice view if the camera was positioned well. Based on the leaves on the ground I could not deduce what tree it was; there were oak leaves and maple leaves and whatever. I vaguely remembered the trees might be silver willows, but was not sure.
I made two attempts, one with the camera further away, one quite close up. The images do not look that pleasant, but it was quite comfortable to sit on the low trunk, leaning against the one on the right, despite the icy wind. In the larger image I managed to adjust the horizon in the middle, but in the close up I had to lift the horizon up. Only afterwards did I realise that the close up should be taken from a lower angle, with the tripod smaller. Perhaps next time.
At the Beach in Thai Mueang
After a week of illness and rest, and holiday parties, too, I finally decided it was time to take my camera and try to do something. I had brought it with me to my usual lunch shack at the beach once before, and at that time I took some still images of an interesting old tree lying almost horizontally on the beach. I had seen it many times and started to feel affectionate towards it, and marvelled at its strange dead looking trunk, which nevertheless supported the branches with green leaves.
Unfortunately I was not the only one that was fond of the tree. There were always kids climbing on it or people sitting in the two swings hanging from on branch or taking photos of each other against its trunk. At some point I planned to come and record it early in the morning, but finally decided that I should first look further afield.
So today I decided to bring not only my camera but my tripod, too, and continued along the beach, climbed over rocks at low tide, found more beach shacks, some big black rocks and more beach. I turned back after a while and decided to take a few images of the old and dry tree trunks lying on one narrow part of the beach. Just to get started, I guess.
I found a spot to place my camera on tripod in such a way that passers-by would not pass between me and the camera behind me, or so I thought. Of course there were people who did that too, eventually. Anyway, fascinated by the almost rock-like grey wood lying there, like the remains of a giant being, I sat for a while next to the old corpse, despite passers-by moving along and despite the sun burning my skin. Although the image looks a lot like many other images I’ve made, at least I have now started.
Today, the day after, I spent most of the day walking the nature path in the nearby National Park, carrying my camera and tripod, in vain. The environment was great and some of the views on the path were extraordinary, but there was nowhere I wanted to stop to sit for a while. In the afternoon, after returning, I decided to go and visit the tree I saw on the beach yesterday, and it proved easy to sit in. The tree was plagued by some insects, I guess, because most of its leaves were perforated, but otherwise it seemed strong.
I made two versions, because there were so many passers-by during the first one, and also, because I was not sure about the framing of the image. Nevertheless the first, shorter version might be the better one.
And finally, today, on the last day of 2016, in the afternoon, I made one last attempt by the big dead tree trunk at low tide:
Tonttutädit kuusikossa
Ihanan aurinkoinen päivä, ja juuri sopivan kirpeä ettei maa ollut märkää. Tonttu-tädit (nimitys on keksitty jälkikäteen) tapasivat Tervasaaressa, ja havaitsivat sen erittäin siistityksi puistoksi. Ei pienintäkään pöheikköä missään, hiukan kaislikkoa rannassa, siinä kaikki. Löysimme pienen kuusikon pohjoispuolelta, ja vaikka sekin oli karsittu ja leikelty, se kuitenkin muistutti etäisesti risukkoa. Nuoressa kuusimetsässä kuivat alaoksat yleensä kasvavat melkein läpitunkemattomaksi säleiköksi tai ristikoksi. Näiden kuusten alla ja ympärillä mahtui liikkumaan, vaikka katkotut oksat kyllä helposti tökkäsivät varomatonta tunkeilijaa kasvoihin. Tonttu-assosiaatio syntyi paitsi ajankohdasta, olihan tänään ensimmäinen joulukuuta eli vanhan ajanlaskun mukaan pikkujoulu tai adventti, myös minun kirkkaanpunaisesta asustani kuusikossa, potentiaalisten joulupuiden keskellä. Vietimme kuusten kanssa hyvän tovin, enimmäkseen kumpikin omissa oloissaan.
Kun havahduin tarkistamaan kameran oli kulunut lähes tunti, mutta muistikortti oli täyttynyt jo seitsemän minuutin kuluttua. Niinpä niin, olin varmistanut että akku oli ladattu, mutta muistikorttia en muistanut. Joitakin kuvia ensimmäisistä minuuteista kuitenkin jäi talteen, todisteeksi. Lisäksi otin vielä kuvan Kirsistä risukossa, varmuuden vuoksi.
Päällimmäisenä tästä vierailusta jäi mieleen, että kuusi on aivan erityinen puu. Sen ohuet oksat kasvavat matalalla ja ovat usein kuivia pitkälle ylös runkoa pitkin. Kuusta on usein hankala lähestyä oksien muodostaman ryteikön takia, mutta joskus alimmat oksat ovat pitkiä ja vehreitä ja muodostavat suojaavan majan. Kuuseen on myös hankala kiivetä, kun oksat ovat ohuita ja usein kuivia, mutta ohuetkin oksat kantavat tyvestään yllättävän hyvin. On joka tapauksessa hullua ajatella esiintyvänsä tai tekevänsä yhteistyötä puiden kanssa. Jokainen puulaji on omanlaisensa ja puutkin ovat yksilöitä jo pelkästään koon ja iän ja kasvupaikan myötä.
Toistamiseen pöheikössä
Toinen yrityksemme liikkua ulkona, pöheikössä tai epämääräisessä kaupunkiluontomaisemassa sai uutta hohtoa ja haastetta ensilumen laskeuduttua edellisenä päivänä. Olimme jo viikkoja sitten sopineet tapaavamme talvipuutarhan edustalla, Kirsi Heimonen ja minä, ja tällä kertaa kokeneen maastotanssijan Paula Kramerin oli tarkoitus liittyä seuraamme lyhyellä varoitusajalla, vaikkei hän lopulta päässytkään mukaan – tällä kerralla. Aurinko paistoi, puuterilumi peitti kalliot ja nurmet ja ilma oli riittävän kylmä jotta lumi ei heti sulaisi, muttei kuitenkaan niin kylmä, että varpaat heti jäätyisivät. Melko pian ne kuitenkin palelivat ellei ollut kunnon talvikenkiä.
Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli aivan talvipuutarhan vieressä, tai paremminkin oli kyse liikkumispaikasta, ehkä kameran paikasta, jopa epäpaikasta, epämääräisestä ei-maisemasta eli pöheiköstä, joka lumessa ja talven valossa silti oli kaunis. Sopiva yhdistelmä heinikkoa Kirsille ja taustalla pieni mänty minulle. Sen oksat olivat yllättävän vahvat, vaikka ne olivat melko ohuet ja matalalla, juuri sopivat kieppuilla, vaikkei sitä kuvissa oikein erota.
Toinen pysähdyspaikka oli ylhäällä kalliolla radanvarressa, jossa törrötti pieni kelo täynnä lintuja. Yritimme lähestyä vaivihkaa, mutta yksitellen ne tietysti kaikkosivat kaikki. Yritin asetella kameran niin kauas että edes pääosa kelosta pääsisi mukaan kuvaan, pöheikköä unohtamatta. Pian kuitenkin tuli kylmä, ja muistikorttikin tuli täyteen harmillisesti juuri siinä vaiheessa, ettei Kirsin villi tanssi kelon kanssa tullut tallennetuksi.
Att sam-agera med träd i Helsingfors
Att uppträda eller samarbeta med växter, i synnerhet träd, är ett projekt som jag utvecklade för Stockholm och som kommer att förverkligas som ett VR-projekt i konstnärlig forskning, det vill säga ett två-årigt projekt finansierat av Vetenskapsrådets utskott för konstnärlig forskning. En del av projektet består av att välja några träd som jag besöker regelbundet med en kamera, i samma stil som jag gjort under många år i Helsingfors och som blivit till Animal Years, en serie som jag uppfört och spelat in på Harakka, eller ön Stora Räntan, som den heter officiellt på svenska. Men den här gången är det inte tiden som är det viktiga, utan träden, så upprepningen blir kanske mindre regelbunden.
När jag väntade på båten till ön i den kalla blåsten på lördagen, och sökte skydd för vinden bakom några gamla silverpilar på stranden, slog det mig att jag gott och väl kunde välja några träd att besöka i Helsingfors också, isynnerhet som jag kommer att sätt igång med projektet här, tack vare ett stipendium av Kone Stiftelsen. Istället för att starta i Stockholm, anknuten till Stockholms Konstnärliga Högskola i januari som planerat, kommer jag att börja på Helsinki Collegium for Advanced Studies och inleda mitt arbete i Stockholm officiellt först i januari 2018. Men det är klart att jag börjar så smått redan tidigare. Så trots att jag redan valt mitt första träd i Humlegården i Stockholm, en gammal lönn som det är lätt att sitta i, skall jag nog välja ut några samarbetspartners i Helsingfors också. Jag gick alltså runt på ön för att se ifall jag kunde hitta någon trädkumpan där – som kanske kunde hjälpa mig att ta mig dit oftare. Jag har ju samarbetat med rätt många av träden där, dels i serien Talking Trees, då en björk, en rönn, en al, en ask och den enda lönnen fick ett par hörlurar på sina grenar och en cd spelare (med en monolog skriven och inspelad av mig) i en plastburk kamouflerad vid sin stam. Dels har uppträtt för kamera med vissa träd under några av åren i Animal Years. Under hundens år satt jag i en tall och låg på klippan brevid en annan tall, under oxens år satt jag under öns enda gran och under harens år stod jag och höll i en enrisbuske. Men jag ville ju hitta nya samarbetspartners nu.
De enklaste träden att samarbeta med är antagligen lönnen och björken mitt på backen. Men jag försökte också sätta mig på en hägg vid stranden och en gammal al mitt på klipporna, men de kändes inte riktigt rätt. Den gamla björken nära ingången till ammunitionskällaren nummer 3 skulle vara fin, men den stora lågt liggande grenen väder aningen för högt, trots allt, för att det skall gå lätt att kliva upp på den.
Det som egentligen fascinerade mig mest var en gammal död tall – eller är det kanske en björk – på klipporna mot havet. Den kan jag inte sitta på, eller strängt taget samarbeta med, för den är nog stendöd. Men jag kan kanske besöka den och stå nära den på något sätt…
Ensimmäiset kokeilut pöpelikössä
Kaksi puista kiinnostunutta, kaikenlaista kokenutta naisihmistä päätti lähteä yhdessä pöpelikköön, kokeeksi, tekemään taiteellista tutkimusta käytännössä. Kirsi Heimonen ja minä sovimme syyskuun alussa päivämäärän ja katsoimme kartalta sopivan puiston molempien työpaikkojen lähistöltä, sovimme tapaavamme Hangonkadun ja Vironkadun kulmassa iltapäivällä klo 14 ja minä lupasin ottaa myös kameran mukaan. Ja sen kummemmitta alkuvalmisteluitta näin myös tehtiin. Kuljimme puistossa jyrkän mäenrinteen viertä kiertävää polkua ja pysähdyimme ihastelemaan valtavaa tammea notkelmaan jyrkänteen alla. Siihen pystytimme leirin ja lähdimme tunnustelemaan maastoa.
Minä aloitin kuvaamalla tammen kaarnaa, kiertämällä sen runkoa lähietäisyydeltä. Liikkuminen kameran kanssa on minulle outoa, yleensä jätän sen jalustalle, ja syystä, liikkeessä kameran automaattitarkennus ei toimi kunnolla. Kun nostin katseeni, huomasin ruohikosta nousevan käden. Kirsi löysi ryhmän nuoria jalavia (luultavasti ne olivat jalavia, vaikka lehdet olivat aika vaaleat) ja ryhtyi nojailemaan niihin eri tavoin, etsien erilaisia lepopaikkoja. Minä siirsin kameraa niin, että taustalla näkyvä männyn runkokin mahtui kuvaan, ja menin sen luokse nojailemaan. No, siinä vaiheessa kameran akku olikin loppunut. Vaihdoin akun ja rajasin kuvaa hiukan uudelleen. Kirsi ryhtyi kiertämään vanhaa koivua, ja minä istuuduin kivelle taustalla ihailemaan kallioseinämää. Hiljalleen alkoi pisaroida, iltapäiväksi oli luvattu sadetta. Ihmettelimme vielä hetken outoja puita ja niiden meluisaa kasvupaikkaa – junat ajoivat ohi aivan vierestä, ja liikenteen ääni kuului joka suunnalta – ehkä kasvit eivät kärsi melusta. Mutta vaikkei niillä olisi kuuloaistia ne varmaan tuntevat ääniaallot jollakin tavalla.
Palasimme polulle, enemmän tai vähemmän roskien peitossa, minun vaaleaan huiviini ne varsinkin tarttuivat. Kulkiessamme takaisin kadulle päin sovimme, että tapaisimme toistamiseen, ja sopisimme jonkinlaiset säännöt. Ehkä niin, että sovimme paikan ennakkoon ja kumpikin voi käydä tutustumassa siihen. Kun sitten tapaamme, pidämme yhteisen “session”, jonka tallennamme videolle ja lopetamme äänimerkistä. Lopuksi sitten keskustelemme siitä mitä teimme ja mitä tapahtui. Koska ja missä tuo seuraava tapaaminen puiden kanssa tapahtuu sovitaan myöhemmin. Ensimmäinen kokeilu on nyt joka tapauksessa tehty…
Performing Landscape 