Kaksi puista kiinnostunutta, kaikenlaista kokenutta naisihmistä päätti lähteä yhdessä pöpelikköön, kokeeksi, tekemään taiteellista tutkimusta käytännössä. Kirsi Heimonen ja minä sovimme syyskuun alussa päivämäärän ja katsoimme kartalta sopivan puiston molempien työpaikkojen lähistöltä, sovimme tapaavamme Hangonkadun ja Vironkadun kulmassa iltapäivällä klo 14 ja minä lupasin ottaa myös kameran mukaan. Ja sen kummemmitta alkuvalmisteluitta näin myös tehtiin. Kuljimme puistossa jyrkän mäenrinteen viertä kiertävää polkua ja pysähdyimme ihastelemaan valtavaa tammea notkelmaan jyrkänteen alla. Siihen pystytimme leirin ja lähdimme tunnustelemaan maastoa.
 

 
Minä aloitin kuvaamalla tammen kaarnaa, kiertämällä sen runkoa lähietäisyydeltä. Liikkuminen kameran kanssa on minulle outoa, yleensä jätän sen jalustalle, ja syystä, liikkeessä kameran automaattitarkennus ei toimi kunnolla. Kun nostin katseeni, huomasin ruohikosta nousevan käden. Kirsi löysi ryhmän nuoria jalavia (luultavasti ne olivat jalavia, vaikka lehdet olivat aika vaaleat) ja ryhtyi nojailemaan niihin eri tavoin, etsien erilaisia lepopaikkoja. Minä siirsin kameraa niin, että taustalla näkyvä männyn runkokin mahtui kuvaan, ja menin sen luokse nojailemaan. No, siinä vaiheessa kameran akku olikin loppunut. Vaihdoin akun ja rajasin kuvaa hiukan uudelleen. Kirsi ryhtyi kiertämään vanhaa koivua, ja minä istuuduin kivelle taustalla ihailemaan kallioseinämää. Hiljalleen alkoi pisaroida, iltapäiväksi oli luvattu sadetta. Ihmettelimme vielä hetken outoja puita ja niiden meluisaa kasvupaikkaa – junat ajoivat ohi aivan vierestä, ja liikenteen ääni kuului joka suunnalta – ehkä kasvit eivät kärsi melusta. Mutta vaikkei niillä olisi kuuloaistia ne varmaan tuntevat ääniaallot jollakin tavalla.
 

 

 

 

 
Palasimme polulle, enemmän tai vähemmän roskien peitossa, minun vaaleaan huiviini ne varsinkin tarttuivat. Kulkiessamme takaisin kadulle päin sovimme, että tapaisimme toistamiseen, ja sopisimme jonkinlaiset säännöt. Ehkä niin, että sovimme paikan ennakkoon ja kumpikin voi käydä tutustumassa siihen. Kun sitten tapaamme, pidämme yhteisen “session”, jonka tallennamme videolle ja lopetamme äänimerkistä. Lopuksi sitten keskustelemme siitä mitä teimme ja mitä tapahtui. Koska ja missä tuo seuraava tapaaminen puiden kanssa tapahtuu sovitaan myöhemmin. Ensimmäinen kokeilu on nyt joka tapauksessa tehty…