Toinen yrityksemme liikkua ulkona, pöheikössä tai epämääräisessä kaupunkiluontomaisemassa sai uutta hohtoa ja haastetta ensilumen laskeuduttua edellisenä päivänä. Olimme jo viikkoja sitten sopineet tapaavamme talvipuutarhan edustalla, Kirsi Heimonen ja minä, ja tällä kertaa kokeneen maastotanssijan Paula Kramerin oli tarkoitus liittyä seuraamme lyhyellä varoitusajalla, vaikkei hän lopulta päässytkään mukaan – tällä kerralla. Aurinko paistoi, puuterilumi peitti kalliot ja nurmet ja ilma oli riittävän kylmä jotta lumi ei heti sulaisi, muttei kuitenkaan niin kylmä, että varpaat heti jäätyisivät. Melko pian ne kuitenkin palelivat ellei ollut kunnon talvikenkiä.
Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli aivan talvipuutarhan vieressä, tai paremminkin oli kyse liikkumispaikasta, ehkä kameran paikasta, jopa epäpaikasta, epämääräisestä ei-maisemasta eli pöheiköstä, joka lumessa ja talven valossa silti oli kaunis. Sopiva yhdistelmä heinikkoa Kirsille ja taustalla pieni mänty minulle. Sen oksat olivat yllättävän vahvat, vaikka ne olivat melko ohuet ja matalalla, juuri sopivat kieppuilla, vaikkei sitä kuvissa oikein erota.
 

 

 

 
Toinen pysähdyspaikka oli ylhäällä kalliolla radanvarressa, jossa törrötti pieni kelo täynnä lintuja. Yritimme lähestyä vaivihkaa, mutta yksitellen ne tietysti kaikkosivat kaikki. Yritin asetella kameran niin kauas että edes pääosa kelosta pääsisi mukaan kuvaan, pöheikköä unohtamatta. Pian kuitenkin tuli kylmä, ja muistikorttikin tuli täyteen harmillisesti juuri siinä vaiheessa, ettei Kirsin villi tanssi kelon kanssa tullut tallennetuksi.