Ihanan aurinkoinen päivä, ja juuri sopivan kirpeä ettei maa ollut märkää. Tonttu-tädit (nimitys on keksitty jälkikäteen) tapasivat Tervasaaressa, ja havaitsivat sen erittäin siistityksi puistoksi. Ei pienintäkään pöheikköä missään, hiukan kaislikkoa rannassa, siinä kaikki. Löysimme pienen kuusikon pohjoispuolelta, ja vaikka sekin oli karsittu ja leikelty, se kuitenkin muistutti etäisesti risukkoa. Nuoressa kuusimetsässä kuivat alaoksat yleensä kasvavat melkein läpitunkemattomaksi säleiköksi tai ristikoksi. Näiden kuusten alla ja ympärillä mahtui liikkumaan, vaikka katkotut oksat kyllä helposti tökkäsivät varomatonta tunkeilijaa kasvoihin. Tonttu-assosiaatio syntyi paitsi ajankohdasta, olihan tänään ensimmäinen joulukuuta eli vanhan ajanlaskun mukaan pikkujoulu tai adventti, myös minun kirkkaanpunaisesta asustani kuusikossa, potentiaalisten joulupuiden keskellä. Vietimme kuusten kanssa hyvän tovin, enimmäkseen kumpikin omissa oloissaan.
Kun havahduin tarkistamaan kameran oli kulunut lähes tunti, mutta muistikortti oli täyttynyt jo seitsemän minuutin kuluttua. Niinpä niin, olin varmistanut että akku oli ladattu, mutta muistikorttia en muistanut. Joitakin kuvia ensimmäisistä minuuteista kuitenkin jäi talteen, todisteeksi. Lisäksi otin vielä kuvan Kirsistä risukossa, varmuuden vuoksi.
Päällimmäisenä tästä vierailusta jäi mieleen, että kuusi on aivan erityinen puu. Sen ohuet oksat kasvavat matalalla ja ovat usein kuivia pitkälle ylös runkoa pitkin. Kuusta on usein hankala lähestyä oksien muodostaman ryteikön takia, mutta joskus alimmat oksat ovat pitkiä ja vehreitä ja muodostavat suojaavan majan. Kuuseen on myös hankala kiivetä, kun oksat ovat ohuita ja usein kuivia, mutta ohuetkin oksat kantavat tyvestään yllättävän hyvin. On joka tapauksessa hullua ajatella esiintyvänsä tai tekevänsä yhteistyötä puiden kanssa. Jokainen puulaji on omanlaisensa ja puutkin ovat yksilöitä jo pelkästään koon ja iän ja kasvupaikan myötä.
All posts by Annette Arlander
Toistamiseen pöheikössä
Toinen yrityksemme liikkua ulkona, pöheikössä tai epämääräisessä kaupunkiluontomaisemassa sai uutta hohtoa ja haastetta ensilumen laskeuduttua edellisenä päivänä. Olimme jo viikkoja sitten sopineet tapaavamme talvipuutarhan edustalla, Kirsi Heimonen ja minä, ja tällä kertaa kokeneen maastotanssijan Paula Kramerin oli tarkoitus liittyä seuraamme lyhyellä varoitusajalla, vaikkei hän lopulta päässytkään mukaan – tällä kerralla. Aurinko paistoi, puuterilumi peitti kalliot ja nurmet ja ilma oli riittävän kylmä jotta lumi ei heti sulaisi, muttei kuitenkaan niin kylmä, että varpaat heti jäätyisivät. Melko pian ne kuitenkin palelivat ellei ollut kunnon talvikenkiä.
Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli aivan talvipuutarhan vieressä, tai paremminkin oli kyse liikkumispaikasta, ehkä kameran paikasta, jopa epäpaikasta, epämääräisestä ei-maisemasta eli pöheiköstä, joka lumessa ja talven valossa silti oli kaunis. Sopiva yhdistelmä heinikkoa Kirsille ja taustalla pieni mänty minulle. Sen oksat olivat yllättävän vahvat, vaikka ne olivat melko ohuet ja matalalla, juuri sopivat kieppuilla, vaikkei sitä kuvissa oikein erota.
Toinen pysähdyspaikka oli ylhäällä kalliolla radanvarressa, jossa törrötti pieni kelo täynnä lintuja. Yritimme lähestyä vaivihkaa, mutta yksitellen ne tietysti kaikkosivat kaikki. Yritin asetella kameran niin kauas että edes pääosa kelosta pääsisi mukaan kuvaan, pöheikköä unohtamatta. Pian kuitenkin tuli kylmä, ja muistikorttikin tuli täyteen harmillisesti juuri siinä vaiheessa, ettei Kirsin villi tanssi kelon kanssa tullut tallennetuksi.
Att sam-agera med träd i Helsingfors
Att uppträda eller samarbeta med växter, i synnerhet träd, är ett projekt som jag utvecklade för Stockholm och som kommer att förverkligas som ett VR-projekt i konstnärlig forskning, det vill säga ett två-årigt projekt finansierat av Vetenskapsrådets utskott för konstnärlig forskning. En del av projektet består av att välja några träd som jag besöker regelbundet med en kamera, i samma stil som jag gjort under många år i Helsingfors och som blivit till Animal Years, en serie som jag uppfört och spelat in på Harakka, eller ön Stora Räntan, som den heter officiellt på svenska. Men den här gången är det inte tiden som är det viktiga, utan träden, så upprepningen blir kanske mindre regelbunden.
När jag väntade på båten till ön i den kalla blåsten på lördagen, och sökte skydd för vinden bakom några gamla silverpilar på stranden, slog det mig att jag gott och väl kunde välja några träd att besöka i Helsingfors också, isynnerhet som jag kommer att sätt igång med projektet här, tack vare ett stipendium av Kone Stiftelsen. Istället för att starta i Stockholm, anknuten till Stockholms Konstnärliga Högskola i januari som planerat, kommer jag att börja på Helsinki Collegium for Advanced Studies och inleda mitt arbete i Stockholm officiellt först i januari 2018. Men det är klart att jag börjar så smått redan tidigare. Så trots att jag redan valt mitt första träd i Humlegården i Stockholm, en gammal lönn som det är lätt att sitta i, skall jag nog välja ut några samarbetspartners i Helsingfors också. Jag gick alltså runt på ön för att se ifall jag kunde hitta någon trädkumpan där – som kanske kunde hjälpa mig att ta mig dit oftare. Jag har ju samarbetat med rätt många av träden där, dels i serien Talking Trees, då en björk, en rönn, en al, en ask och den enda lönnen fick ett par hörlurar på sina grenar och en cd spelare (med en monolog skriven och inspelad av mig) i en plastburk kamouflerad vid sin stam. Dels har uppträtt för kamera med vissa träd under några av åren i Animal Years. Under hundens år satt jag i en tall och låg på klippan brevid en annan tall, under oxens år satt jag under öns enda gran och under harens år stod jag och höll i en enrisbuske. Men jag ville ju hitta nya samarbetspartners nu.
De enklaste träden att samarbeta med är antagligen lönnen och björken mitt på backen. Men jag försökte också sätta mig på en hägg vid stranden och en gammal al mitt på klipporna, men de kändes inte riktigt rätt. Den gamla björken nära ingången till ammunitionskällaren nummer 3 skulle vara fin, men den stora lågt liggande grenen väder aningen för högt, trots allt, för att det skall gå lätt att kliva upp på den.
Det som egentligen fascinerade mig mest var en gammal död tall – eller är det kanske en björk – på klipporna mot havet. Den kan jag inte sitta på, eller strängt taget samarbeta med, för den är nog stendöd. Men jag kan kanske besöka den och stå nära den på något sätt…
Ensimmäiset kokeilut pöpelikössä
Kaksi puista kiinnostunutta, kaikenlaista kokenutta naisihmistä päätti lähteä yhdessä pöpelikköön, kokeeksi, tekemään taiteellista tutkimusta käytännössä. Kirsi Heimonen ja minä sovimme syyskuun alussa päivämäärän ja katsoimme kartalta sopivan puiston molempien työpaikkojen lähistöltä, sovimme tapaavamme Hangonkadun ja Vironkadun kulmassa iltapäivällä klo 14 ja minä lupasin ottaa myös kameran mukaan. Ja sen kummemmitta alkuvalmisteluitta näin myös tehtiin. Kuljimme puistossa jyrkän mäenrinteen viertä kiertävää polkua ja pysähdyimme ihastelemaan valtavaa tammea notkelmaan jyrkänteen alla. Siihen pystytimme leirin ja lähdimme tunnustelemaan maastoa.
Minä aloitin kuvaamalla tammen kaarnaa, kiertämällä sen runkoa lähietäisyydeltä. Liikkuminen kameran kanssa on minulle outoa, yleensä jätän sen jalustalle, ja syystä, liikkeessä kameran automaattitarkennus ei toimi kunnolla. Kun nostin katseeni, huomasin ruohikosta nousevan käden. Kirsi löysi ryhmän nuoria jalavia (luultavasti ne olivat jalavia, vaikka lehdet olivat aika vaaleat) ja ryhtyi nojailemaan niihin eri tavoin, etsien erilaisia lepopaikkoja. Minä siirsin kameraa niin, että taustalla näkyvä männyn runkokin mahtui kuvaan, ja menin sen luokse nojailemaan. No, siinä vaiheessa kameran akku olikin loppunut. Vaihdoin akun ja rajasin kuvaa hiukan uudelleen. Kirsi ryhtyi kiertämään vanhaa koivua, ja minä istuuduin kivelle taustalla ihailemaan kallioseinämää. Hiljalleen alkoi pisaroida, iltapäiväksi oli luvattu sadetta. Ihmettelimme vielä hetken outoja puita ja niiden meluisaa kasvupaikkaa – junat ajoivat ohi aivan vierestä, ja liikenteen ääni kuului joka suunnalta – ehkä kasvit eivät kärsi melusta. Mutta vaikkei niillä olisi kuuloaistia ne varmaan tuntevat ääniaallot jollakin tavalla.
Palasimme polulle, enemmän tai vähemmän roskien peitossa, minun vaaleaan huiviini ne varsinkin tarttuivat. Kulkiessamme takaisin kadulle päin sovimme, että tapaisimme toistamiseen, ja sopisimme jonkinlaiset säännöt. Ehkä niin, että sovimme paikan ennakkoon ja kumpikin voi käydä tutustumassa siihen. Kun sitten tapaamme, pidämme yhteisen “session”, jonka tallennamme videolle ja lopetamme äänimerkistä. Lopuksi sitten keskustelemme siitä mitä teimme ja mitä tapahtui. Koska ja missä tuo seuraava tapaaminen puiden kanssa tapahtuu sovitaan myöhemmin. Ensimmäinen kokeilu on nyt joka tapauksessa tehty…
Rocks on the Body in Exeter
Performing for camera can have its drawbacks, unless you check and double-check and then do it once more. This experience was confirmed once again in Exeter this weekend. I was participating in the third seminar organized by the Rock-Body project, see rock-body website , an exciting interdisciplinary mixture of scholars and artists from various disciplines, including geographers, geologists, performance studies scholars and philosophers. As part of this event dancer and choreographer Paula Kramer planned to create a site specific dance piece, eventually together with David Paton and Carolyn Deby, who invited me to join in. I happily agreed to sit somewhere with a rock in my lap, as Carolyn suggested. I thought I could sit immobile in the foreground watching them, as it were. When I saw the chosen site, under a huge old oak tree by a pond, where they already had placed the rocks they would work with, it was obvious that the only place to sit was at the piece of rock at the edge of the pond, in the background. I had brought with me two lumps of rose quartz that I had at home, because I expected that it might be hard to find “feral” rocks of a suitable size in the city. I noticed them at home when returning from the previous workshop in Penryn and connected them with the image I made there, due to their colour. In the morning after the seminar in Penryn I sat on the shore in Falmouth with a pale pink scarf in the rain and made a short video piece that I called Body on the Rocks. (See blog post) Of course I wanted to make a sequel with Rocks on the Body using the same scarf. And this I could somehow do based on the image to be created live during the performance. In the video the focus would be on the rocks in my hands. I was not sure if I would find the time to do it, so I asked Carolyn to take some snapshots with my phone in order to have some documentation. And they remain the sharpest images of those two pieces of rose quartz:
Photo by Carolyn Deby
In the morning on the day of the performance, the last day of the seminar, I went to the site with my camera and tripod, the scarf and the rocks to try to perform a session. I made some tests, recording a few seconds of video and then looking at it and adjusting the position of the tripod, recording again, and quickly realized I needed a close up to show “rocks on the body”.
The morning was overcast and there was not much light in the shade of the oak. While moving about trying to adjust the image I was somehow careless, so one of the rocks fell into the pond. I was shocked, feeling like Adalmina, the little princess in a fairy tale by the Finnish writer Zachris Topelius, who lost her pearl and thereby all her good fortune in a pond due to her vanity. Luckily the pond was not very deep, I could see the rock and tried to reach it but quickly noticed there was no other way than to undress and climb down into the pond. I did that and retrieved the rock, hoping that nobody had passed by exactly then. The rock felt nice and fresh after having its bath, so I washed the other one, too. When I finally sat down I saw a huge fish swim by, probably curious or expecting to be fed. I decided to use my phone as a timer, since I wanted to have enough material but also to be in time for the seminar, and thought 15 minutes would be enough so I put the timer on 17 minutes, started the camera – or so I thought – and sat down. I counted my breathing, partly to calm down, partly to focus, since sitting was surprisingly uncomfortable and the rocks in my hands felt heavy. Some birds were making loud sudden sounds that startled me and would probably show in the image. Slowly it started to rain, softly. The droplets created beautiful patterns on the surface of the pond, and I was happy with this link to the rain in Falmouth. The rain came and went several times, almost starting and then receding again and never really turning into a proper rain. Finally the sun came out and made the rocks sparkle in my hands. I wondered about the time, but decided to continue until 250 breaths and leave it at that; my left leg felt numb and enough was enough. I got up and realized the camera was black, when did it turn off and why? I looked again, and once more, and finally realized, I had never turned it on! And the same might be true of the timer, or then I just did not hear the sound. I felt devastated, all this beauty and pain had been in vain, experienced by me alone. By now it was five minutes to ten, I had been sitting there for more than half an hour, so I had to hurry to the seminar. – Later Paula told me she had seen me sitting, when she came to practice, and the sun arriving, too, but did not want to disturb me. It was a consolation to know there had been a witness, but I still wanted to make the image…
I decided to make a new attempt just before the actual performance, and then to remove the camera and the tripod before the audience arrived. And that is exactly what I did, although the session was rather short, 100 much shorter breaths. But of course there was neither raindrops on the surface of the pond or sun glistening on the quartz in my hands this time. Even the camera angle seemed less interesting, although that might be my imagination.
The actual performance went well, although a little faster than planned. And it was fascinating having the audience move about. At some point I looked up from the rocks in my hands and saw people standing and watching us from the other side of the pond. Moreover, at some point somebody was sitting down next to me by the pond; I saw a glimpse of blue, but did not recognize who it was. I was mainly listening to David hammering on the large rock and realized the two pieces of rock I had in my hands had also been violently cut off from somewhere. Sitting with the two pieces in my hands became like an act of strange helpless mourning. When I heard the piece of rock fall I waited for a while and then got up, leaving the two pieces of rose quartz on the rock by the pond and walked to the oak, as planned. There I noticed Paula was just about to begin, so I waited standing until she had moved further away, before sitting down to watch the rest of the action, and realized that I could actually have sat with the rocks in my lap much longer…
For an idea of the performance, please look at the rock_body_programme_notes
And for an idea of the whole endeavor, look at the rock-body website.
Body on the Rocks in Falmouth
After participating in the inspiring seminar organized by Rock/Body: Performative Interfaces Between the Geologic and the Body I asked some of the participants with knowledge of the area around Penryn where I could possible find ‘live rock’ or ‘wild rock’ nearby, and they suggested the beach in Falmouth, adding that I would not find granite but sandstone, which was fine for me. I thought I could walk down to Falmouth in the evening after the seminar, but the weather was getting worse and the discussions were interesting, so I decided to try in the morning instead. And yes, I easily woke up at six with the light, left my room at seven with a biscuit and some water, my camera and my pale pink poncho and headed towards to shore to see if I could find some rock to pose with. It took me an hour to get to Falmouth, and half an hour more to find the beach and some rocks by the beach. On the way to the beach I noticed there were two trains going up to Penryn, one at 9.30 and the other after 11, which was a little late considering that I should be catching the train to Truro and London at 12.47. But I thought I could take the risk if I found something to really work with. I followed some paths that led me nowhere near rocks so despite the high tide I decided to simply walk on the shore to the end of the beach, where I placed my tripod at the end of the concrete path and sat down on the first ‘wild rock’ on the shore. No time for too many tryouts. And the rock sure was wild enough, very different from the cliffs smoothened by the glacial ice at home.
I sat on the shore for ten minutes and got out of the image in order to have enough of “empty” view to create a slow cross-fade. The drizzle was turning into rain, and the raindrops blurred the image into something foggy, pale and soft. The rain made the decision to return easier, I took the earlier train and had some time for breakfast and farewells. So in the end I made only one image, but perhaps it was enough. Sitting on a rock on the shore is nothing new for me, I have done it in too many works, but the soft whiteness of the rain could have been fascinating, if I would have had enough time to wait for the image to be completely obliterated…
And only now, writing this, did I realize I was so focused on rocks that I forgot to record the ocean view, my customary “After Sugimoto” image, although the open sea at Falmouth would have been ideal for that.
Apollo Bay and The Great Ocean Walk
After participating in the conference Performance Studies International PSI #22 Performing Climates I had reserved a week to stay in Australia and perhaps find some landscape to perform in and with. When planning this I did not realize it is winter here, that is, the rainy season. In a city like Melbourne some rain now and then does not matter so much, but in the country side rain is a nuisance. The footpaths are all wet and slippery, the landscape looks grey and worst of all, the camera does not like water. When I looked at the weather forecast it showed sun at the end of the week, when I would return to Melbourne, but what could I do. So early on Sunday morning I took a tram to the Southern Cross station and then a train to Geelong, where i could catch a bus to take me along the great ocean road all the way to Apollo Bay for a start. I arrived here in the afternoon yesterday, and spent some time walking to the guesthouse on the outskirt of this little town and then back again, along the beach. I was very happy that I brought a proper rain suit with me, a pair of trousers and a coat to wear on top of my normal clothes. Rain is a lot less irritating, when you do not get wet. I walked up to the Mariner’s Lookout to enjoy a great view of the bay, and headed back to the village to get a torch. And sure it came in handy when I had to find my way back after dinner in the evening.
This morning the sky was clearer and the sun was out, which made the strong wind a lot more enjoyable. I walked along the shore and tried to think of what to work with? Perhaps the tall trees growing along the path, which seemed rather special in many ways. But what to do with them? Simply making photos of their rather spectacular trunks did not seem so interesting…
I tried to record my customary sea view, after Sugimoto, but did not find a place where the surf would not be included when the horizon was at the middle of the image. The waves look great, of course, although they are hard to catch, except by accident.
In the afternoon I walked up to Marengo, the village where the path called the great ocean walk actually starts. And I walked on it for a while, enjoying the scenery. But then the path led me down to the beach and a sign warned against high tide. I knew the tide was on its way in, and the path might be under water at the time I would be coming back before sunset, so I decided to turn back there and then although the sun was shining and the rainbow over the sea was like a perfect decoration.
Before I reached the bridge across the river that separates Marengo from Apollo Bay, the rain was pouring down. And tomorrow the weather forecast promises more rain. I have one more day to walk around here, and to try to find some place to perform in or with. If I cannot find anything, then so be it. In that case I simply have to enjoy walking in the rain simply for the fun of it…
En stund på Solstrand
Tunga arbetsmöten i lyxig omgivning är något av en paradox, men en lugnande omgivning underlättar det mesta, det kan man inte komma ifrån. Mitt andra besök på Solstrand, nära Bergen i Norge, bekräftade vad jag kom ihåg från förr; det är en spektakulär miljö. Igår beslöt jag mig för att avstå från att ens försöka skapa en bild i serien “Efter Sugimoto”, en video jag samlat på redan i flera år, som en respons på Sugimotos svartvita fotografier med hälften himmel och hälften hav. Trots att jag släpat min kamera och mitt stativ med mig enkom för den bilden, och trots att de blånande bergen i horisonten såg fina ut, fanns där ingen öppen horisont. Men efter gårdagens solgass och stekande hetta var himlen i morse täckt av moln och horisonten höljd i dimma, så man inte kunde se ifall det var öppet vatten eller inte. Så efter ett dopp i simbassängen, gjorde jag ett snabbt försök från terrassen på mitt rum.
Eftersom jag inte hade ett teleobjektiv med mig, kunde jag inte få en bild med horisonten på mitten utan att ta med trädgård och annat grönt, så jag skyndade mig ner till badbryggan. Och där gick det hur lätt som helst att hitta en bit horisont med så avlägsna berg att de inte syntes i dimman, och att spela in en minut av himmel och hav. Vattnet var klart och det skulle ha varit lätt att ta ett dopp direkt i havet, men jag visste att det var ganska kallt, och dessutom hade jag inte mycket tid innan det var dags för möte igen. Så min stund med Sugimoto på Solstrand blev kort, men oförglömlig åtminstone tekniskt sett, för nu finns den förevigad på band, eller rättare sagt i en digital fil.
Puhuva pähkinäpensas
Pikamatka Poriin sopivaa puhuvaa pähkinäpensasta etsimään sujui kevyesti. Olin varustautunut yöpymään kaupungissa ja etsimään sopivaa pensasta eri puolilta Porin kauunkipuistoa, mutta tehokas kuraattori-organisaattori, joka vastaa Kätketty taide -ympäristötaidenäyttelyn järjestelyistä, Marjo Heino, oli jo valinnut pensaan puolestani. Ja mikäpäs siinä. Aikaa avajaisiin ei ole enää kuin muutama päivä. Näyttelyn teokset ovat esillä (tai pareminkin piiloissaan) 13.5.-31.8.2016. En viitsi paljastaa tämän teoksen paikkaa, joten liitän mukaan vain lähikuvan oksista, joihin on juuri puhkeamassa lehdet.
Edellisestä puhuvasta puusta on kulunut jo kuusi vuotta; Olohuone kaupunkitaidefestivaaleilla Turussa 2010 neljä eri lajia olevaa orapihlajaa eri puolilla kaupunkia sai puheenvuoron muutamaksi päiväksi teoksessa Orapihlajan Varjossa – I skuggan av Hagtornen – In the Shadow of the Hawthorn. Se oli ensimmäinen kolmikielinen työ sarjassa Puut Puhuvat. Myös Porin pähkinäpensaan on tarkoitus puhua kolmella kielellä. Mutta muilta osin tekniikka on aivan toinen. Kätketty taide -näyttelyn töiden maksimikoko on 15 x 15 cm ja olin varustautunut kätkemään paristokäyttöisen mp3-soittimen kuulokkeineen ja ohjeistuksen kera pieneen muovirasiaan, jonka voisi tummalla kankaalla sitoa pensaan oksaan. Ainoa huoleni oli, osaisiko löytäjä panna työn takaisin paikoilleen sen kuunneltuaan, ja miten paristojen loppuessa kävisi. Marjo vakuutti että työt käydään tarkistamassa kerran viikossa, ja kertoi, että yksi vaihtoehto olisi jos voisin ladata äänitiedoston verkkosivulleni ja kiinnittää sivulle vievän QR koodin pensaaseen. Minä tietysti innostuin asiasta heti: kehitys kehittyy!
Ensimmäiset puhuvat puut (Harakan saarella, AN<TI-festivaaleilla Kuopiossa, Salon seudun Hiidentiellä) kuuluivat isoista puiden oksilta roikkuvista kuulokkeista, jotka oli liitetty muovirasioihin piilotettuihin nonstop-pyöriviin CD-soittimiin ja niiden sähkövirtakaapelit oli kaivettu ruohikon alle. Osa niistä puhua pulputti kuukausitolkulla. Turussa orapihlajiin oli kiinnitetty pienet paristokäyttöiset mp3- soittimet, jotka asetin paikoilleen joka aamu ja korjasin talteen iltaisin. Silti muutamat niistä varastettiin päivän mittaan. Nyt haluan mielelläni kokeilla QR teknologiaa, jota en ole vielä missään käyttänyt.
Työn ajatus muuttuu kuitenkin teknologian myötä, enkä ole varma voiko enää puhua paikkakohtaisesta pienoiskuunnelmasta. Vaikka sinun on löydettävä paikka saadaksesi koodin, salasanan, jotta pääset kuuntelemaan pensaan puhetta, on itse puhe jossakin ihan muualla, verkkosivulla, ja voit periaatteessa kuunnella sen myös jossakin toisessa paikassa. Ääni ei ole enää sidoksissa tiettyyn pensaaseen tai tiettyyn paikkaan. Jostakin syystä en pidä ajatuksesta, että puheen voi kuulla ilman puuta. Paitsi että ajatus on toinen, on myös äänityksen laatuvaatimus erilainen; sen pitäisi toimia itsenäisesti, erillään asiayhteydestääm. Jokin leikissä menee pieleen kun ei enää voi kuvitella, että ääni tulee kuulokkeisiin leikisti puun oksistosta, jonka ympärille johdot on kiedottu. Tuo leikisti -ulottuvuus tietysti tuhoutuisi myös siinä tapauksessa, että pitäisi kaivaa soitin esiin rasiasta ja ryhtyä etsimään sen käynnistyspainiketta.
Kirjoitan tätä junassa, paluumatkalla Porista. Olin varautunut jäämään yöksi, mutta vaikka vierashuone sijaitsi romanttisesti vanhassa tornissa, ei se ollut niin houkutteleva, että olisin jäänyt kaupunkiin vain huvin vuoksi. Ajattelin, että voisin yhtä hyvin ryhtyä kirjoittamaan pähkinäpensaan puhetta kotimatkalla, kun kerran olin nähnyt sen. Mutta sen sijaan kirjoitankin näitä mietteitäni tähän.
Aiemmista puhuvista puista löytyy materiaalia englanninkielisiltä sivuilta Talking Trees, jonne luultavasti myös pähkinäpensaan löytäjätkin ohjataan. Vaikka pähkinäpensasa saa luultavasti ihka oman sivun, joka käynnistyy automaattisesti.
Pääsiäinen Bornholmin pohjoisrannalla
Lähdin viettämään pääsiäistä Bornholmin saarelle vakaana aikomuksenani kuvata maisemia ja tehdä joitain luonnoksia tai yritelmiä, jos ei muuta. Valintaani vaikutti jokin epämääräinen muisto lapsuudesta; joku oli puhunut saaresta lomaparatiisina. Wikipedian mukaan saari saa pohjoismaiden alueella eniten aurinkoisia päiviä vuodessa. Siis sinne. Pitkäperjantaina saapuessani satoi tihkuen silloin tällöin. Ihastuin idylliseen entisen kalastajakylän, turistien lomakohteen ja paikallisten eläkeläisten yhdistelmään, ja varsinkin pohjoisten rantojen valkoiseen hiekkaan ja keltaisten jäkälien koristamiin rantakivikoihin. Polku Sandkåsista, missä hotellini sijaitsee lähimpään kyläkuskukseen ja satamaan eli Allingeen on täynnä hienoja maisemia, kallionkielekkeitä, pieniä hiekkarantoja kallioiden välissä, vanhoja kesähuviloita, mitä vain. Näin keväällä kun puut ja pensaat ovat paljaita näkymät ovat avaria. Niinpä vietin suurimman osan lauantaipäivää kuljeskelemalla tuota rantapolkua. Kuvasin sitä sun tätä illan suussa, ja päätin, että sunnuntaina ryhtyisin hommiin.
Kuinka ollakaan, kun lähdin liikkeelle sunnuntaina aamupäivällä aurinko paistoi kirkkaasti ja navakka tuuli kohisi aallokkona ja suhisi puissa. Tajusin, etten mitenkään voisi yhdistää eilisiltaisia kuvia aamun maisemaan, joten päätin viettää hetken turistina ensin. Ja se hetki sitten venyikin koko päiväksi. Turhaan raahasin raskasta kameraani paikasta toiseen, en kuvannut yhtikäs mitään ennen kuin kotimatkalla illan suussa. Siitä olen kirjoittanut toisaalla, ruotsiksi. Mutta vaikkei päivä turistina tuottanut mitään konkreettista tulosta, näin paljon kiinnostavia paikkoja ja jäihän niistä minulle puhelimella napattuja turistikuvia.
Kävelin Allingeen, ja sieltä Sandvigiin, jossa olin jo käynyt, mutta nyt määränpääni oli Bornholmin pohjoisin niemi, jonka rantaa myötäili kävelytie.
Avasin lammasritilän vieressä olevan pienen portin ja ihmettelin miten se oli niin vino. Vasta myöhemmin, avattuani niitä useampia, tajusin että kyse oli nerokkaasta designista. Portti lepää vinossa jotta se pysyisi kiinni omalla painollaan. Kävelytie niemen rantaa majakalle oli hieno, ensin avaraa nummea, sitten mäntymetsää ja sitten pieni valkea rakennus.
Polku jatkui pohjoisrantaa Salomonin kappelille. Itse kappelin rauniot eivät olleet kummoisetkaan, mutta polku sinne oli nautittava. Ja sen sijaan että olisin kääntynyt takaisin samaa tietä, näin juoksijan ilmestyvän metsästä ja jatkavan matkaansa rantaa pitkin.
Arvelin että polku veisi minut takaisin lähtöpaikkaan kukkulan ylitse, ja tarkistettuani asian kartalta ipadistani lähdin seikkailuun, tai siltä se ainakin tuntui, sillä nyt ei ollut enää tienviittoja neuvomassa. Sen sijaan alkumatkassa oli oransseja muovinauhoja, joilla reitti oli merkitty. Useampikin juoksija tuli vastaan, ehkä nyt oli meneillään joku kuntotempaus. Kartan avulla löysin helposti takaisin lähtöruutuun Sandvigiin, ja pidin lounastauon. Sen jälkeen oli vuorossa Hammershusin rauniot, jonne tienviitaan mukaan oli vain kaksi kilometria. Eli maantielle, siis. Matkalla näin viitan, polku Allingeen, ja päätin, että menisin sitä kautta takaisin. Hammershus oli vaikuttava paikka, kylttien mukaan pohjoismaiden suurin linnanraunio, ja miellyttävää oli myös se, ettei missään vaiheessa tarvittu pääsylippua. Ehkä ihmisen palkkaaminen myymään ja tarkistamaan liput tulisi kalliimmaksi, kuin kitä lipputuloilla saisi kasaan.
Keskiaikaisesta Hammershusista suuntasin kallioille, joilla piti olla pronssikauden aikaisia riimuja, ‘helleristningar’. Ja löytyihän niitäkin, pienestä kivestä pellon keskellä. Onneksi punainen tolppa toimi merkkinä.
Sieltä suunnistin takaisin maantiellä, ja päätin käydä katsastamassa Hammersjön, eli pienen järven pohjoisen niemen ja pääsaaren välissä. Sen vieressä oli lisäksi pieni pyöreä tai melkein neliskulmainen järvi, joka oli syntynyt kalliolouhoksen räjäytyksen jäljiltä, komea sekin. Lohduttavaa ajatella, että ihmisen aiheuttama tuho voi tuottaa ajan mittaan jotakin kaunistakin, jossakin mielessä.
Sieltä kävelin järven rantaa takaisin Sandvigiin, ja löysin aamupäivällä huomaamani reitin, joka johti viivasuorana jonkinlaista ylänköä pitkin takaisin kotiinpäin, mutta puolimatkassa odotti vielä viimeinen turistiyllätys, ‘helleristningar’! Ja nämä olivat paljon suuremman kallion pinnassa. Lisäksi joku avulias arkeologi oli päättänyt avustaa turisteja tunnistamisessa maalaamalla kaiverrukset punaisiksi – mainio ajatus.
Nyt alkoi olla jo ilta, kesäaikaan siirtymisestä huolimatta, ja mietin hetken ennen kuin päätin viipyä Allingen satamassa kahvin ja kakun verran. Mutta ahkeran turistin palkintoihin kuuluu herkuttelu. Kaiken lisäksi ehdin vielä kuvaamaan muutaman jäkäläkuvankin ennen hämärän tuloa. Turistina vietetty päivä ei mennyt hukkaan. Se oli myös sikäli onnistunut, että sain nähdä monenlaista maisemaa ja jäänteitä monelta eri aikakaudelta. Mutta mitenkään kevyt päivä tämä ei ollut, vaikkei työnteosta tullutkaan paljon mitään. Käveltyä tuli yli kymmen kilometriä, ehkä lähemmäs viittätoista.
Kävellessäni mietin mikä tässä vaihtelevassa maisemassa oli erityistä, ja tajusin, että paljaus oli olennaista. Metsäkin tuntui avaralta. Osaksi se johtuu vuodenajasta, lehtipuut todella ovat paljaita, niiden lomitse näkee pitkälle. Lisäksi maa on paljas, vihreä kyllä, mutta vain oraalla. Varmasti lampaiden hyvin hoitama ruohonleikkuu tekee osansa myös. Toinen seikka jonka oivalsin vasta viiveellä on se, että kävelin Andersenin satujen maisemissa. Lapsuuteni satukirja, vanha ja kulunut, äidin peruja, sisälsi kuvituksena mustavalkoisia yksityiskohtaisia piirroksia juuri tällaisista pienistä taloista ja puista joiden runkoa peittää muratti.
Performing Landscape 