Pikavisiitti Helsinkiin sunnuntaina, äitienpäivänä. Istuin puidnen kanssa ja tuumin mahtaisiko Kaivoåuiston kallioilla kasvava puuryhmä, jota ensin luulin pajuiksi tai lehmuksiksi sittenkin olla jonkin sortin jalava. Pienet kukat viittaavat siihen suuntaan, mutta lehtiä ei vielä näy, joten täytyy odottaa.
Muistelin aikaisempia äitienpäiviä, muun muassa äitienpäivää vuonna 2004, jolloin seisoin “Kiasman rannalla” eli museon edustalla olevan altaan reunalla osana Silmä ja Mieli näyttelyä sinä kesänä. Näyttely muistui mieleeni koska näin Filippa Forsmanin minusta sinä vuonna tekemän dokumentin, sarjassa Kulturprofilen, joka on nyt uusintana Arenassa, täällä, ja josta en olisi tiennyt mitään, ellei Lotta Wigelius olisi vihjannut facebookin kautta. – Silloinkin kuvasin nimenomaan äitienpäivänä, ehkä jotenkin miellän videot lasten korvikkeiksi, ne jatkavat elämäänsä minun jälkeeni, toivottavasti.
Mietin myös omaa äitiäni, Terttu Apala-Arlanderia (1923-1976), jonka olisin oikeastaan halunnut tavata koolleegana tai ihmisenä muuten, en äitinäni, sillä hän oli varmaankin aika kiinnostava persoona. Ryhdyin etsimään verkosta, löytyisikö sieltä mitään kuvaa tai tietoa hänestä, mutta löytyi vain erilaisia linkkejä hänen väitöskirjaansa, Yleislausekkeista Ilmeisesti kirjat edelleen säilyvät parhaiten. Tai sitten kyse on siitä sukupolvesta joka ei vielä ollut jatkuvan dokumentoinnin kohteena, puhumattakaan sosiaalisesta mediasta.
Löysin myös lyhyen maininnan ulkoministeriön sivuilta, että naiset pääsivät diplomaatin uralle vasta vuodesta 1950 lähtien, ja että äiti oli ensimmäinen siihen hyväksytty, vaikka vaihtoi suuntaa neljän vuoden jälkeen. Ulkoasianministeriön sivuilta löytyy maininta: “Ensimmäisenä naisena karrieeriin hyväksyttiin 1.9.1950 varatuomari Terttu Apala (myöh. Apala-Arlander) ja toisena 9.1.1951 lainopinkandidaatti Ilma-Riitta Niiranen (myöh. Hærum). Kummankin ura ulkoasiainhallinnossa päättyi vajaan neljän vuoden kuluttua vt. avustajana. Apala siirtyi kesällä 1954 oikeuslaitoksen palvelukseen.” Siellä hän toimi hovioikeudenneuvoksena, väitteli sittemmin työn ohella ja nautti samaa palkkaa samasta työstä kuin puolisonsa, tosin korkeammin koulutettuna. Yhtään kuvaa en verkosta löytänyt. Niitä oli etsittävä vintiltä, ja lopulta löysinkin muutaman kuvan kaikenlaisten seinäkoristeiden ja huoneentaulujen joukosta. Hullua että perhevalokuvat ovat niin huolimattomasti tallennettu kun sen sijaan aikakauslehtien vuosikerrat ja posti on paljon huolellisemmin säilötty. Mutta jotakin kuitenkin löysin.
Ensimmäisessä kuvassa äitini on pikkulapsena oman äitinsä, isoäitini Rauha Apalan sylissä, toinen kuva on nuoruuden kuva ja kolmannessa hän on luultavasti viisikymmentä, sellaisena hänet muistan. Isoäidistä isän puolelta, Ester Arlander, omaa sukua Krook, löytyi myös nuoruudenkuva:
En ole koskaan osannut ihannoida äitiyttä, enkä edes kaivata sitä omalle kohdalleni kuin muutaman kerran elämässäni, tilapäisesti, mutta mielelläni kunnioitan sitä äitien ketjua joka on minutkin tänne asti tuonut. On vaikea tajuta kuinka tiukkoja taisteluita vain yksi tai kaksi sukupolvea aiemmin on jouduttu käymään nyt ainakin teoriassa itsestään selvistä tasa-arvokysymyksistä.
All posts by Annette Arlander
May – Month of the Willow
This Willow grows on Harakka Island, right outside Kaivopuisto Park near the centre of Helsinki. Originally I thought I would look for a willow a little further away, but a few days ago when I visited my studio on the island looking for some old files I noticed this huge shrub on the hill and decided that this would be a slightly different tree to work with for the next calendar entry. The willow, Saille, is the tree for the fifth month of the Celtic Tree Calendar, which I am now performing by creating small still-acts with the tree of the month in Helsinki with environs. My interest is not so much in Celtic lore, but in finding out about the great variety of trees growing in my extended neighbourhood. So on Saturday morning I took my small boat and rowed across to the island, managed to get past the fierce male geese protecting their spouses sitting in their nests, and place my camera on a tripod on the hill.
The willow is fairly big, with its branches spreading over a large area, sticking close to the ground. The first image I made by sitting for a while on a boulder next to the willow, but although surrounded by its branches I was not really in contact with the willow. I wanted to sit on the trunk of the willow itself, too, and that was possible since some of them were fairly thick. Only the beginning of the session were I forced myself in among the branches was recorded, since I forgot to check the memory card, which was full again. But that did not matter so much, because my position in the image was bad, much too low, and sitting there listening to the bumblebees for an extra round was a pleasure.
So I made a third attempt, and this one turned out to be my favourite. The willow covers most of the image and I am almost hidden in it; my scarf is somehow caught by a branch so it almost looks like it was hanging there by itself.
The calendar image of the month of the willow, which extends from April 15th until May 12th, at least according to some sources, is thus not presenting a singular tree by the shore and a human figure sitting in it in the manner of the previous calendar images. Rather, this image shows a mess of twigs with the human figure half hidden among them, presenting another way of performing with a tree. After this experience I am no longer worried about some other types of vegetation included in the tree calendar like common reed or ivy.
Kalla vindar och hagelskurar
Våren är sen i Helsingfors, nyheterna påpekade att det var 20 grader (!) varmare samma tid förra året. Härligt solsken tidigt på morgonen, visst, men iskall vind. Och senare på dagen regn som snö eller hagel. Lyckligtvis samlades snön inte på marken, som förra veckan, men jag tänker på de stackars blommorna som kommit upp. Även om de själva klarar sig i kölden kan de inte räkna med att humlor surrar runt i + 3 grader och vind, misstänker jag. De ligger säkert hopkrupna i sina gömmor och väntar ut det gräsliga vädret. Både måndagen och tisdagen började med klart väder men bjöd på kalla vindar och hagelskurar senare på dagen. Jag var ute tidigt för att hinna med besöket innan överenskomna möten, och egentligen är det härligt att vara igång på morgonen för det är ljust så tidigt såhär års. När jag satt och såg över havet slog det mig, att det inte är många tankar jag ägnar åt trädet jag uppträder med och helt konkret sitter på. Ibland är jag uppmärksam på min omgivning, men ofta sjunker jag ner i mina egna tankar eller bara andas.
Men jag fascineras nog av trädet i Brunnsparken, för det är mig helt obekant. Det blommar nu helt tydligt med något slags små runda bruna blommor som ser ut som alens kottar eller liknande. Jag vet faktiskt fortfarande inte vad det är för ett träd, och i en park kan det ju finnas importerade särfall. Jag hoppas få bättre kännetecken när bladen slutligen bryter fram. – Jag ser fram emot att delta i en två dagars workshop på universitetet i Linköping om tre veckor ungefär, Plantarium. Och hoppas verkligen att jag fått reda på lite mera om min samarbetspartner innan dess.
Vihdoinkin kevät
Keskiviikon kiinnostavan kasviseminaarin jälkeen pääsin taas käymään valitsemieni kahden puun luona Kaivopuistossa, ja nyt vapunvieton jäljet olivat jo pääosin kadonneet. Puisto oli siivottu niin tehokkaasti, että kameran jalustan merkkinä toiminut, puoliksi maan sisään uponnut pullonpalakin oli kadonnut. Jouduin arvioimaan paikan uudelleen, enkä tietenkään löytänyt aivan tarkalleen samaa kohtaa. Joitakin serpentiinipaloja oli vielä jäänyt nurmikolle – se todella näyttää taas nurmikolta – ja niistä kyhäsin jonkinlaisen merkin seuraavaa päivää ajatellen. Vasta jälkeen päin huomasin, että tumma neliskulmainen rakennelma rantakahvilan katolla, jonka yleensä yritin rajata vasemmalle, kuvan reunan ulkopuolelle, näkyikin nyt kuvassa.
Perjantai-aamuna aurinko ei paistanut aivan yhtä kirkkaan siniseltä taivaalta, mutta ilma oli lämmin ja kahvilan päivänvarjostimet oli avattu. Terassikauden alku jos mikä on kyllä kevään, ehkä melkein alkukesän merkki.
Tarkoitukseni oli tulla vielä lauantai-aamunakin tervehtimään puita ja ennen kaikkea nauttimaan niiden kanssa, vierellä ja proosallisesti niiden päällä istumisesta, mutta päätin sittenkin lähteä Harakan saareen kuvaamaan pajua puukalenteria varten (vinjettikuva). – Entä se kasviseminaari keskiviikkona? Pieni epävirallinen kokoontuminen Helsinign yliopiston tutkijakollegiumin seminaarihuoneessa, jossa muutamat taiteilijat, tutkijat ja taideopiskelijat kertoivat kasveihin liittyvistä projekteistaan, Essi Kausalainen ja Kirsi Heimonen heti aluksi. Minäkin kerroin tästä puiden kanssa istumisestani (katso täältä), ja kuuntelin kiinnostuksella keskustelua kasvien kyvystä aistia värejä, tai oikeastaan erilaista valoa. Kun vertasin omaa tapaani hyödyntää kameran automatiikkaa mittaamiseen, koska en halua erityisemmin säätää kameraa tai manipuloida kuvaa, vaan tallentaa sen miten kamera olosuhteisiin reagoi, Essi huomautti, että se varmaan liittyy siihen, että kamera on minulle todistaja tai katsoja, ei oman silmäni tai käteni jatke kuten varmaankin valokuvaajalle. Se oli kiinnostava havainto, ja pitää luultavasti paikkansa, ainakin periaatteessa.
Eftervinter till Valborg
Det finns ingen riktigt bra översättning på uttrycket “takatalvi” på svenska. En bokstavlig översättning skulle vara bakvinter, ett bakslag för våren. Senvinter eller eftervinter låter inte lika orättvist och trist, för det handlar ju om att vintern kommer plötsligt tillbaka. Stora mängder snö strax innan första maj känns helt enkelt fel. Men det absurda idag var, att snöyran fick mig att ta mig till Brunnsparken på kvällen i ett plötsligt skov av masokism. Efter två intensiva dagar på den internationella konferensen för konstnärlig forskning Please Specify! som ägde rum på Uniarts Helsinki, och efter vår egen (det vill säga forskningsprojektets How to do things with performance) tre timmars session på slutet av den, inbegripet röjandet av utrymmet efteråt, känndes det plötsligt som om jag ville ut och andas för mig själv. Och framförallt ville jag göra det innan valborgsmässoaftonens stohej fyller hela parken. Det är ju ljust ännu åttatiden så här års men det var våtare och kallare än jag tänkt mig, men skönt på ett konstigt sätt ändå. Det är något som upprepning åstadkommer, den förstärker känslan av lugn eller tillfredsställelse eller vilken känsla det än är som upprepas i samlad med rutinen. – Jag var förvånad över att kameran klarade så mycket snö och vatten utan att hicka. Och jag hjälpte till med balansen genom att placera en tung sten i den stora plastväskan som jag lägger ytterkläderna i innan jag stiger in i bilden, och hänga den från tefoten som tyngd så att tyngdpunkten skulle vara så lågt som möjligt.
På Valborgsmässoaftonen gällde det att gå ut tidigare, innan festen kommit igång. Nu var vädret lite bättre, regnskurarna kom och gick, men snön från igår hade smultit bort och det små blommorna som stack fram i gräset tycktes ha överlevt den plötsliga men kortvariga eftervintern. Stora lådor för avfall hade redan placerats ut i parken, rader av blå bajamaja toaletter stod på rad vid lekparken och här och där syntes ungdomar i overaller märkta med någon särskild avdelnings logo samlas i grupper. Jag fick sitta i fred och var nöjd över att få inspelningen undanstökad i tid. Vindriktningen var sådan att kameralinsen uppe på klippan i Brunnsparken fick några träffar. De syns som vitaktiga luddiga fläckar i den första bilden. Då jag satt på alstubben stannade några småbarn och följde nyfiket med vad jag gjorde. Och omedelbart då jag steg upp satte sig en av dem på stubben där jag suttit, “instant” imitation faktiskt.
Om man ser bilderna från båda dagarna i följd är skillnaden rätt markant mellan lördag kväll och söndag mitt på dagen. Eftervintern kom och gick, även om det fortfarande är ovanligt kyligt.
Slow Spring with Fog and Hail
On Friday morning a thick white fog covered the sea and there was no way of distinguishing the horizon when adjusting the image in Kaivopuisto Park. During the Easter holiday week, while I was away, the marks on the ground for the tripod had disappeared, but somehow I managed to frame almost the same image. And now I know for sure that the tree up on the hill that I am sitting with is not a willow; no catkins in sight. Behind the other tree, the alder down in the park, the grass was already green, or rather the small plants on the ground had small green leaves.
On Saturday the weather had cleared somewhat, but the dark clouds looked ominous; later in the day there was a veritable hailstorm. The parasols of the Mattolaituri terrace café were in place, waiting for the season to start, folded like some giant white umbrellas.
On Sunday the day began with a snowfall, although the snow melted immediately when it hit the damp ground. I waited until the rain had subsided and walked out to the park at midday. The geese and their shit is now everywhere, a sure sign of spring.
Sunday is also the last day of the exhibition Atmorelational at Gallery Forum Box, where my video work The Tide in Kan Tiang is shown in the Mediaboxi program. The work was performed already at the end of 2015, and is clearly a forerunner to the project performing with plants, although it uses the same rough time-lapse technique that I have used in the series Animal Years. But with no scarf! I am literally performing together with a small tree, which grows in a rocky cove near Kan Tiang Beach on Koh Lanta in Thailand, standing next to it every two hours for the duration of a day. When I started in the morning I assumed the tide would rise higher than it did, based on the marks on the shore and did nor realise that the moment of high tide was rather early in the day. I wrote a blog post at the time as well. The work has nevertheless been well received and, believe it or not, sold into a private collection, which is quite exceptional for a video work. I am planning to write something about the work, but I can only write my thoughts about doing it; what other people see in it I have no access to.
Palmun juurella
Olin tyytyväinen pari päivää sitten kuvaamaani pieneen videoon Tamariskipuun kanssa, josta olen kirjoittanut englanniksi, (katso täältä) mutta päätin silti lähteä vielä kerran Maspalomaksen dyyneille kameran ja jalustan kanssa. Ihmisiä oli liikkeellä paljon, osa jo palailemassa rannalta vaikka aurinko oli vielä korkealla, kun kuljeskelin kasvillisuuden muodostamien mäkien ja mättäiden lomassa, pysähtelin epäröiden muutamien ryteikköjen luona mutta jatkoin silti matkaani. Yhdellä tasaisemmista paikoista katsahdin takavasemmalle ja näin pyöreän, paksun kolmihaaraisen palmun joka oli jotenkin huomiotaherättävä ilmestys suhteessa ympäröivään risukkoon. Sen juuret muodostivat korokkeen ja kahden rungon välissä oli sopiva istumapaikka. En ollut ensimmäinen siinä istunut, jalanjäljistä ja tupakantumpeista päätellen. Asettelin kameran jalustalle selkäni taakse, kassini hiekalle eteeni kameran näkymättömiin ja kävin istumaan. Ihmisiä kulki ohitse hiukan etäämpänä ja takaakin kuului ohikulkijoiden ääniä, mutta toivoin että he antaisivat kameran olla, ja että tuuli ei sitä kaataisi tällä kertaa. Pohdin vielä toisen kuvan tekemistä joko lähempää tai sitten edempää, niin että palmun tuuhea lehvistö pääsisi kuvaan mukaan, mutta en löytänyt sopivaa kuvakulmaa ja paikkaa maastosta, joten tyydyin ensimmäiseen versioon ja palasin takaisin. Seuraavana aamuna editoin materiaalista pienen staattisen videon (6 min 38 sec) jolla annoin nimeksi yksinkertaisesti With the Palm Tree. Vaikka tuuli paukkui mikrofonissa en silti nimennyt sitä With a Palm Tree in the Wind kuten Tamariskipuun kanssa tekemääni videota, sillä tuuli tuntui niin kovin heppoiselta jykevään palmuun nähden. Mikä vastakohta Tamariskille! Hento ja käppyräinen puu tai pensas verrattuna tukevaan kolmihaaraiseen paksukaarnaiseen vanhukseen. Vaikkei palmu ole kovin korkea se on varmasti minua vanhempi, kanarian palmut Phoenix Canariensis kasvavat kuulemma hitaasti. Tyydyin stillkuvaan, videolta napaamani lisäksi:
With a Tamarisk in the Wind
Finally, today I took my camera and tripod and decided to walk through the dunes in the northern part of the nature preservation area, further away from the sea, where the vegetation would provide a wide array of plants to perform with. Once there I realized the solitary shrubs surrounded by sand were actually visually the most interesting ones. I remembered my previous visits in this area, Maspalomas on Gran Canaria, when I tried to record the dunes without vegetation or humans. This time I decided I would include all humans that walked on the dunes in the distance, and actually emphasized their size. But I was not interested in the dunes now, rather the shrubs. And I did not want images of the naturists, mostly elderly men, strolling among the bushes. While trying to follow the path, or the footprints of previous walkers, which the wind quickly wiped away, I spotted a small twisted tree on the crest of a dune, with the sand all gone from around its roots; that could be a plant to perform with, I thought. And better to do it now, since I probably never would find exactly the same place again. Without furter ado I made a first attempt sitting on the root.
The poor tree was actually swaying in the wind, burdened by my weight as well. The wind was so strong that the camera toppled over, falling on its face in the sand. Luckily it did not suffer any severe damage, but the last file was damaged due to my hasty reaction, I learned later when looking at the material. On site I simply decided to try again, and did another version standing next to the tree rather than sitting on it.
As a last experiment I moved the camera to the spot where I sat and recorded the view, including parts of the nearest branch, because its frenetic movement seemed to make the force of the wind palpable, although that is hard to imagine based on a still image.
April – Month of the Alder
The alder is the tree of the fourth month in the old lunar Celtic Tree Calendar, and the actual dates for the month of the alder are from March 18 to April 14, although there are variations. Alders are easy to reconise even in winter time because of their small cones, and they grow in abundance on the shores of Helsinki, many of them old and twisted, very beautiful. Finding one with a suitable branch to sit on, sufficiently sturdy and low for easy access, is another matter. A colleague sent me a photo of a nice looking tree in Mellsteninranta, Haukilahti, to the west of Helsinki, and already two weeks ago I made a trip to the area to find it. At that time I did not have my camera with me, and planned to return later. This “later” was about to be too late for the month of the alder, I realised, unless I performed before my Easter holiday trip. So, without further a do, I decided to make an attempt on Tuesday afternoon between two trips. Since I had visited the tree before, I knew I would need something to step on in order to get up easily; the branch was a little bit too high to sit on directly, and there was no other branch placed in such a way that I could heave myself up. After considering some alternatives, like a bucket upside down, I found a small stool in the attic and packed it in a bag with my camera, the tripod and the pale pink scarf. Before I could take the bus out to Mellsteninranta it was already evening, with dark clouds covering parts of the sky, but I decided it was worth a try. And it was, alhough the last image was already rather murky.
I had prepared a small rope to tie around the stool, so I could get hold of it and throw it out of sight, but that proved unnecessary. It was fairly easy to frame the image in such a manner that the stool below the branch was cropped out of sight. The first version was more of a close up, with my head cropped out of sight, so I tried a slightly wider framing. That session was recorded only in part; the memory card was full! How stupid of me not to cheque that… so I made the second version once again, and by now it was already quite late. At some point it started to rain, and the drops looked nice on the sea, but the rain subsided before it had really begun. By the time I walked back to the busstop through the woods it was getting cold; I was nevertheless happy to have performed with the alder, and thought I could always return in case the material proved useless. At the moment of writing this I have not edited the works, but only looked at the material, which seemed allright.
Vad ser kameran och vad ser jag?
Tre härliga solskensmorgnar med kylan dröjande efter natten men solen behagligt värmande. På torsdagen var vädret särkilt skönt för det var vindstilla. Jag tog mig till Stora Räntan med båt för första gången i år och njöt av att ro utan vind, även om det gråbruna smått bubblande vattnet var skrämmande smutsigt.
Fredag morgon var kyligare, med enstaka moln. Den enda eskapaden var en grupp turister som stod och undrade på backen och såg det sedan som sin plikt att vika av vägen och promenera över klippan rakt framför näsan på mig så att de säkert kom med på bilden. Men det var ett smått bekymmer, snarare komiskt.
Lördag morgon var vädret vackert som förut, men nyheterna om lastbilsattacken i Stockholm på fredagen kastade en skugga över idyllen. Som vanligt gjorde jag två bilder vid trädet uppe på backen, en på lite längre avstånd och den andra lite närmare. Jag märkte inget konstigt med bilden då jag placerade stativet efter stenen jag använder som märke justerade kameran. Medan jag satt i tankarna vid trädet insåg jag plötsligt att jag glömt att fälla ner stativet som jag brukar för närbilden. Så jag återvände till kameran, justerade stativet och kameran på nytt och satt vid trädet en gång till.
Det kameran ser beror på placeringen och höjden på stativet, och givetvis också själva kamerans lutning. En liten förskjutning i bildvinkeln förändrar hela bilden. I det här fallet kom mycket mindre av människofiguren med ifall stativet inte fälldes ner.
Det är bara ett par meter som skiljer kamerans vy från min vy där jag sitter vid trädet, framför kameran. Rubrikbilden här ovan är tagen för fri hand från den plats där jag sitter, med sikte på horisonten, även om det är de närmast hängande grenarna som syns skarpast. Då jag riktar kameran lite lägre ner, på sluttningen, där min blick oftast vilar, blir utsikten en annan:
Det är rätt besvärligt att försöka bevara samma bildbeskärning varje gång, men dessutom är det ibland smått frustrerande att försöka upprepa den ursprungliga bilden då andra alternativ kunde vara mycket intressantare. Men år andra sidan är det just det som var idén ursprungligen, att hålla fast vid en bild och registrera de skiftningar som väder och årstid bjuder på, och inte försöka skapa en ny “bra bild” varje gång.
Performing Landscape 