Pikavisiitti Helsinkiin sunnuntaina, äitienpäivänä. Istuin puidnen kanssa ja tuumin mahtaisiko Kaivoåuiston kallioilla kasvava puuryhmä, jota ensin luulin pajuiksi tai lehmuksiksi sittenkin olla jonkin sortin jalava. Pienet kukat viittaavat siihen suuntaan, mutta lehtiä ei vielä näy, joten täytyy odottaa.

Muistelin aikaisempia äitienpäiviä, muun muassa äitienpäivää vuonna 2004, jolloin seisoin “Kiasman rannalla” eli museon edustalla olevan altaan reunalla osana Silmä ja Mieli näyttelyä sinä kesänä. Näyttely muistui mieleeni koska näin Filippa Forsmanin minusta sinä vuonna tekemän dokumentin, sarjassa Kulturprofilen, joka on nyt uusintana Arenassa, täällä, ja josta en olisi tiennyt mitään, ellei Lotta Wigelius olisi vihjannut facebookin kautta. – Silloinkin kuvasin nimenomaan äitienpäivänä, ehkä jotenkin miellän videot lasten korvikkeiksi, ne jatkavat elämäänsä minun jälkeeni, toivottavasti.
 
Mietin myös omaa äitiäni, Terttu Apala-Arlanderia (1923-1976), jonka olisin oikeastaan halunnut tavata koolleegana tai ihmisenä muuten, en äitinäni, sillä hän oli varmaankin aika kiinnostava persoona. Ryhdyin etsimään verkosta, löytyisikö sieltä mitään kuvaa tai tietoa hänestä, mutta löytyi vain erilaisia linkkejä hänen väitöskirjaansa, Yleislausekkeista Ilmeisesti kirjat edelleen säilyvät parhaiten. Tai sitten kyse on siitä sukupolvesta joka ei vielä ollut jatkuvan dokumentoinnin kohteena, puhumattakaan sosiaalisesta mediasta.
 
Löysin myös lyhyen maininnan ulkoministeriön sivuilta, että naiset pääsivät diplomaatin uralle vasta vuodesta 1950 lähtien, ja että äiti oli ensimmäinen siihen hyväksytty, vaikka vaihtoi suuntaa neljän vuoden jälkeen. Ulkoasianministeriön sivuilta löytyy maininta: “Ensimmäisenä naisena karrieeriin hyväksyttiin 1.9.1950 varatuomari Terttu Apala (myöh. Apala-Arlander) ja toisena 9.1.1951 lainopinkandidaatti Ilma-Riitta Niiranen (myöh. Hærum). Kummankin ura ulkoasiainhallinnossa päättyi vajaan neljän vuoden kuluttua vt. avustajana. Apala siirtyi kesällä 1954 oikeuslaitoksen palvelukseen.” Siellä hän toimi hovioikeudenneuvoksena, väitteli sittemmin työn ohella ja nautti samaa palkkaa samasta työstä kuin puolisonsa, tosin korkeammin koulutettuna. Yhtään kuvaa en verkosta löytänyt. Niitä oli etsittävä vintiltä, ja lopulta löysinkin muutaman kuvan kaikenlaisten seinäkoristeiden ja huoneentaulujen joukosta. Hullua että perhevalokuvat ovat niin huolimattomasti tallennettu kun sen sijaan aikakauslehtien vuosikerrat ja posti on paljon huolellisemmin säilötty. Mutta jotakin kuitenkin löysin.
 

Ensimmäisessä kuvassa äitini on pikkulapsena oman äitinsä, isoäitini Rauha Apalan sylissä, toinen kuva on nuoruuden kuva ja kolmannessa hän on luultavasti viisikymmentä, sellaisena hänet muistan. Isoäidistä isän puolelta, Ester Arlander, omaa sukua Krook, löytyi myös nuoruudenkuva:
 

 
En ole koskaan osannut ihannoida äitiyttä, enkä edes kaivata sitä omalle kohdalleni kuin muutaman kerran elämässäni, tilapäisesti, mutta mielelläni kunnioitan sitä äitien ketjua joka on minutkin tänne asti tuonut. On vaikea tajuta kuinka tiukkoja taisteluita vain yksi tai kaksi sukupolvea aiemmin on jouduttu käymään nyt ainakin teoriassa itsestään selvistä tasa-arvokysymyksistä.