Keskiviikon kiinnostavan kasviseminaarin jälkeen pääsin taas käymään valitsemieni kahden puun luona Kaivopuistossa, ja nyt vapunvieton jäljet olivat jo pääosin kadonneet. Puisto oli siivottu niin tehokkaasti, että kameran jalustan merkkinä toiminut, puoliksi maan sisään uponnut pullonpalakin oli kadonnut. Jouduin arvioimaan paikan uudelleen, enkä tietenkään löytänyt aivan tarkalleen samaa kohtaa. Joitakin serpentiinipaloja oli vielä jäänyt nurmikolle – se todella näyttää taas nurmikolta – ja niistä kyhäsin jonkinlaisen merkin seuraavaa päivää ajatellen. Vasta jälkeen päin huomasin, että tumma neliskulmainen rakennelma rantakahvilan katolla, jonka yleensä yritin rajata vasemmalle, kuvan reunan ulkopuolelle, näkyikin nyt kuvassa.
Perjantai-aamuna aurinko ei paistanut aivan yhtä kirkkaan siniseltä taivaalta, mutta ilma oli lämmin ja kahvilan päivänvarjostimet oli avattu. Terassikauden alku jos mikä on kyllä kevään, ehkä melkein alkukesän merkki.
Tarkoitukseni oli tulla vielä lauantai-aamunakin tervehtimään puita ja ennen kaikkea nauttimaan niiden kanssa, vierellä ja proosallisesti niiden päällä istumisesta, mutta päätin sittenkin lähteä Harakan saareen kuvaamaan pajua puukalenteria varten (vinjettikuva). – Entä se kasviseminaari keskiviikkona? Pieni epävirallinen kokoontuminen Helsinign yliopiston tutkijakollegiumin seminaarihuoneessa, jossa muutamat taiteilijat, tutkijat ja taideopiskelijat kertoivat kasveihin liittyvistä projekteistaan, Essi Kausalainen ja Kirsi Heimonen heti aluksi. Minäkin kerroin tästä puiden kanssa istumisestani (katso täältä), ja kuuntelin kiinnostuksella keskustelua kasvien kyvystä aistia värejä, tai oikeastaan erilaista valoa. Kun vertasin omaa tapaani hyödyntää kameran automatiikkaa mittaamiseen, koska en halua erityisemmin säätää kameraa tai manipuloida kuvaa, vaan tallentaa sen miten kamera olosuhteisiin reagoi, Essi huomautti, että se varmaan liittyy siihen, että kamera on minulle todistaja tai katsoja, ei oman silmäni tai käteni jatke kuten varmaankin valokuvaajalle. Se oli kiinnostava havainto, ja pitää luultavasti paikkansa, ainakin periaatteessa.
All posts by Annette Arlander
Eftervinter till Valborg
Det finns ingen riktigt bra översättning på uttrycket “takatalvi” på svenska. En bokstavlig översättning skulle vara bakvinter, ett bakslag för våren. Senvinter eller eftervinter låter inte lika orättvist och trist, för det handlar ju om att vintern kommer plötsligt tillbaka. Stora mängder snö strax innan första maj känns helt enkelt fel. Men det absurda idag var, att snöyran fick mig att ta mig till Brunnsparken på kvällen i ett plötsligt skov av masokism. Efter två intensiva dagar på den internationella konferensen för konstnärlig forskning Please Specify! som ägde rum på Uniarts Helsinki, och efter vår egen (det vill säga forskningsprojektets How to do things with performance) tre timmars session på slutet av den, inbegripet röjandet av utrymmet efteråt, känndes det plötsligt som om jag ville ut och andas för mig själv. Och framförallt ville jag göra det innan valborgsmässoaftonens stohej fyller hela parken. Det är ju ljust ännu åttatiden så här års men det var våtare och kallare än jag tänkt mig, men skönt på ett konstigt sätt ändå. Det är något som upprepning åstadkommer, den förstärker känslan av lugn eller tillfredsställelse eller vilken känsla det än är som upprepas i samlad med rutinen. – Jag var förvånad över att kameran klarade så mycket snö och vatten utan att hicka. Och jag hjälpte till med balansen genom att placera en tung sten i den stora plastväskan som jag lägger ytterkläderna i innan jag stiger in i bilden, och hänga den från tefoten som tyngd så att tyngdpunkten skulle vara så lågt som möjligt.
På Valborgsmässoaftonen gällde det att gå ut tidigare, innan festen kommit igång. Nu var vädret lite bättre, regnskurarna kom och gick, men snön från igår hade smultit bort och det små blommorna som stack fram i gräset tycktes ha överlevt den plötsliga men kortvariga eftervintern. Stora lådor för avfall hade redan placerats ut i parken, rader av blå bajamaja toaletter stod på rad vid lekparken och här och där syntes ungdomar i overaller märkta med någon särskild avdelnings logo samlas i grupper. Jag fick sitta i fred och var nöjd över att få inspelningen undanstökad i tid. Vindriktningen var sådan att kameralinsen uppe på klippan i Brunnsparken fick några träffar. De syns som vitaktiga luddiga fläckar i den första bilden. Då jag satt på alstubben stannade några småbarn och följde nyfiket med vad jag gjorde. Och omedelbart då jag steg upp satte sig en av dem på stubben där jag suttit, “instant” imitation faktiskt.
Om man ser bilderna från båda dagarna i följd är skillnaden rätt markant mellan lördag kväll och söndag mitt på dagen. Eftervintern kom och gick, även om det fortfarande är ovanligt kyligt.
Slow Spring with Fog and Hail
On Friday morning a thick white fog covered the sea and there was no way of distinguishing the horizon when adjusting the image in Kaivopuisto Park. During the Easter holiday week, while I was away, the marks on the ground for the tripod had disappeared, but somehow I managed to frame almost the same image. And now I know for sure that the tree up on the hill that I am sitting with is not a willow; no catkins in sight. Behind the other tree, the alder down in the park, the grass was already green, or rather the small plants on the ground had small green leaves.
On Saturday the weather had cleared somewhat, but the dark clouds looked ominous; later in the day there was a veritable hailstorm. The parasols of the Mattolaituri terrace café were in place, waiting for the season to start, folded like some giant white umbrellas.
On Sunday the day began with a snowfall, although the snow melted immediately when it hit the damp ground. I waited until the rain had subsided and walked out to the park at midday. The geese and their shit is now everywhere, a sure sign of spring.
Sunday is also the last day of the exhibition Atmorelational at Gallery Forum Box, where my video work The Tide in Kan Tiang is shown in the Mediaboxi program. The work was performed already at the end of 2015, and is clearly a forerunner to the project performing with plants, although it uses the same rough time-lapse technique that I have used in the series Animal Years. But with no scarf! I am literally performing together with a small tree, which grows in a rocky cove near Kan Tiang Beach on Koh Lanta in Thailand, standing next to it every two hours for the duration of a day. When I started in the morning I assumed the tide would rise higher than it did, based on the marks on the shore and did nor realise that the moment of high tide was rather early in the day. I wrote a blog post at the time as well. The work has nevertheless been well received and, believe it or not, sold into a private collection, which is quite exceptional for a video work. I am planning to write something about the work, but I can only write my thoughts about doing it; what other people see in it I have no access to.
Palmun juurella
Olin tyytyväinen pari päivää sitten kuvaamaani pieneen videoon Tamariskipuun kanssa, josta olen kirjoittanut englanniksi, (katso täältä) mutta päätin silti lähteä vielä kerran Maspalomaksen dyyneille kameran ja jalustan kanssa. Ihmisiä oli liikkeellä paljon, osa jo palailemassa rannalta vaikka aurinko oli vielä korkealla, kun kuljeskelin kasvillisuuden muodostamien mäkien ja mättäiden lomassa, pysähtelin epäröiden muutamien ryteikköjen luona mutta jatkoin silti matkaani. Yhdellä tasaisemmista paikoista katsahdin takavasemmalle ja näin pyöreän, paksun kolmihaaraisen palmun joka oli jotenkin huomiotaherättävä ilmestys suhteessa ympäröivään risukkoon. Sen juuret muodostivat korokkeen ja kahden rungon välissä oli sopiva istumapaikka. En ollut ensimmäinen siinä istunut, jalanjäljistä ja tupakantumpeista päätellen. Asettelin kameran jalustalle selkäni taakse, kassini hiekalle eteeni kameran näkymättömiin ja kävin istumaan. Ihmisiä kulki ohitse hiukan etäämpänä ja takaakin kuului ohikulkijoiden ääniä, mutta toivoin että he antaisivat kameran olla, ja että tuuli ei sitä kaataisi tällä kertaa. Pohdin vielä toisen kuvan tekemistä joko lähempää tai sitten edempää, niin että palmun tuuhea lehvistö pääsisi kuvaan mukaan, mutta en löytänyt sopivaa kuvakulmaa ja paikkaa maastosta, joten tyydyin ensimmäiseen versioon ja palasin takaisin. Seuraavana aamuna editoin materiaalista pienen staattisen videon (6 min 38 sec) jolla annoin nimeksi yksinkertaisesti With the Palm Tree. Vaikka tuuli paukkui mikrofonissa en silti nimennyt sitä With a Palm Tree in the Wind kuten Tamariskipuun kanssa tekemääni videota, sillä tuuli tuntui niin kovin heppoiselta jykevään palmuun nähden. Mikä vastakohta Tamariskille! Hento ja käppyräinen puu tai pensas verrattuna tukevaan kolmihaaraiseen paksukaarnaiseen vanhukseen. Vaikkei palmu ole kovin korkea se on varmasti minua vanhempi, kanarian palmut Phoenix Canariensis kasvavat kuulemma hitaasti. Tyydyin stillkuvaan, videolta napaamani lisäksi:
With a Tamarisk in the Wind
Finally, today I took my camera and tripod and decided to walk through the dunes in the northern part of the nature preservation area, further away from the sea, where the vegetation would provide a wide array of plants to perform with. Once there I realized the solitary shrubs surrounded by sand were actually visually the most interesting ones. I remembered my previous visits in this area, Maspalomas on Gran Canaria, when I tried to record the dunes without vegetation or humans. This time I decided I would include all humans that walked on the dunes in the distance, and actually emphasized their size. But I was not interested in the dunes now, rather the shrubs. And I did not want images of the naturists, mostly elderly men, strolling among the bushes. While trying to follow the path, or the footprints of previous walkers, which the wind quickly wiped away, I spotted a small twisted tree on the crest of a dune, with the sand all gone from around its roots; that could be a plant to perform with, I thought. And better to do it now, since I probably never would find exactly the same place again. Without furter ado I made a first attempt sitting on the root.
The poor tree was actually swaying in the wind, burdened by my weight as well. The wind was so strong that the camera toppled over, falling on its face in the sand. Luckily it did not suffer any severe damage, but the last file was damaged due to my hasty reaction, I learned later when looking at the material. On site I simply decided to try again, and did another version standing next to the tree rather than sitting on it.
As a last experiment I moved the camera to the spot where I sat and recorded the view, including parts of the nearest branch, because its frenetic movement seemed to make the force of the wind palpable, although that is hard to imagine based on a still image.
April – Month of the Alder
The alder is the tree of the fourth month in the old lunar Celtic Tree Calendar, and the actual dates for the month of the alder are from March 18 to April 14, although there are variations. Alders are easy to reconise even in winter time because of their small cones, and they grow in abundance on the shores of Helsinki, many of them old and twisted, very beautiful. Finding one with a suitable branch to sit on, sufficiently sturdy and low for easy access, is another matter. A colleague sent me a photo of a nice looking tree in Mellsteninranta, Haukilahti, to the west of Helsinki, and already two weeks ago I made a trip to the area to find it. At that time I did not have my camera with me, and planned to return later. This “later” was about to be too late for the month of the alder, I realised, unless I performed before my Easter holiday trip. So, without further a do, I decided to make an attempt on Tuesday afternoon between two trips. Since I had visited the tree before, I knew I would need something to step on in order to get up easily; the branch was a little bit too high to sit on directly, and there was no other branch placed in such a way that I could heave myself up. After considering some alternatives, like a bucket upside down, I found a small stool in the attic and packed it in a bag with my camera, the tripod and the pale pink scarf. Before I could take the bus out to Mellsteninranta it was already evening, with dark clouds covering parts of the sky, but I decided it was worth a try. And it was, alhough the last image was already rather murky.
I had prepared a small rope to tie around the stool, so I could get hold of it and throw it out of sight, but that proved unnecessary. It was fairly easy to frame the image in such a manner that the stool below the branch was cropped out of sight. The first version was more of a close up, with my head cropped out of sight, so I tried a slightly wider framing. That session was recorded only in part; the memory card was full! How stupid of me not to cheque that… so I made the second version once again, and by now it was already quite late. At some point it started to rain, and the drops looked nice on the sea, but the rain subsided before it had really begun. By the time I walked back to the busstop through the woods it was getting cold; I was nevertheless happy to have performed with the alder, and thought I could always return in case the material proved useless. At the moment of writing this I have not edited the works, but only looked at the material, which seemed allright.
Vad ser kameran och vad ser jag?
Tre härliga solskensmorgnar med kylan dröjande efter natten men solen behagligt värmande. På torsdagen var vädret särkilt skönt för det var vindstilla. Jag tog mig till Stora Räntan med båt för första gången i år och njöt av att ro utan vind, även om det gråbruna smått bubblande vattnet var skrämmande smutsigt.
Fredag morgon var kyligare, med enstaka moln. Den enda eskapaden var en grupp turister som stod och undrade på backen och såg det sedan som sin plikt att vika av vägen och promenera över klippan rakt framför näsan på mig så att de säkert kom med på bilden. Men det var ett smått bekymmer, snarare komiskt.
Lördag morgon var vädret vackert som förut, men nyheterna om lastbilsattacken i Stockholm på fredagen kastade en skugga över idyllen. Som vanligt gjorde jag två bilder vid trädet uppe på backen, en på lite längre avstånd och den andra lite närmare. Jag märkte inget konstigt med bilden då jag placerade stativet efter stenen jag använder som märke justerade kameran. Medan jag satt i tankarna vid trädet insåg jag plötsligt att jag glömt att fälla ner stativet som jag brukar för närbilden. Så jag återvände till kameran, justerade stativet och kameran på nytt och satt vid trädet en gång till.
Det kameran ser beror på placeringen och höjden på stativet, och givetvis också själva kamerans lutning. En liten förskjutning i bildvinkeln förändrar hela bilden. I det här fallet kom mycket mindre av människofiguren med ifall stativet inte fälldes ner.
Det är bara ett par meter som skiljer kamerans vy från min vy där jag sitter vid trädet, framför kameran. Rubrikbilden här ovan är tagen för fri hand från den plats där jag sitter, med sikte på horisonten, även om det är de närmast hängande grenarna som syns skarpast. Då jag riktar kameran lite lägre ner, på sluttningen, där min blick oftast vilar, blir utsikten en annan:
Det är rätt besvärligt att försöka bevara samma bildbeskärning varje gång, men dessutom är det ibland smått frustrerande att försöka upprepa den ursprungliga bilden då andra alternativ kunde vara mycket intressantare. Men år andra sidan är det just det som var idén ursprungligen, att hålla fast vid en bild och registrera de skiftningar som väder och årstid bjuder på, och inte försöka skapa en ny “bra bild” varje gång.
Vuorovesi Kan Tiangissa
Videotyö The Tide in Kan Tiang (2016) on nyt esillä ensimmäistä kertaa Mediaboxissa, Galleria Forum Boxissa 1.4. – 23.4. Se on on kestoltaan 11 min 52 sek ja myös AV-arkin levityksessä (täällä). Työn idea on yksinkertainen, olen kuvaillut sitä seuraavaan tapaan: “Pieni puu kasvaa kivisessä poukamassa lähellä Kan Tiang -hiekkarantaa Koh Lantan saarella Taimaassa. Eräänä vuoden 2015 viimeisistä päivistä seison sen vierellä päivän ajan kahden tunnin välein kokeakseni vuoroveden yhdessä sen kanssa.” Asettaessani kameraa jalustalle yritin päätellä vuoroveden nousua, ja odotin sen nousevan ylemmäksi. Aamupäivän kuvissa sivuvalo on selkeä, mutta iltapäivän vastavalo ja kauas kaikkoava vesiraja muuttavat kuvan tykkänään. Lisäksi kamera on lopun kuvissa liikahtanut hiukan – ehkä olin jo väsynyt ja kuumissani tai vain huolimaton.
Kun näin työn viritettynä Mediaboxin mustaan katselukoppiin ilahduin, sillä kuva näytti paremmalta kuin mitä muistin, ja toimi lisäksi ihan hyvin ilman ääntä. Äänen laittaminen kuulokkeisiin on sikäli ongelmallista, että se luo odotuksia jostakin erityisestä äänimaailmasta. Tässä, kuten useimmissa muissakin töissäni ääni on raakaa ja käsittelemätöntä kuten kuvakin. Kun näin päänäyttelyn – Kalle Katailan, Lasse Lecklinin ja Teemu Lehmuruusun Atmorelational – olin iloinen että työ pääsi hyvään seuraan. Avajaisissa oli paljon väkeä, ja mediaboxista olivat kiinnostunut lähinnä lapset, jotka halusivat “majaan”. Sitä yllättyneempi olin kun myöhemmin kuulin, että työtä on käyty katsomassa ja että siitä on pidetty. Joku on käynyt joka päivä katsomassa. Ilahduin, tottakai, melkein liikutuin, mutta tietysti myös hämmennyin. Mikä työssä viehättää? Herättääkö se lomamuistoja Taimaasta tai tarjoaako se mahdollisuuden unelmoida kesälomasta. Vai onko ajatuksessa ajan kulumisesta ja vuoroveden vaihtelusta jotakin rauhoittavaa. Voihan olla, että yksinäiseen puuhun tukeutumisessa on jotakin lohduttavaa tai jopa parantavaa? Ja veden liike on sinänsä jo koukuttavaa katsottavaa. On selvää että jokin työ, jonkun teon toistaminen kameralle, voi olla tekijälle terapeuttista ja tärkeää. Mutta on vaikea tietää minkä verran tietyn hetken tunnelmasta loppujen lopuksi välittyy katsojalle. Ja voihan työssä olla myös tasoja joita tekijä ei itse koe tai näe. Joskus aikaisemminkin olen huomannut, että vaikka ajattelen hyvin proosallisesti ja “kuivasti” tallentavani tietyn ilmiön tai tapahtuman tai hetken sellaisenaan, lopputuloksen voi kokea yllättävän tunteellisena. – Oli miten oli, minulle on harvinaista herkkua että katsoja ihastuu, ja se todella ilahduttaa…
Sunshine, snow and ARS 17
The magic purple light pillar (above) was not a UFO descending on the alder stump but a reflection of the bright early morning sun in backlight and dissolved fairly quickly. This effect on Wednesday morning is an apt beginning to the week, which featured the opening of ARS17 at Kiasma museum of Contemporary Art, focused on much stronger effects of artifice.
Changeable weather used to be the hallmark of April, and now also the end of March. On Wednesday morning the sun was shining warmly, the slopes in the park looked almost green and the buds looked like bursting any moment.
On Thursday morning the sunny weather continued, I went out early, so the chill of the night lingered in the air, but the sun was warmer every moment and the sea was almost perfectly still.
On Friday morning all that was gone; a thick layer of snow covered the ground, and the trees; winter had returned. I went out early, but the Snow was already crisscrossed by footprints of dogs. I sat by the tree, freezing, and wondered at the sudden change.
While returning from the park I amused myself with the thought that this total change would make a nice contrast and surprise in the video; good weather can be visually rather uninteresting…
On Thursday night I visited the opening event of ARS17 (see here) and tried to get a glimpse of the exhibition amongst the crowd. There was something familiar in the atmosphere of all these game worlds, internet hype and futuristic dystopias, and unfamiliar, too, of course. From the perspective of somebody beginning their artistic engagements in the eighties this world did not seem that odd, after all, although the technologies were not there yet. So why did I not feel at home? It occurred to me that I was actually beginning my intellectual and artistic life, in a modest sense, in the seventies; my sensibilities are based on the world of the seventies, rather than the eighties, to some extent; I am an old hippie at heart. Of course the real hippies were of the previous generation, but those were the ideas I admired at that time, I suppose. No wonder then that my favorite work in ARS was Julia Varela’s Luddite smashed black screens, which shined like huge slices of obsidian in my eyes. No wonder that I find myself sitting with trees and recording serial images in a minimalistic way, in a what-you-see-is-what-you-get manner year after year. Uh. Perhaps I should go and see the exhibition again, in order to update my sensibilities, or at least understand what is going on…
Puulla, puussa, puun luona?
Vai peräti puun kanssa? Olen vieraillut pari kertaa viikossa Kaivopuiston mäellä Nordenskjöldin patsaan yläpuolella kasvavan viisihaaraisen – tosin yksi haara on pelkkä kanto – hopeapajun tai lehmuksen luona, enkä vieläkään ole varma mikä puu on kyseessä. Sen lisäksi olen istunut lähellä puistokatua ja lintujen ruokintapaikkaa kasvavan, aiemmin kaksihaaraisen lepän kannolla, jota ei voi olla tunnistamatta “käpyjensä” ansiosta. Koska vierailen puitten luona melko usein, sään vaihtelut vievät päähuomion, eikä esimerkiksi silmujen paisumista tai muita elämän merkkejä tule panneeksi merkille. Esimerkiksi toissapäivänä, keskiviikkona, kiiruhdin kuvaaman keskellä päivää, sadesäästä huolimatta. Puisto oli täynnä isoja lätäköitä, kylmä viima pureutui poskiin ylhäällä mäellä ja sai pitämään pipon päässä. Ainoa lohtu surkeassa märkyydessä oli, että nyt viimeisetkin jäät sulaisivat.
Torstaina tilanne oli toinen. Ensimmäistä kertaa olin todella varhain liikkeellä, sillä minulla oli tapaaminen Teatterikorkeakoululla jo kello yhdeksältä, ja halusin ehtiä kuvaamaan ennen sitä. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, ilma oli kylmä yön jäljiltä, maassa oli kuuraa ja lätäköt jäässä, mutta meri oli avoin. Vain rivi jäälauttoja uiskenteli valkoisena koristeraitana Harakan ja Uunisaaren ulkopuolella. Vihdoinkin oli kevättä ilmassa.
Tänään perjantaina aamulla oli edelleen aurinkoista ja lämpimämpää, myös kuivempaa. Puun juurella istuessani tunsin miten aurinko lämmitti ja helli, vaikka viima välillä puhalsi ylitse. Mutta tätä kirjoittaessa, iltapäivällä, sataakin yhtäkkiä lunta. Ruotsiksi sanottaisiin “aprilväder”, huhtikuun sää, mutta nyt on vielä maaliskuu.
Kuvaan videolle noin viisi minuuttia kutakin kuvaa, vaikka en luultavasti voi käyttää kuin pienen pätkän jokaisesta. Viikossa kertyy jokaista kuvaa kymmenen tai viisitoista minuuttia. Noudatan samaa periaatetta kuin vuosina 2002-2014 kuvaamassani Animal Years sarjassa Harakan saaressa. (On itse asiassa aika hullunkurista istua puun juurella ja katsella saarta, jonne juuri nyt en pääse. Vene makaa kumollaan rannassa, ja odottaa että pesisin pois kotilot sen pohjasta.) Mutta karkean time-lapse kuvan tuottaminen ei välttämättä ole oikea tapa esiintyä puiden kanssa. Se soveltuu hyvin vuodenaikojen ja sääolosuhteiden vaihtumisen kuvaamiseen, mutta kertooko se mitään puu-partneristani? No, ehkä kertookin, kunhan lehdet puhkeavat. Silti ajattelen, että minun pitäisi löytää jokin toinen tapa esiintyä yhdessä puun kanssa, eikä pelkästään vierailla sen luona, istua sen päällä, sen runkojen ympäröimänä – vaikka onhan sellainenkin kosketus eräänlainen hidastettu tervehdys.
Performing Landscape 