Sain sähköpostitse haastavan kysymyksen. Eräs opiskelija kertoi osallistuvansa kurssille, jolla pohditaan solidaarisuuden ja vieraanvaraisuuden käsitteitä suhteessa luontoon ja lähettävänsä kysymyksen eri alojen asiantuntijoille; filosofeille, poliitikoille, taiteilijoille. Hän kirjoitti: ”Koska taiteessasi olet usein suhteessa luontoon, aikaan ja olemassaoloon, koimme, että olisit varmaankin juuri oikea henkilö, kenelle esittää tämä kysymys.” Ja kysymys kuuluu: ”Miten solidaarisuus ja vieraanvaraisuus Sinun näkökulmastasi toteutuvat nykyisessä ilmastomuutoksen ajassa?”
 
Hankala kysymys, sillä ensimmäinen reaktioni oli, etteivät ne oikeastaan toteudu juuri lainkaan ja seuraava ajatukseni oli, että omassa työssäni olen molempien suhteen enemmänkin vastaanottavana osapuolena. Mutta sitten ryhdyin miettimään noita käsitteitä, ja miten niitä yleensä käytetään, politiikassa ja arkielämässä. Solidaarisuus toteutuu ehkä parhaiten silloin kun erilaiset vähemmistöt ja intressiryhmät tai alistetussa asemassa olevat tukevat toisiaan ja yhdistävät voimansa sen sijaan että kilpailisivat huomiosta. Vieraanvaraisuus taas tuo heti mieleen kysymykset omasta ja vieraasta, ja suomenkielisen termin erityiset merkitykset kuten vieraskoreuden, verrattuna englanninkielen sanaan hospitality, (vrt host ja myös hospital, hospice). Vieraanvaraisuus sisältää ajatuksen, että on isäntäväkeä ja vieraita, että on varaa, tai että on varauduttava vieraisiin. Kaapissa pitää olla vieraan varaa, jotakin tarjottavaa odottamattomillekin vieraille. Mutta vieraanvaraisuus ei ole sama asia kuin anteliaisuus, avun tarpeessa olevien auttaminen, tai yleensä avokätisyys, avomielisyys, avosydämisyys, suurpiirteisyys, jotka liittyvät sanaan ’generosity’. Ja jos nyt ajatellaan suhdetta luontoon, joka sinänsä on hankala käsite, on anteliaisuus ehkä sitä paremmin kuvaava kuin vieraanvaraisuus, sillä en ole luonnon ’vieras’ vaikka olisinkin ’vieraantunut’ sen monista olomuodoista. On vaikea ajatella mikä olisi ‘vierasta’, mikä olisi ’luonnon’ ulkopuolella?
 
Kysymys siitä, miten solidaarisuus ja vieraanvaraisuus toteutuvat nykyisessä ilmastomuutoksen ajassa, vaikka sitten minun näkökulmastani, kutsuu miettimään ihmisten osoittamaa solidaarisuutta ja vieraanvaraisuutta toisiaan kohtaan, tai mahdollisesti uhanalaisia lajeja, ympäristöjä tai elämänmuotoja kohtaan. Omasta näkökulmastani, siis omassa työssäni, ne eivät tosin toteudu oikein mitenkään, en esimerkiksi toimi suoraan ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi tai hidastamiseksi, vaikka huomion kiinnittämisen kasveihin ja kasvillisuuteen voi tietysti halutessaan siihen kytkeä. Sen sijaan koen jatkuvasti olevani kasvien ja tiettyjen puiden vieraanvaraisuuden varassa. Istuessani kuusen kannolla tai roikkuessani toistuvasti tietyn männyn oksassa ja kuvatessani esitykseni puiden kanssa videolle, käytän hyväkseni puiden ja muiden niiden ympärillä elävien olioiden anteliaisuutta, tai vieraanvaraisuutta, jos niin halutaan ajatella, vaikka ajattelisinkin eleeni myös jonkinlaisena yrityksenä solidaarisuuden osoitukseksi. Vierailen kasvien tai puiden luona, istun niiden kanssa, usein jopa niiden päällä, enkä edes tiedä aiheuttaako tunkeilevuuteni niille harmia tai haittaa. Mutta ’luonnon’ anteliaisuuteen liittyy, että monet kasvit selviävät hengissä, vaikka niistä tuhottaisiin suurin osa. Tätä kasvillisuuteen myötäsyntyisesti kuuluvaa anteliaisuutta ei kuitenkaan pitäisi käyttää väärin.
 
Ehkä Rosi Braidottin käsite zoe, jota hän käyttää kuvaamaan kaikkea elollista, voisi toimia jonkinlaisena solidaarisuuden avaimena. Hän käyttää ilmaisua zoe-keskeinen tasa-arvopyrkimys (zoe-centred egalitarianism) ja toteaa, että hallitsevana periaatteena se on dynaaminen, itsejärjestäytyvä elämän rakenne (dynamic, self-organizing structure of life), joka edustaa lisääntymiskykyistä tai tuottavaa elinvoimaa (generative vitality), läpileikkaavaa voimaa, joka halkoo ja yhdistää aiemmin erotettuja lajeja, kategorioita ja alueita (transversal force that cuts across and reconnects previously segregated species, categories, and domains). Hän ehdottaa, että zoe-keskeinen tasa-arvopyrkimys on materialistinen, maallinen, maanläheinen ja tunteilematon vastaus opportunistiseen lajit ylittävään elämän hyödykkeistämiseen tai kaupallistamiseen, edistyneen kapitalismin logiikkaan (a materialist, secular, grounded, and unsentimental response to the opportunistic transspecies commodification of life that is the logic of advanced capitalism.) (Braidotti 2017, 32)
Suhteessa kasveihin, tai laajemmin ’luontoon’, voisimme ajatella yhteistä osallisuuttamme zoe:en, lisääntymiskykyiseen tai tuottavaan elinvoimaan, jonka jaamme kasvien kanssa.
 
viite:
Braidotti, Rosi. 2017. ‘Four Theses on Posthuman Feminism’. In Grusin, Richard (ed.) Anthropocene Feminism. Minneapolis & London: University of Minnesota Press: 21-48.
 
 
 
 

Osallistuin tanssikonferenssiin Saksassa, Karlsruhessa, jossa teemana oli Der Tanz der Dinge tai Things that Dance. Lukiessani kutsun ajattelin heti Lofooteilla kuvaamaani videota Rainy Day in Rekdal, jossa sadepisarat saavat pääosan. Loppujen lopuksi siellä esitettiin sekä installaatio, jossa Rainy Day in Rekdal ja Grey Day in Rekdal ovat esillä vierekkäin, samaan tapaan kuin Radical Relevances -konferenssissa kesällä, mutta pienimuotoisemmin. Sen lisäksi ohjelmaan oli merkitty “screentalk” joten esitin Rainy Day in Rekdal videon ja puhuin sen päälle introksi kirjoittamani tekstin, joka oli edelleen kehittelyä siitä mitä puhuin Radical Relevances konferenssissa. Tarkoitukseni oli esittää se vain johdantona, ja näyttää koko 15 minuutin video itsenäisesti, mutta ilta oli jo pitkällä ja minun jälkeeni oli vielä toinen esiintyjä, joten lyhensin osuuttani yhdistämällä videon ja puheen päällekkäin, mikä luultavasti oli viisasta.
Sunnuntaina konferenssin jälkeen minulla oli aikaa kuljeskella puistossa ja rentoutua vähän. Aamulla olin tehnyt pienen videon puhelinkamerallani sarjaan The City as Stage, jonka aloitin Palermossa; kevyitä luonnoksia, joissa asetan puhelimen minijalustallaan jonkun laatikon tai penkin päälle ja astun kuvaan hetkeksi. Olen kirjoittanut siitä erikseen, englanniksi, toisessa blogimerkinnässä. Pieni video, jonka kuvasin Karlsruhen linnanpuistossa yhtäkkisenä impulssina oli oikeastaan tarkoitettu samaan sarjaan, mutta editoidessani siihen alku-ja loppuhimmennyksen tajusin, että se oikeastaan on samaa sarjaa kuin hetket puiden kanssa, vaikka ne on yleensä kuvattu kunnon kameralla. Poikkeuksena Krakova, jossa Pilvi kuvasi minut istumassa puun rungolla puhelinkameralla ohimennen, hiukan kuten tässä. Tällä kertaa puhelin oli jalustalla.
 

 

 
Huvittavinta tietysti on, että jostakin syystä valitsin tämän näkymän, joka on täynnä nurmikolla liikkuvia ihmisiä, ja varsin nuoren ja melko yhdentekevän lehmuksen, jonka luona seistä, nimenomaan tässä vanhassa puistossa joka oli täynnä toinen toistaan kiinnostavampia puuvanhuksia. Mutta syynä oli luultavasti ajatus, että tässäkin oli kyse kaupungista näyttämönä. Niinpä lopputuloksena on jonkinlainen hybridi – sekä kuva aukiosta ja ihmisistä, että kuva hetkestä tietyn puun kanssa.