Osallistuin tanssikonferenssiin Saksassa, Karlsruhessa, jossa teemana oli Der Tanz der Dinge tai Things that Dance. Lukiessani kutsun ajattelin heti Lofooteilla kuvaamaani videota Rainy Day in Rekdal, jossa sadepisarat saavat pääosan. Loppujen lopuksi siellä esitettiin sekä installaatio, jossa Rainy Day in Rekdal ja Grey Day in Rekdal ovat esillä vierekkäin, samaan tapaan kuin Radical Relevances -konferenssissa kesällä, mutta pienimuotoisemmin. Sen lisäksi ohjelmaan oli merkitty “screentalk” joten esitin Rainy Day in Rekdal videon ja puhuin sen päälle introksi kirjoittamani tekstin, joka oli edelleen kehittelyä siitä mitä puhuin Radical Relevances konferenssissa. Tarkoitukseni oli esittää se vain johdantona, ja näyttää koko 15 minuutin video itsenäisesti, mutta ilta oli jo pitkällä ja minun jälkeeni oli vielä toinen esiintyjä, joten lyhensin osuuttani yhdistämällä videon ja puheen päällekkäin, mikä luultavasti oli viisasta.
Sunnuntaina konferenssin jälkeen minulla oli aikaa kuljeskella puistossa ja rentoutua vähän. Aamulla olin tehnyt pienen videon puhelinkamerallani sarjaan The City as Stage, jonka aloitin Palermossa; kevyitä luonnoksia, joissa asetan puhelimen minijalustallaan jonkun laatikon tai penkin päälle ja astun kuvaan hetkeksi. Olen kirjoittanut siitä erikseen, englanniksi, toisessa blogimerkinnässä. Pieni video, jonka kuvasin Karlsruhen linnanpuistossa yhtäkkisenä impulssina oli oikeastaan tarkoitettu samaan sarjaan, mutta editoidessani siihen alku-ja loppuhimmennyksen tajusin, että se oikeastaan on samaa sarjaa kuin hetket puiden kanssa, vaikka ne on yleensä kuvattu kunnon kameralla. Poikkeuksena Krakova, jossa Pilvi kuvasi minut istumassa puun rungolla puhelinkameralla ohimennen, hiukan kuten tässä. Tällä kertaa puhelin oli jalustalla.
 

 

 
Huvittavinta tietysti on, että jostakin syystä valitsin tämän näkymän, joka on täynnä nurmikolla liikkuvia ihmisiä, ja varsin nuoren ja melko yhdentekevän lehmuksen, jonka luona seistä, nimenomaan tässä vanhassa puistossa joka oli täynnä toinen toistaan kiinnostavampia puuvanhuksia. Mutta syynä oli luultavasti ajatus, että tässäkin oli kyse kaupungista näyttämönä. Niinpä lopputuloksena on jonkinlainen hybridi – sekä kuva aukiosta ja ihmisistä, että kuva hetkestä tietyn puun kanssa.