Category Archives: tapahtumat ja näyttelyt

Puhuva pähkinäpensas


Pikamatka Poriin sopivaa puhuvaa pähkinäpensasta etsimään sujui kevyesti. Olin varustautunut yöpymään kaupungissa ja etsimään sopivaa pensasta eri puolilta Porin kauunkipuistoa, mutta tehokas kuraattori-organisaattori, joka vastaa Kätketty taide -ympäristötaidenäyttelyn järjestelyistä, Marjo Heino, oli jo valinnut pensaan puolestani. Ja mikäpäs siinä. Aikaa avajaisiin ei ole enää kuin muutama päivä. Näyttelyn teokset ovat esillä (tai pareminkin piiloissaan) 13.5.-31.8.2016. En viitsi paljastaa tämän teoksen paikkaa, joten liitän mukaan vain lähikuvan oksista, joihin on juuri puhkeamassa lehdet.
 
2016-05-06 15.55.17
 
Edellisestä puhuvasta puusta on kulunut jo kuusi vuotta; Olohuone kaupunkitaidefestivaaleilla Turussa 2010 neljä eri lajia olevaa orapihlajaa eri puolilla kaupunkia sai puheenvuoron muutamaksi päiväksi teoksessa Orapihlajan Varjossa – I skuggan av Hagtornen – In the Shadow of the Hawthorn. Se oli ensimmäinen kolmikielinen työ sarjassa Puut Puhuvat. Myös Porin pähkinäpensaan on tarkoitus puhua kolmella kielellä. Mutta muilta osin tekniikka on aivan toinen. Kätketty taide -näyttelyn töiden maksimikoko on 15 x 15 cm ja olin varustautunut kätkemään paristokäyttöisen mp3-soittimen kuulokkeineen ja ohjeistuksen kera pieneen muovirasiaan, jonka voisi tummalla kankaalla sitoa pensaan oksaan. Ainoa huoleni oli, osaisiko löytäjä panna työn takaisin paikoilleen sen kuunneltuaan, ja miten paristojen loppuessa kävisi. Marjo vakuutti että työt käydään tarkistamassa kerran viikossa, ja kertoi, että yksi vaihtoehto olisi jos voisin ladata äänitiedoston verkkosivulleni ja kiinnittää sivulle vievän QR koodin pensaaseen. Minä tietysti innostuin asiasta heti: kehitys kehittyy!
 
Ensimmäiset puhuvat puut (Harakan saarella, AN<TI-festivaaleilla Kuopiossa, Salon seudun Hiidentiellä) kuuluivat isoista puiden oksilta roikkuvista kuulokkeista, jotka oli liitetty muovirasioihin piilotettuihin nonstop-pyöriviin CD-soittimiin ja niiden sähkövirtakaapelit oli kaivettu ruohikon alle. Osa niistä puhua pulputti kuukausitolkulla. Turussa orapihlajiin oli kiinnitetty pienet paristokäyttöiset mp3- soittimet, jotka asetin paikoilleen joka aamu ja korjasin talteen iltaisin. Silti muutamat niistä varastettiin päivän mittaan. Nyt haluan mielelläni kokeilla QR teknologiaa, jota en ole vielä missään käyttänyt.
 
Työn ajatus muuttuu kuitenkin teknologian myötä, enkä ole varma voiko enää puhua paikkakohtaisesta pienoiskuunnelmasta. Vaikka sinun on löydettävä paikka saadaksesi koodin, salasanan, jotta pääset kuuntelemaan pensaan puhetta, on itse puhe jossakin ihan muualla, verkkosivulla, ja voit periaatteessa kuunnella sen myös jossakin toisessa paikassa. Ääni ei ole enää sidoksissa tiettyyn pensaaseen tai tiettyyn paikkaan. Jostakin syystä en pidä ajatuksesta, että puheen voi kuulla ilman puuta. Paitsi että ajatus on toinen, on myös äänityksen laatuvaatimus erilainen; sen pitäisi toimia itsenäisesti, erillään asiayhteydestääm. Jokin leikissä menee pieleen kun ei enää voi kuvitella, että ääni tulee kuulokkeisiin leikisti puun oksistosta, jonka ympärille johdot on kiedottu. Tuo leikisti -ulottuvuus tietysti tuhoutuisi myös siinä tapauksessa, että pitäisi kaivaa soitin esiin rasiasta ja ryhtyä etsimään sen käynnistyspainiketta.
 
Kirjoitan tätä junassa, paluumatkalla Porista. Olin varautunut jäämään yöksi, mutta vaikka vierashuone sijaitsi romanttisesti vanhassa tornissa, ei se ollut niin houkutteleva, että olisin jäänyt kaupunkiin vain huvin vuoksi. Ajattelin, että voisin yhtä hyvin ryhtyä kirjoittamaan pähkinäpensaan puhetta kotimatkalla, kun kerran olin nähnyt sen. Mutta sen sijaan kirjoitankin näitä mietteitäni tähän.
 
2016-05-06 16.40.58
 
Aiemmista puhuvista puista löytyy materiaalia englanninkielisiltä sivuilta Talking Trees, jonne luultavasti myös pähkinäpensaan löytäjätkin ohjataan. Vaikka pähkinäpensasa saa luultavasti ihka oman sivun, joka käynnistyy automaattisesti.
 

Keinutellen LARU15 näyttelyssä


LARU15 Human Era – Nordic Environmental Art Exhibition ympäristötaidenäyttelyn avajaisissa 29.8 ja päättäjäisissä 4.10 esitin eräänlaisen performanssin yhdessä samassa paikassa aiemmin videolle kuvattujen ja samaan paikkaan projisoitujen keinujien kanssa. Kyseessä oli Lauttasaaren Särkiniemeen jo kymmenen vuoden ajan järjestettyjen näyttelyiden viimeinen. Lyhyt kuvaus koko projektista löytyy täältä LARU ART Olen kirjoittanut esityksen valmistelusta ja avajaisista englanniksi, katso tästä, ja avajaisesityksestä löytyy jopa dokumentointi, täällä. Avajaisesityksen kokemuksen jälkeen, ja varsinkin nähtyäni kuvamateriaalin, olin innokas tekemään esityksen uudemman kerran. Halusin siirtää projisointia hiukan kauemmas puusta, ja etenkin kameraa hiukan etäämmälle, jotta ihmishahmo ei täyttäisi koko kuvapintaa. Lisäksi ajattelin, että olisi kiinnostavaa aloittaa hieman aikaisemmin kuin avajaisissa, jossa odotin pimeää. Voisi olla kiinnostavaa antaa pimeyden laskeutua noin kaksikymmentä minuuttia kestävän esityksen aikana.
 
2015-10-04 18.28.39
 
Päivä oli pilvinen, mutta hämärä laskeutui hitaasti. Kuvasin pätkän aavistuksenomaisena näkyvää projisointia kun vielä oli valoisaa, ja vaihdoin sitten uuden akun, varmuuden vuoksi.
 
2015-10-04 18.30.25
 
2015-10-04 18.44.35
 
Aloitin esityksen kun oli vielä hämärää, kun projisointina pyörivä samassa paikassa kuvattu video päättyi, tai heti kun se alkoi uudestaan. Materiaali oli kuvattu perjantaina 28.8 ja editoitu seuraavana aamuna avajaisia varten. Avajaisissakin kuvasin yleisöä keinumassa, ja ajattelin että olisin voinut editoida siitä videon päättäjäisiä varten, mutta unohdin pyytää ihmisiä kirjoittamaan nimensä, jotta olisin voinut liittää heidät esiintyjälistaan, ja laiskuuttani päädyin käyttämään tässä lopettajaisesityksessä samaa videota kuin avajaisissa. Esitys sujui mielestäni paremmin kuin avajaisissa, kykenin seuraamaan “varjoni” eli projisointina näkyvien keinujien liikettä paremmin. Lisäksi ajattelin, että asteittainen pimeneminen voisi olla kiinnostavaa kuvassa, varsinkin kun olin rajannut kuvan hiukan laajemmaksi niin, että merikin siinsi taustalla. Mutta kas, en muistanut tarkistaa muistikorttia, tai oikeammin, en ollut tyhjentänyt sitä tarpeeksi. Niinpä esityksestä tallentui videolle vain seitsemän ensimmäistä minuuttia. Se tietysti harmitti, mutta siinä tilanteessa en enää voinut asialle mitään. Sen sijaan että olisin ryhtynyt esittämään koko jutun uudestaan kameralle, joka ei siinä tilanteessa tullut edes mieleeni vaihtoehtona, pyysin muutamia harvoja todistajia, lähinnä järjestäjiä, kokeilemaan itse miltä keinuminen projisointina näkyvien keinujien kanssa tahdissa tuntui, ja otin siitä muutaman kuvan puhelinkamerallani.
 
2015-10-04 19.11.37
 
2015-10-04 19.13.14
 
Irrottaessani keinun naruja puusta, järjestäjien ystävällisellä avustuksella, ja keriessäni sinistä sähkökaapelia kelan ympärille en enää surrut, että esitys jäi tallentumatta. Voisinhan palata siihen kirjoittamalla kokemuksesta ja ehkä myös vertailemalla stillkuvia. Avajaisesitys oli näin ollen sittenkin se “oikea” versio. Tämä toinen esitys oli vain turha yritys parannella sitä, mikä oli jo kerran tehty. Mutta eräänlaisen neljännen tason tai vaiheen testaaminen tavallaan lunasti tämän viimeisen esityksen mielekkyyden. Jos ajatellaan että vaiheet katsojan kannalta avajaisissa olivat 1) kokeilla keinumista (hämärää odotellessa), 2) katsella hitaasti ilmestyvää aavistuksenomaista projisointia, 3) todistaa esitystä, jossa yritin keinua tahdissa projisoinnin kanssa ja muodostin samalla eräänlaisen inhimillisen projisointipinnan, nyt päättäjäisissä tuli mukaan vielä 4) kokeilla keinumista yhdessä projisoinnin kanssa. Toisin sanoen jotakin uutta tuli kokeiltua. Eli hyvä niin.

Taiteilijakirja – Päiväkirja


Taiteilijakirja ei ole ollut minulle mitenkään omakohtaisesti relevantti käsite. Ja eihän se suoraan liity maiseman esityksellistämiseen. Olen ylpeä kirjoittamistani kirjoista (kaksi kappaletta) ja toimittamistani kirjoista (viisi kappaletta) sekä myös verkkojulkaisuista joita olen ollut toimittamassa ja yleensä kirjoittamistani teksteistä. Mutta kun Harakan taiteilijat päättivät tehdä näyttelyn taiteilijakirjoista halusin tietysti olla mukana. Ja sen enempää miettimättä päätin, että voisin osallistua jonkinlaisella päiväkirjalla. Enkä nimenomaan ajatellut, että kyseessä olisi videopäiväkirja, vaikka Harakassa tekemiäni videotöitä voisi ajatella myös päiväkirjoina. Sen pitäisi tietysti olla materiaalinen objekti, joko valmiina ostettu muistikirja (yhden sellaisen täytin päivittäisillä I Ching piirroksilla, mutta hylkäsin liian helppona) tai jotenkin kirjaksi kyhätty nippu paperia.
 
Olin jo jonkin aikaa tehnyt aamuisin “päivän piirroksen”, ja nyt päätin jalostaa tämän käytännön jonkinlaiseksi tulokseksi. Ensin piirsin kuun vaiheita, “inktense” kynilläni, joita voi levittää ja ohentaa vedellä ja pensselillä. Sitten innostuin piirtämään horisontteja, yksinkertaisia kahden värin yhdistelmiä. Lopulta ryhdyin täyttämään pieniä akvarellipaperilehtiöitä siten, että edellisen sivun selkäpuoli ja varsinainen sivu toimivat toistensa peilikuvina tai vastakohtina (katso kuva yllä ja alla). Ja vasempaan yläkulmaan merkitsin päivämäärän lyijykynällä. Aluksi kokeilin sijoittaa horisontin eri korkeuksille, mutta pian päädyin sijoittamaan sen kutakuinkin keskelle. Ehkä tämä oli seurausta “Sugimoton jälkeen” videoprojektistani, jonka käynnistin samoihin aikoihin. Hänen merimaisemansa on jaettu tasan kahtia, puolet taivasta, puolet merta. Jossakin vaiheessa ajattelin kokeilevani kaikki mahdolliset väriyhdistelmät värikynävalikoimastani, mutta oivalsin pian, että “kirjasta” tulisi liian paksu. Niinpä päiväkirjani koostuu piirroksista alkaen 17. helmikuuta ja päättyen 5. kesäkuuta.
 
Varsinaiseksi ongelmaksi muodostui, miten tuosta paperikasasta saisi sidottua, nidottua, tai jotenkin kasattua kirjan. Ajattelin viedä nivaskan suutarille ja pyytää tekemään reikiä, jotta voisin sitoa sen itse. Ystäväni suositteli kirjansitomoa, mutta se arvelutti minua, koska papereissa ei ollut mitään nidontavaraa. Kun lopulta rohkaisin mieleni ja etsin kirjansitomon käsiini, kävi ilmi, että he olivat kesälomalla. Onneksi, ajattelin. Mutta miten sitoa kirja? Yritin neulaa ja lankaa, mutta paperi oli paksua ja neula vääntyi. Lopulta päädyin ompelemaan paperit yhteen yksi kerrallaan. Ja koska tein sen summittain, sinne päin, tulos näyttää aika huvittavalta, suoraan sanoen kömpelöltä. Mutta miksei päiväkirja voisi olla kömpelö?
 
Huvittavaa kyllä, ensimmäinen taidenäyttely johon olen osallistunut oli nimenomaan näyttely päiväkirjoista, jonka Hannu Gebhard kokosi Kluuvin galleriaan 1989. Sinne toimitin muistikirjan, joka oli lävistetty kolmella reiällä, ja suljettu rautalangoilla joissa oli kiinalaiset kolikot. Eli silloin minun päiväkirjani oli peruuttamattomasti lukittu muilta, ja itseltänikin. Nyt päiväkirjani on avoin, mutta sisältää pelkkiä värejä. Ja hiukan mustaa lankaa…
 
2015-07-22 09.34.24
 
2015-07-28 15.28.11
 
Lisätietoja näyttelystä löytyy Kirjatekoja_suomi_tiedote+avaj ja myös täältä.