Helleaalto häipyi, nyt on taas koleaa ja tylsää, kylmä tuuli ja paksut pilvet. Haavanlehdet olivat kasvaneet entisestään. Pihalla meriharakat vipelsivät kirkuen edestakaisin, ne yrittivät harhauttaa minut toiseen suuntaan poikasistaan. Haahkanpesä rannalla aitan seinustalla oli tyhjä, eikä pariskuntaa sen enempää kuin poikasiakaan näkynyt mailla halmeilla. Ne olivat ilmeisesti taapertaneet jonnekin ruohikkoisempaan paikkaan ruokailemaan. Aurinko nousi virallisesti 4.16. mutta minkäänlaista valoilmiötä ei voinut erottaa kaiken harmauden keskeltä. Kaakossa, kaukana auringosta, näkyi pilvien alta vaaleampi raita. Lämpimien unelma-aamujen jälkeen maailma on palannut tavanomaiseen kalseuteensa.
Olin eilen Muu’ssa katsomassa “valmiita ja viimehetken videoita”. Illan teemana oli animaatio ja after effects ohjelman käyttö. Keskustelu oli kiinnostavaa, vaikken ymmärtänyt siitä puoliakaan. Tajusin taas kerran, että olen videon käytössä täysi amatööri, tai sanokaamme autodidakti. Olen opetellut vain sen mitä olen kunakin hetkenä tarvinnut, ja unohtanut pian sen jälkeen. Muistan esimerkiksi häivyttäneeni pois linssissä olleen tahran aiheuttaman jäljen taivaalta videoista joskus 2008, mutten enää saa päähäni miten se tapahtui. Ja värikorjauksia tai edes nopeutuksia ja hidastuksia en ole koskaan käyttänyt. Kuvatessakin luotan kameran automatiikkaan, mikä tuottaa välillä outoja kuvia.
Toisaalta tällainen “dogma”-pelkistys tietysti saa aikaan omanlaistansa jälkeä. Karkea ja käsittelemätön kuva luo vaikutelman dokumentaarisuudesta ja voisi luulla että kyse on tietoista autenttisuuden tavoittelusta, mutta tässä tapauksessa olen tehnyt välttämättömyydestä hyveen, en osaa muuta. Toisaalta taustalla on kyllä myös ajatus, että jos ryhtyy käsittelemään kuvaa, mahdollisuuksilla ei sitten olekaan mitään rajaa. Toisin sanoen, millä perusteella jokin kuva olisi hyvä ja toinen ei. Säästyn miettimästä sitä kun annan kameran automatiikan ja luonnon valo-olosuhteiden tehdä päätökset puolestani.
Kun näen todella taidokkaasti toteutettuja kuvia häpeän omaa karkeuttani, ja kyvyttömyyttäni määrittää missä kulkee kitschin ja spektaakkelin raja. Yhtäältä kammoan postikorttiefektiä, liian kauniita ja käsiteltyjä kuvia maisemasta, joka ei todellakaan aina ole kaunis, ja toisaalta kuitenkin toivon että olosuhteet tuottaisivat postikortteja minulle itsestään, ikään kuin vahingossa, luonnostaan. Kieltäydyn manipuloimasta kuvaa, koska jos ryhdyn siihen en näe mitään perustetta minkä pohjalta sitä pitäisi tehdä, paitsi jonkinlainen mutu-periaate, oma maku. Miksei sitten yhtä hyvin rakentaa kokonaan keinotekoinen maisema?
Mutta samalla tiedän, että tämä vakuuttelu on vain välttelyä. Väistän sen haasteen kohtaamista, että todella opettelisin tekemään kuvia enkä vaan keräämään niitä maailmasta. Ja myös siihen haasteeseen vastaamista, että ryhtyisin luomaan kuvia jotka kertovat enemmän minusta ja mieltymyksistäni kuin siitä, mitä keinotekoiset säännöt ja sattuma on tuonut eteeni. Tähän asti tavoitteenani on ollut esityksellistää maisema, antaa sen esiintyä. Mutta miksi automatiikan käyttö olisi yhtään sen parempi keino antaa maisemalle tilaa kuin jokin muu? Kun tämä sarja on tehty, minun on ehkä aika miettiä työtapojani uudestaan.
All posts by Annette Arlander
Darrande asplöv
Halvmulet, västlig vind, slut på värmeböljan – men asplöven är nu stora, inte fullt utvuxna men stora nog att darra i vinden. Idag gick solen upp 4.17 eller 4.18 och det tunna molnlagret vid horisonten skymde den inte. Fåglarna var förvånansvärt tysta. Endast en havsskata uppe på gården sprang fram och tillbaka och skrek gällt. Kanske måsarna hade överfallit dess bo eller så var det någon annan olycka som skett, för den var tydligt utom sig.
Nu är det bara ett par dagar kvar till öppningen på utställningen Vattenbilder, och jag har inte gjort annat än flyttat över den första timmen material till datorn. Senast imorgon skall jag klippa ihop en del av materialet för att bestämma principen för editeringen. Sen är det lätt att lägga till de sista bilderna. Igår brände jag de två andra arbeten som skall ingå i sammanhanget på DVD för att ha ens det gjort. Den ena av dem, Year of the Snake – In the Swing, har jag inte visat någonstans ännu. Den andra, Year of the Snake – Swinging Along (short) var med i fyrkanals-installationen på Muu galleriet i en lite längre version. Det är den där kollegerna från ön är med och gungar, och måste givetvis vara med på utställningen, så att de får se sig själv, för det var inte många av dem som orkade ta sig till Muu galleriet.
Det var inte så många som såg utställningen, av namnteckningarna i gästboken att döma, men några gamla vänner hade varit där, vilket var något av en tröst. De trista är att ingen skrivit en recension om utställningen. Det är ju en lotterivinst att få en kritik nuförtiden, men jag hade ändå hoppats på det. Jag tog ner utställningen i går, dvs. var där och såg på när maskinerna stängdes och tog med mig gästboken och min skarf som hängt vid dörren. Själva nedtagningen av projektorerna i taket sköter killarna förmodligen idag, och folk från galleriet kommer också att måla om väggarna. Det var första gången jag hade grå bakgrund på projektionerna, och visst såg det bra ut.
Det känns alltid vemodigt efter en utställning, men den här gången är det extra sorgligt för det är slutet på ett tolv år långt projekt. Fast sorgligt är kanske inte det rätta ordet, för visst känns det också befriande och som ett slags fullbordan också. Dessutom finns ju själva arbetena kvar och kan figurera i nya sammanhang, i motsats till teaterföreställningar eller performance, som är över på ett helt annat sätt. Men så mycket har jag dock influerats av alla åren som regissör att jag ser varje utställning som ett slags föreställning, en unik situation eller värld som är anpassad till sitt sammanhang och inte kan upprepas som sådan. Att tänka i utställningar/föreställningar snarare än verk syns också på det att jag ofta editerar olika versioner av arbetena och kombinerar dem på olika sätt.
Det är roligt att kunna jobba med följande utställning genast, även om Vattenbilder är en “low key” sommarutställning och har dessutom väldigt lite plats för enskilda arbeten. Jag tycker inte om att använda monitorer ifall de inte är riktigt bra, som t.ex. den nya flat screen modellen på Muu, men det är det enda alternativet nu, och det enda jag har att tillgå är tre små TV-skärmar som jag skall ställa på ett smalt bord. Få se vad det skall bli…
Heat Wave
A warm early morning, almost hot even before the sun is up, that is exceptional luxury here. The weather will be mainly sunny for the rest of the week, and there are warnings of a heat wave, since more than 25 degrees celsius is considered heat wave here. The sun rose 4.19 or 4.20, but the big red fire-ball showed up above the horizon only later. The sky and the sea were almost pink long before that, and especially the clouds high on the western sky, which were capturing the first rays of the sun.
After a break of only one morning the leaves of the aspen seemed to have grown overnight and were now big and green. They transform the image from a deliberate aesthetic composition into something messy, haphazard and undefined. The bare branches somehow marked or accentuated the water behind them, in a very conventional composition, but now the leaves take up too much space and the foreground simply takes over. But of course it is nice to see the transformation, the advance of Spring or Summer.
Yesterday I did not record the day break here, since I spent the night watching performance art at gallery Augusta on Suomenlinna. The program finished only in time for the first ferry at six o’clock. I did greet the rising sun there as well, though, by performing a small collective action with my little blue swing, which I had fastened in a tree next to the building. Going out in the fresh morning just before sunrise was more of an intermission than a real performance, although I called it “Swinging at Sunrise”. I placed my camera on the slope to record the tree against the sky and invited people to try out the swing, which they did. I have not looked at the material, but it is probably not very exciting, too large, probably. Perhaps I could nevertheless edit something out of it, and then project it back on the tree during the next event in July, sometime during the night when it is darker.
A similar idea, inviting people to swing and record them on video, I will try out at the opening of the Water images exhibition here on Harakka Island. The swing relates to the other videos I will show there, from Year of the Snake Swinging, which is shown at Muu gallery at the moment, finishing today, actually. But how does it relate to these “Mornings in May”, or rather, what do these mornings have to do with the swing project? How can they be combined?
This is the drawback in “doing first and thinking afterwards”; it is sometimes hard to conceptualize one’s intuitive decisions. If you make work by impulse and as a practice rather than starting with a concept, you might end up with material that has no point, that has no conceptual relevance at all. And to start to invent some intellectual meaning and add it on top of the material does not always work. There are only a few days left, so I should start editing, and thinking about what to do with all these mornings…
Haavanlehdet havahtuvat
Nyt vihdoinkin myös haavat ovat ehtineet mukaan viheriöimään, vaikka niiden lehdet ovatkin vielä pienemmät ja keltaisemmat kuin muilla. Vieressä tuomi jo kukkii, kun haavat vasta kerivät auki silmujaan. Oksat näyttävät melkein höpsöiltä lehtiruusukkeineen. Kohta ne peittävät suuren osan näkymästä kuvassa. Tänään perjantaina aurinko nousi virallisesti 4.21. tai 4.24 mutta koska taivas oli lähes pilvetön näytti kuin se olisi ollut juuri nousemassa jo neljältä. Tyyni vedenpinta heijasti ja kaksinkertaisti koillisessa kajastavan valon. Hanhetkin olivat harvinaisen hiljaa, kaikki oli levollista, vain pikkulinnut visersivät. Mutta sitten rannalta alkoi kuulua moottorin sätkätystä ja pian vene kaarsi niemen ympäri kohti kauppatoria tai Suomenlinnaa. Käsittämättömän voimakas ääni kuului pienestäkin veneestä, joka näkyi pienenä pilkkuna horisontissa, mutta kuulosti siltä kuin se pärisisi aivan vieressä. Vesi kantaa äänet kauas.
Eilen olin katsomassa Rania Khalilin Videos for Dancers joista osa oli kuvattu television luonto-ohjelmista ja osa Siinailla upeassa merimaisemassa tai suoraan vedessä, otsaan kiinnitetyllä kameralla. Makasimme isoilla tyynyillä ja kuuntelimme samalla tilanteessa tuotettua osaksi improvisoitua ääni- ja musiikkisäestystä. Rania aloitti kertomalla katseluohjeita, ja kehotti mm. kiinnittämään huomiota liikeeseen, siihen miten eläimet ja niiden korvat tai hännät, aallot tai kasvin lehdet kaikki tanssivat. Lopun upeiden merimaisemien lomaan oli liitetty kuvia Leni Riefenstahlin tanssista rannalla ja kommentteja teksteinä kuvien väliin leikatuilla valkoisilla ruuduilla. Kuvan ja tekstin yhdistäminen on kiinnostavaa ja tuo mukaan tekijän äänen, esseemäisen tai päiväkirjamaisen tunnelman. Se on Ranialle ominainen tapa ja tekee hänen videoistaan persoonallisia. Mutta tekstiä voisi ehkä käyttää muullakin tavalla.
Alun ohjeistuksen inspiroimana ajattelin myöhemmin, että puhesäestys olisi tekniikka, jota voisin joskus itsekin kokeilla. Itse asiassa Ihmisen reiät esityksessä 80-luvulla Jyväskylässä käytin hiukan vastaavaa keinoa, eli säestin puheella toimintaa livetilanteessa, suhteuttaen tekstin rytmityksen tapahtumiin. Samaa voisi kokeilla suhteessa videoon. Sen sijaan että liittäisi kertojanäänen selostustekstiksi suoraan kuvaan, voisi kokeilla puhua sen kuvan päälle tilanteessa, koska sillä tavoin saisi aikaan toisella tapaa keskittyneen esityksen. Ja tekstiä voisi myös varioida tilanteen mukaan. Toisaalta teksti voi olla myös liian dominoiva, varsinkin ellei kuva ole iso tai muuten vahva. Kuin moottoriveneen ääni, se voisi täyttää koko kuvatilan ja kokemuksen.
Lövsprickning och planer
En grå mur av moln vid horisonten i nordost mötte mig då jag gick ner till stranden strax efter fyra för att möta soluppgången, som skulle ske 4.23 (eller 4.26) idag. I norr var himlen lysande klar och i öst spred sig skära strimmor av moln och himmel, men i nordost där solen skulle dyka upp låg ett ogenomträngligt molntäcke. Den glada överraskningen bjöd asparna på, för nu hade knopparna äntligen spruckit och pyttesmå löv spretade fram på kvistarna som ännu igår såg helt kala ut. Men det är ju på tiden, för bara några meter upp i backen blommar de första häggarna och längre upp står flädern i blom. Överallt är det full grönska, den skira lövsprickningstiden är över. Det är så gott som sommar nu.
Jag läste en liten bok om socialt engagerad konst av Pablo Helguera (2011), ett slags guidebok egentligen, som är så väl skriven och lättläst att jag knappt minns vad han skrev. Att konstnärer kunde lära sig av pedagoger som Paolo Freire var en av poängerna, men också insikten att man inte kan undgå sin position som konstnär. Jag håller ju inte på med socialt engagerad konst, snarare tvärtom. För det mest har min praktik varit väldigt asocial, men i Ormens år har jag för en gångs skull med även andra människor. Jag bjöd in kolleger att sitta i gungan, och i ett av arbetena byts den som gungar hela tiden. Det är ju inte socialt engagerad konst i någon kritisk eller aktivt förändrande mening, men nog så socialt på sitt sätt.
Natten mellan inkommande fredag och lördag skall jag göra ett nytt litet “socialt” experiment genom att delta i performance natten TONIGHT med ett ex tempore evenemang som jag kallar Swinging at Sunrise. Jag skall inbjuda deltagarna att sitta i gungan och dokumentera dem på video. Det försökte jag för första gången i Stanford på PSI (performance studies international) konferensen förra sommaren, men då var bildvinkeln inte så lyckad, trots att trädet jag hängde gungan i var magnifikt. Idag skall jag åka ut till Sveaborg och försöka välja ut ett lämpligt träd att fästa gungan i.
Under vernissaget för grupputställningen Vesikuvia (vattenbilder) torsdagen 29 Maj nästa vecka här på Stora Räntan, skall jag göra något liknande och hänga min lilla blå gunga i björken framför trappan. Att gå ner till den ursprungliga aspen på västra stranden är alltför besvärligt nu under häckningstiden, få av besökarna skulle våga sig ut bland måsarna och gässen. Även om tanken är att skapa en möjlighet till lekfull aktivitet, skall jag nog pröva på att göra en video av det också. Och trots att den egentliga upplevelsen går ut på att luta sig bakåt och se upp i trädets krona – det låter simpelt men kan vara rätt hisnande – skall jag vara mera noggrann med bildvinkeln för att få ihop något som kan visas upp. Kanske det kan bli intill ett sammandrag av dessa “vattenbilder” av morgnarna i maj.
Between Grey Clouds
The sun was supposed to rise 4.28 and showed up as red stripes between grey clouds already much earlier. The spot for sunrise is moving further and further towards North, coming closer to the edge of the image frame day by day. Perhaps it will be out of sight before the end May, for the camera, that is. In some sense it is already out of sight, since my camera cannot record the true colours, or let’s say the colours I can see. What I see as glowing dark red the camera registers as nearly white light. These are the white nights; it seems there is no darkness at all during the night.
The exceptionally warm weather and the repeated rain showers have turned all vegetation into summer mode suddenly. The birch leaves are big, the elder bushes are blooming and the bird cherries will begin any moment. Only the aspen on the shore and in my image are slow to react, but even their buds are finally showing signs of life. In Swedish there is a saying “between bird cherries and lilacs” to describe those few days in the beginning of summer when everything is fresh and blooming. Normally that would be in June, but this year everything is early, even by the sea, so they will be here soon.
I was proofreading a text on artistic research by Teemu Mäki, and he claims there are five main reasons for artists to combine art and research or to engage in artistic research, namely to make better art, to understand and enjoy art more, to explain art better, to understand more of the world through art and then change it with art, and to gain respect and better pay. He approves of the four first ones although the fourth is what he probably propagates. Yes, why not. If I would call this project artistic research, would my motives fit in one of those categories?
I am not doing this in order to make better art, am I? Or perhaps you could say that I try to make art in a slightly different way, and that difference could be towards the better, too. I am not doing this in order to understand and enjoy art more, unless you mean understanding this particular artistic process, and the same goes for the third category, to explain art better. I am not trying to explain art, except in the sence of trying to explain or record or comment this one process. And I am not doing this in order to get respect and better pay. Or perhaps I am in some way, since I gain some self-respect by completing my self-appointed task, and at least in theory I would not mind somebody buying the video work that this might turn into.
The category that I find easiest to sympathise with is the fourth one, to understand more of the world through art and then change it with art, although I would emphasize understanding rather than changing. I could say that I am recording some small details of the world in order to understand and enjoy it and by giving attention to some aspects of the world I hope to focus other people’s attention on them as well, and thus to influence their values, of course. This is nevertheless a very modest approach to change compared to strategies like satirical posters or social practice.
Sinistä sateen jälkeen
Aamut siirtyvät yhä aikaisemmiksi, tänään aurinko nousi jossakin pilviverhon takana jo 4.27. (tai 4.30) ja samalla aurinko liikkuu horisontissa yhä pohjoisemmaksi. Tänään sitä ei tosin erottanut, mutta hämäännyin hetkeksi oliko nyt kyseessä iltaruskon jäänteet vai aamuruskon alkukajastus kun pohjoisessa näkyi rusottavia pilvireunuksia. Pilviverho alkoi repeillä vasta hyvän aikaa auringonnousun jälkeen, ja keskitaivaalla loimotti auringon kirkkaasti valaisemia kultapilviä kun horisontti oli vielä tasaisen harmaa.
Maa oli märkä sateen jälkeen, ja eilisen helteen vaikutuksesta jopa haapojen nuput osoittivat virkoamisen merkkejä. Edelleen pari isompaa haapaa ja niiden liepeillä kasvavat pikkuhaavat sojottavat huomiota herättävän paljaina, kuin kuolleet rungot kaiken vehreyden keskellä. Mutta nyt siis nekin alkavat hiljalleen osoittaa virkoamisen merkkejä. Yritin kuvata nuppuja pienellä puhelinkamerallani, mutta se ei suostunut tarkentamaan lähelle. Tai sitten käteni vain oli epävakaa.
Huomaan, että alan jo hiukan tylsistyä tähän rutiiniin. Vai onko ehkä kyse siitä että väsyn, koska tulen nukkuneeksi liian vähän. Päivät muuttuvat pitkiksi, jos ne aloittaa neljältä. Luultavasti olen turtunut siihen, että aamut ovat aina vain aamuja. Joko taivas on harmaa ja kuva sininen, tai sitten se on kirkas ja auringon kajo värjää sen punertavaksi. Joko meri on tyyni ja heijastelee taivaan sävyjä tai se ei ole, ja aallokko loiskii rantakallioon. Joka tapauksessa hanhet kaakattavat ja lokit kirkuvat, mahdollisesti myös meriharakat tai varikset tai erilaiset pikkulinnut ovat äänessä. Ei siinä sitten sen kummempaa. Vuoden kierron kuvaamiseen tottuneelle joka-aamuinen kuvaaminen ei tarjoa samanlaisia maiseman muutoksia kuin kerran viikossa kuvatessa.
Toisella tapaa ajatellen voisin jo etukäteen murehtia, että nämä muutamat toukokuun aamut ovat jo pian takanapäin. Kohta tuomet puhkeavat kukkaan, sitten syreenit ja pihlajat, pian puiden lehdet ovat suuria ja pölyisiä, sitten ne alkavat kellastua kesän kuivuudessa ja kohta tuuli jo repii ne maahan. Ja jo ennen sitä minä lopetan näiden varhaisten aamuhetkien tallentamisen ja herään uuteen päivään vasta auringon ollessa jo korkealla. Tämä lyhyt jakso on poikkeuksellista ylellisyyttä, sarja hetkiä jotka eivät koskaan toistu, jakso elämästäni jota ehkä joskus muistelen haikeudella. Miten kaunis tämä saari onkaan tähän aikaan vuodesta, tähän aikaan vuorokaudesta! – Ehkä niin, mutta juuri nyt sen ihaileminen tuntuu lähinnä uuvuttavalta.
Aspar i otakt
En lätt bris från nordost, en kakofoni av småfåglar och sjöfåglar som alla meddelar varandra var de befinner sig, och en ljusröd nästan lilaskiftande himmel mötte mig på stranden klockan 4.20. Officiellt skulle soluppgången ske 4.29 eller 4.32. Enligt min klocka steg det glödande mörkröda klotet över horisonten först 4.35, och då hade jag redan stängt av kameran, för den klarar inte av att avteckna ett rött klot utan visar enbart ett allt klarare ljussken. Hur som helst är det ögonblicken innan soluppgången som intresserar mig nu, trots att solen då hon äntligen dyker upp faktiskt är en förstummande syn.
Idag var jag mest upptagen av att betrakta knopparna i de små asparna på stranden, och att försöka avgöra ifall de hade vuxit en aning eller var oförändrade sedan igår. Visst växer de långsamt men de har ännu inga tecken på att brista snart. Det känns konstigt, för björkarna och den lilla rönnen intill har redan stora blad, och de stora gamla häggarna i backen har blomknoppar som alldeles strax kommer att spricka ut till vita moln av tungt doftande blomsterklasar. Inte riktigt ännu, men kanske redan inom några dagar, är det dags. Det är vad vi har istället för körsbärsblommor på den här ön. Men varför är asparna i otakt med alla andra träd? De står helt kala mitt bland all grönska.
Jag läste igår om bioteknik, “bioengineering” och “biomimicry”, om genetiskt behandlade getter som producerar mjölk med material för spindelvävssiden, och mollusker som väver kristallspets på molekylnivå i kemiska laboratorier, dvs. om de olika försöken att efterlikna och utnyttja speciella tekniker som förekommer i naturen i industriell skala. Vi står inför en revolutionerande omvälvning i stil med industrialiseringen, som också medför en hel del etiska problem, menar Karen Barad (2007). Enligt henne är bioteknik ett perfekt exempel på att natur-kultur dualismen är en konstruktion, något som feministerna försökt påpeka redan länge. Den väsentliga frågan är “vad räknas som natur, för vem och till vilket pris” (Haraway 1997) skriver hon. Det finns inga enkla “naturliga” lösningar på etiska problem.
Men vad har detta att göra med långsamt spirande aspar eller mina klumpiga försök att registrera soluppgångar? Ingenting, egentligen, eller kanske mycket, men åtminstone just kamerans oförmåga att se det som jag kan se. Det finns inget passivt seende, alla former av ögon är aktiva perceptionssystem med inbyggda sätt att översätta olika slags uppfattningar av världen, olika levnadssätt, som redan Haraway påpekade. Det finns inga oförmedlade bilder eller “rent” registrerande apparater. Men Barad tar ett steg vidare, då hon beskriver en sjöstjärna som ser med hela kroppen, som inte har ögon eller hjärna utan är ett slags öga, för att med hjälp av den kunna se utöver dualismen i allt reflekterande.
Sunny Sunday
When the sky is clear it turns reddish or orange long before sunrise. This morning the sun was supposed to rise 4.35 (or 4.34) and I was down at the shore around 4.20. A few light clouds above the horizon were shining bright while the horizon was turning brownish red. The moment when the first slice the bright red sun disc appeared above the horizon I had already turned off my camera. It cannot record the colours of such a strong light. Actually I can only capture the moment of expectation or anticipation before sunrise. After all those grey mornings it nevertheless feels nice to actually see the sun.
Yesterday was the first warm day for weeks, the beginning of summer, or so it felt. People were walking in sandals and T-shirts and everybody was out by the shore. There was probably a party in the park for most of the night, because I could still hear some voices from the mainland across the water. And a car driving along the shore playing load music with headlights on sounded like Saturday night rather than Sunday morning.
Regarding these mornings I am more than half way through now; approximately ten more days to get up at dawn until the exhibition. I wonder if the aspen will have leaves before it is time to finish. The buds are swelling, slowly, but compared to all the other trees and bushes, they are exceptionally slow. When I chose to include branches of aspen in the image I thought of the possibility to follow the development of the buds, but I could not imagine they would need so much more time than the other trees. In one warm day the leaves of the birches and rowans have visibly grown, and now the old bird cherries on the slope have big leaves and flower buds too. On the mainland some of the bird cherries are already blooming, and in a few days they will probably turn into white flowering clouds on the island as well.
Yesterday I transferred the first part of the material onto my computer, but did not do anything about it yet. To begin with I planned to add a black sequence for those mornings I have been away, but now it seems slightly superfluous. It is probably not important to emphasize an exact record; these are only some mornings in May. The main question is probably how long takes I should use, and whether they should be of equal length or not. Some mornings I have recorded only a few minutes and some mornings, like yesterday and today, I have more than ten minutes of material to choose from.
The other question is, what to do with the sound? Normally I use a very rough 100% recording as the sound, as it is, and more often than not the wind dominates the sound scape. This time the birds probably dominate in most images. I would not add any music, but I could write a text and read it as a voice over, I guess. Right now it does not seem like a good idea, but of course it could be a way to add a human presence. It is way of “adding content”, as it were, and as such perhaps stupid or unnecessary in this case. The shifting colours should be the main thing.
Meri peilinä
Peilityyni vedenpinta saa meren näyttämään järveltä, tai jäätyneeltä, melkein kuin metallilta. Hyvissä ajoin ennen auringonnousua riensin rantaan katsomaan kaunista aamuruskoa, ja ihastelin tyyntä veden peiliä. Silloin tällöin pieni rengas ilmestyi jossakin hetkeksi sen pintaan, luultavasti kala. Linnutkin kuulostivat erilaisilta tänään, kirkuvien lokkien ja kaakattavien hanhien sijasta ilman täytti pikkulintujen viserrys, vaikken osaa erottaa niiden ääniä toisistaan enkä nimetä niitä.
Aurinko nousi tänään 4.34 (tai 4.37) mutta olin paikalla sitä odottelemassa rusotuksen houkuttelemana jo 4.20. Käynnistin kamerani kuvatakseni kauniin loimun ennen kuin valo olisi niin kirkas ettei kamera enää erottaisi värejä. Ja niin siinä sitten kävi, että kameran akku loppui ennen virallista auringon nousua, mutta sain kyllä kuvattua melkein kymmenen minuuttia ennen sitä. Taivas on kauneimmillaan ennen kuin aurinko nousee horisontin yli. Tänään ei taivaalla näkynyt pilven haituvaakaan. Edessä on hieno päivä.
“Esineet vaikuttavat sellaisilta, koska niiden tuleminen etenee vauhdilla, joka on inhimillisen erottelukyvyn ulottumattomissa”, kirjoittaa Jane Bennett hienossa pienessä teoksessaan Vibrant Matter (2010), joka lojuu työpöydälläni, koska tein siitä eilen tenttikysymyksiä. On hankala mieltää materiaalisuus tapahtumiseksi ajassa sen sijaan että ajattelisi sen ulottuvuutena tilassa, hän toteaa. Materiaalisuus mieltyy perinteisen materialistisen ajattelun mukaan joksikin kiinteäksi ja vakaaksi, perustavaksi todellisuudeksi, jonka varaan esimerkiksi kulttuuri rakentuu. Mutta vitaalimaterialistin näkökulmasta kivet, oksat, meren pinta, poiju ja valo ovat kaikki ajassa muuttuvaa, liikkeessä olevaa ainetta, joiden erilaiset hitaudet saavat ne vaikuttamaan kiinteiltä ja pysähtyneiltä ihmisen aisteille.
Kun katselen peililtä, jäältä tai sulalta metallilta näyttävää veden pintaa, joka taittaessaan valoa näyttää niin pysähtyneeltä ja kiinteältä, että sen päälle voisi melkein astua, on helppo kuvitella kaikki materiaalit eräänlaisina nesteinä joiden valumista tai aaltoilua emme vain osaa nähdä. Tai miksei väreilynä, kuten Bennett ehdottaa, unohtamatta esineiden voimaa, “thing power”, ja erilaisten enemmän tai vähemmän eläväisten materiaalien toimijuutta. Lisääntyvän valon voima ja vaikutusvalta, sen monimuotoiset vaikutukset ovat siitä havainnollinen esimerkki.
Performing Landscape 