Päivä kivellä Kalvolassa, tai ehkä vuorokausi. Tähän kirjaan muutaman rivin jokaisesta kuvauskerrasta, eli kahden tunnin välein. Teen sen suomeksi, sillä tässä paikassa olen aina puhunut suomea. Olen kuvannut täällä aiemminkin, esimerkiksi työt Sitting on a Birch (2006), Secret Garden 1-2 (2006), Year of the Dog in Kalvola – Calendar (2007) sekä Becoming Juniper – Kalvola (2012). Viimeksi mainittua lukuun ottamatta ne on kaikki kuvattu vuoden ajan viikoittain (kalenteri tosin kuukausittain). Nyt aion kuvata vain päivän, ehkä vuorokauden.
Kello kuudelta (tai hiukan ennen) maanantaina 23 kesäkuuta, heti juhannuksen jälkeen aloitin kuvaamisen, sateessa. Valitsin kuvauspaikaksi ainoat lähistöllä olevat kivet, Koivumäessä syreenitarhan yläpuolella. Asetin kameran korkeimmalle mättäälle ja suuntasin sen niin, että samaan kuvaan osui kaksi sammaloitunutta kiveä, toinen etualalla oikealla, toinen taustalla hiukan vasemmalla. Ja niin voisin siirtyä ensimmäiseltä toisella samassa kuvassa. Päätin aloittaa aikaisin, sillä mikäli haluaisin voisin lopettaa päivän illalla, sen sijaan että jatkaisin vuorokauden ympäri, vaikka tähän aikaan vuodesta yö onkin lyhyt ja valoisa, joten jotakin varmasti näkyisi kuvassa myös puolenyön jälkeen. Mutta halusin siis varata itselleni mahdollisuuden kuvata vain päivän, joten oli parasta aloittaa aikaisin. Ainoa haittapuoli varhaisessa aloituksessa oli sade. Tihkusateen sijaan nyt satoi suuria märkiä pisaroita, ei kaatamalla, mutta riittävän tiheään tahtiin, jotta kivellä istuessakin kastuisi kunnolla. Onneksi sisällä on lämmintä, vaatteet kuivuvat nopeasti.
Kello kahdeksalta sade jatkuu. Unohdin taas ottaa stillkuvan puhelinkamerallani. Ensimmäisen kerran jälkeen palasin takaisin ottamaan kuvan, sillä aloituspiste on tärkeä dokumentoida. Stillkuvan rajaus on tietysti erilainen kuin videokameran, mutta silti. Nyt, toisella kerralla, istuin lyhyemmän aikaa, mutta rauhallisemmin. Kuvasin “tyhjää” maisemaa tavallista pidempään, sillä kuulin junan lähestyvän ja tallensin sen ohiajon kokonaisuudessaan, jottei ääni katkeaisi kesken. Tällä kertaa ei autoja ajanut ohi, vaan joku visertävä lintu jatkoi sinnikkäästi lauluaan koko kuvan ajan.
Kello kymmeneltä sade taukosi. Tuuli ravisteli puista pisaroita niskaani, samoin syreeninoksista portaiden yläpuolella, mutta muuten ilma oli paljon kuivempi. Samat linnut visersivät edelleen sinnikkäästi, autoja ajoi ohi tasaisin väliajoin, ja muutenkin kolmas istunto muistutti edellisiä. Vaikka sää olisi pilvinen ja kostea se ei haittaa, ellei varsinaisesti sada. Illaksi on luvattu kirkastuvaa, saa nähdä ehtiikö aurinkokin mukaan kuvaan.
Kello kahdeltatoista sade jatkuu, ensin tihkuen ja sitten yhä voimistuen. Nyt alan jo tottua siihen, tiedän, että kun kastun pääsen kuitenkin pian sisään lämpimään kuivattelemaan. Taivas on lähes tasaisen harmaa, hiukan vaihtelua on pilvien harmaan sävyissä. Se ei kuitenkaan näy kuvassa, johon mahtuvat vain kuusien ja mäntyjen alaoksat. Ensimmäinen, isompi kivi on itse asiassa vanhan koivun juurella. Pienempi kivi kauempana on lähellä kuusta, jonka oksat muodostavat kuvan yläreunaan rimpsuverhon. Taustalla oikealla kaksi mäntyä seisoo vierekkäin, hiukan toisiinsa päin kallellaan, niiden punertavat rungot näyttävät kuvassa melkein luonnottoman punaisilta.
Kello kahdelta sataa edelleen. Hetken näytti siltä kuin aurinko tulisi esiin, tai ainakin pilviverho vaikutti ohuemmalta, sillä verannan lattialla näkyi selvät varjot. Mutta se oli vain hetken. Kuvassa päivän eteneminen, valon suunnan muuttuminen ei näy, sillä pilvet hajauttavat auringon valon tasaiseksi kentäksi. Sen sijaan että nimeäisin työn “Istun kivellä” vanhan vuoden 2003 työn mallin mukaan, “Sadepäivä kivellä” voisi olla osuvampi nimitys: “Rainy Day on a Rock.” Mutta ehkä vielä on liian aikaista miettiä nimeä, kun olen hädin tuskin puolivälissä, enkä edes sitä, mikäli sittenkin jatkaisin läpi yön.
Kello neljältä sade jatkuu. Säätiedotuksen mukaan nyt pitäisi kirkastua muutamaksi tunniksi, mutta taivas väittää muuta. Hiljainen tihkusade jatkuu ja jatkuu. Sadepäivä kivellä, siitä ei ole epäilystäkään. Liikennettä on enemmän iltapäivällä, tai sitten kaikki autot vain sattuivat ajamaan ohi juuri kun istuin kivellä, tai oikeammin, nojasin kiveen. Päivä jatkuu samanlaisena, on kuin olisin eksynyt johonkin harmaaseen putkeen ajan ja elämän ulkopuolella, jossa kaikki jatkuu ennallaan. Se tuntuu hullulta, sillä toistamalla saman kuvan pyrin nimenomaan osoittamaan miten kaikki muuttuu hetki hetkeltä. Ja nyt tuntuu että mikään ei muutu. Mutta ehkä se on vain illuusio, kuvitelma, ja kun katson materiaalit huomaan pienenpienet muutokset, joita en näin parin tunnin välein kivellä istuessani havaitse.
Kello kuudelta sade vihdoinkin taukosi. En tohdi sanoa että lakkasi, sillä illaksi on luvattu lisää sadetta, mutta juuri nyt jopa aurinko kajastaa pilvien läpi ja ilmassa on vain kosteutta, ei enää sadepisaroita. Pieni tuulenvire luoteesta ravistelee vettä puista ja jo lännen suunnalta kajastava valo antaa aavistaa, että ilta on tulossa. Vain pari istuntoa enää, ellen sitten päätä jatkaa läpi yön. Ja vaikka jatkaisinkin, kun kerran aloitin jo varhain aamulla, ei niitä ole kovin monta jäljellä. Kymmeneen asti jatkan joka tapauksessa. Ja toivon että aurinko vielä paistaisi ihan kunnolla, ja muuttaisi maiseman.
Kello kahdeksalta näyttää, että sade todella lakkasi. Ilma tuntuu raikkaalta ja taivas on kirkkaampi, vaikkakin pilvien peitossa. Huomasin, että olen jo onnistunut tallomaan selvän polun heinikkoon ja kivellä kamerajalustan luona on saappaideni jättämät syvät painaumat. Myös isomman kiven kyljessä, paikassa johon olen nojannut, on jälki, ja kiven juurella sammal on repeytynyt pois jalkojeni alta ja paljastanut multaisen kiven. Pienemmänkin kiven juurella jalkani ovat talloneet maan esiin. Päivässä syntyy polku, ja myös paljon tuhoa. Mutta onneksi ruoho kasvaa pian ennalleen, ja samoin sammal, vaikkakin hitaammin.
Kello kymmeneltä sataa taas, ja tällä kertaa ihan kunnolla. Alkaa hämärtää, aurinko laskee jo tunnin kuluttua, mutta kameran valotusmittari pitää yllä tasaista vihreää. Kuinkahan siniseksi valon on muututtava, jotta se näkyisi kuvassa? Ihan jo senkin takia täytyy jatkaa ainakin puoleen yöhön asti. Illan tullen hyttysetkin ovat havahtuneet. Kaikki tämä vesi on niille mannaa, mutta kylmä sää on pitänyt ne kurissa tähän saakka. Nyt ne ovat liikkeellä ja saalistamassa sateesta huolimatta. Ilta tummenee, mutta tuskin tulee kokonaan pimeää.
Kello on kaksitoista, keskityö, ja sataa edelleen. Ei ole pimeää mutta sen verran hämärää, että kamerakin tunnistaa muutoksen. Metsän vihreys on niin voimakas ettei hämärästä tule sinistä vaan vain tummemman vihreää. Kun istun kivellä tai nojaan kiveen viimeistä kertaa ja tunnen pisaroiden valuvan kasvoilleni, mietin miten hurjaa olisi viettää yö ulkosalla. Jokainen eläin joutuu etsimään kolon johon suojautua sateelta, ja ihminenkin voisi yrittää löytää kallion kielekkeen tai kuusen jonka suojaan käpertyä. Mutta on kieltämättä ihanaa päästä sisään lämpimään taloon. Lopetan vuorokauden tähän, yöhön, ja hyväksyn sen, ettei aina voi palata alkuun ja aloittaa alusta. Tässä vielä lopuksi viimeinen kuva vihreydestä kesäyönä.
All posts by Annette Arlander
Practicing Embodied Cognition in June
Standing on the hill in front of the camera and walking down to sit on the rock below the slope, during this one session in June, made me aware of the small windmill again. It is the only feature in the environment that has visibly changed since I sat on the same rock once a week for a year twelve years ago. At that time I was interested in recording the seasonal changes in the environment during one year. Now my focus is on changes that have taken place during these years in between. Which reminds me of the notion of the excluded middle, and the environment as one example of that, discussed in an article by Jondi Keane, “Æffect: Initiating Heuristic Life” in Barrett & Bolt (eds.) Carnal Knowledge – Towards a ‘New materialism’ through the Arts I. B. Tauris 2013.
According to Keane a new materialism must be built on the subtle difference initiated by embodied reality sensitive to Æffects and prompted by atmospheric intricateness. (Keane 2013, 61) His notion Æffect is “a relational/corelational tool devised to help one learn how to negotiate the material processes of self-organisation.” Practicing embodied cognition, or distributing the mind throughout the body and into the environment, means “first, the recognition of the role of the environment in the co-selection of the organism-person-surround”, that is, “cognition as perception and action”, and “second the role of abstract relationships in the coordination of the organism-person-surround”, that is, “cognition as attention, emphasis, and the production of value-based distinctions”. (Keane 2013, 60)
What would that mean in terms of my sitting on a rock once a month? Or in terms of documenting visits to the same place regularly? I do recognise the role of the environment in what Keane would call the organism-person-surround of me sitting on the cold rock among young birches bending in the wind and geese walking around followed by their young. I am not observing and reflecting but rather engaging in actions in order to perceive. And I do admit that I focus my attention on some parts of the environment and put more emphasis and value on some aspects, like the familiar rock and the view of the open sea. And that my eyes are intent on noticing changes since my last visit in May, like the full-grown leaves of the birches or the profusion of violets blooming on the cliffs.
Mountain Brooks Once More
In springtime water is everywhere in the mountains. All the snow has to go somewhere, so it runs, flows, falls in trickles and cascades down the slopes in various forms of brooks and rivulets. In Kilpisjärvi I was experimenting with recording them, focusing on the small ones. I recorded the sound and took some snapshots of all the murmuring creeks I crossed on my path. When I looked at the snapshots on my comptuer I was disappointed at first; the grey sky was reflected in the water and produced strangely bland and flat pictures. After seeing many variations i realized that these snapshots are actually more fascinating than the recordings. I posted some on the ArsBioarctica blog as well:
Recording the small mountainbrooks in Kilpisjärvi reminded me of the very first video work I did on my own in 1999 in Centre D’Arte i Natura in Farrera de Pallars in the Catalonian Pyrenées. There I followed two small mountain brooks to the point of their confluence, and combined the material with some fragments from an essay on exactitude by Italo Calvino, some images of me walking down the slopes and some medieval music. The four channel installation was formed into a table and you could listen to the sounds with headphones.
Where the sea begins
In writing about exactitude Italo Calvino mentions two symbols that are used to describe the process of formation of living beings, the flame and the crystal. “Crystal and flame: two forms of perfect beauty that we cannot tear our eyes away from, two modes of growth in time, of expenditure of the matter surrounding them, two moral symbols, two absolutes, two categories for classifying facts and ideas, styles and feelings.” (Calvino 1993, p 71) Though Calvino speaks about literature, those two images or ideals are relevant even for one who makes performances; “in a live performance these two forms of existence are united a performance is both a composition and an event (communicative field) even if the emphasis between them can shift and the creation process can follow either path.” (Arlander 1998, p 155)
When I started to plan this work in autumn 1999, those two images evoked different questions. Could water perhaps be a third? I had worked with water sounds as material for a radio play and noticed, that it was an interesting starting point to think of water as a metaphoric solvent, where both factual and fictional destinies and stories melt and mix and which reflects them in a distorted form. Water could also be related to radio as a medium, or the media flow more generally formless, sipping in everywhere, melting everything together to sameness. Nevertheless I was fascinated by the idea of Joseph Brodsky that water is the image of time. “Should the world be designated a genre, its main stylistic device would no doubt be water.” (Brodsky 1992, s 124) According to him a thought itself possesses a water pattern, as one’s emotions and even one’s handwriting.
Could water, like the crystal and the flame, be a form of `perfect beauty that we cannot tear our eyes away from’? And Gould we perhaps continue with the analogy? What is water’s mode of growth in time? To flow, to unite with other waters, to “return to the sea”. And what is its expenditure of the matter surrounding it? To erode, to carry along, to solve into oneself or to reflect. But water not only consumes, it also nourishes. As a symbol as well as in practice water is necessary for life, `the water of life’, which purifies, refreshes and heals. When it is polluted, it feels almost as deeply terrifying as if the earth would tremble or the sky fall down. And in what way is water be a moral symbol, an absolute? Lao Tzu says: “Highest good is like water. Because water excels in benefiting the myriad creatures without contending with them and settles where none would like to be, it comes close to the way.” (Lao Tzu 1963, s 64) And: “In the world there is nothing more submissive and weak than water. Yet for attacking that which is hard and strong nothing can surpass it. This is because there is nothing that can take its place.” (Lao Tzu 1963, s 140) Calvino speaks of a “Party of the Crystal” and a “Party of the Flame” in twentieth century literature. What would the poets of a “Party of Water” be like? How Gould water be used as a category for classifying facts and ideas, styles and feelings? The continuous, endless flow of water can be associated at least with the stream of consciousness, with everything that flows, like for instance text. In Chinese mythology water represents communication, in Western astrology it stands for emotion. For me the most beautiful thing with water is how it adapts to the environment, flows with its surroundings but always retains its uniqueness; evaporates, condenses to drops, freezes, melts and flows again, but remains always irrevocably and inexorably what it is water.
In September 1999 when I went to Centre D’Art i Natura in the village Farrera in the Pyrenees to explore what a mountains landscape sounds like, I was a little scared at the thought of staying for a whole month so far from the sea. Once there I immediately realized, that the blue mountains on the horizon were excellent surrogates, like waves turned to stone. The strongest audible element of the landscape was the murmur of mountain brooks, which I at once fell in love with. While climbing up the slopes following the routes formed by the brooks 1 also understood that here `the sea begins’.
I video filmed the two branches of a small brook, Barranc de Farrera, until the point where they unite below the village. From there the brook continues towards the village of Glorieta, where it joins another brook, Barranc de Burg, and at the bottom of the valley the river Noguera Pallaresa, which flows as a bigger stream toward the plains, the river Segre, Ebro and the Mediterranean. I filmed the journey of the brooks very simply; close ups of c. one minute at five to fifteen meters intervals, without camera stand or zoom, with automatic light adjustment, downstream, even if the waterfalls of course looked more magnificent upstream from below. I thought I would document a few moments on their path, to learn how to see, to take pictures, to be patient. I wanted to be ascetic and get for one moment away from my own preferences, stories, intensity and fiction. I hoped the work would be a humble tribute to the multiplicity of nature and at the same time an exercise in (towards) exactness. Later I noticed, that what I thought was exact was nothing of the sort, but rather sloppy after all. I also understood that exactness, exactitude, is basically absurd as an aim. Nothing in water is exact.
Sources:
Arlander, Annette: Esitys tilana, Acta Scenica 2, Teak 1998.
Brodsky, Joseph: Watermark, The Noonday Press Farrar, Straus & Giroux 1992.
Calvino, Italo: Six Memos for the Next Millennium, translated by Patrick Creagh Vintage books 1993.
Lao Tzu: Tao Te Ching translated by D. C. Lau, Penguin Classics 1963.
That was almost fifteen years ago. Now in June 2014, one day in Kilpisjärvi, I came by a beautiful waterfall near the village, and was hypnotised by the force of the water again. Today video technology is much improved.The still images show a moment of the movement which is not discernible with human eyes, the splashing is frozen into an image which changes every second. The images with only water are the most abstract but also the most interesting ones. There is no grass, no shore, no fixed landmark to hold on to:
Meeting Malla Again
Back at the ArsBioarctica Residency at the biological station of Helsinki University in Kilpisjärvi, far up in the north, close to the Norwegian border and the Arctic Sea. The exact coordinates are 69 degrees 2′ 38″ North and 20 degrees 48′ 13″ East, and only 488 meters above sea level, if my phone is to be trusted.
The first time I visited this place, nearly two months ago, there was more than 150 cm snow, and now most of that is gone. Quite a lot still remains, though, and there is still ice on the lake. My plan is to do a sequel to the video work I recorded here in April, although this time it is not possible to walk out on the ice. And this time a colleague helps me by sending me a prompt, a poem or idea or something to use as an impulse or starting point. It is exciting to experience the light here, since it is really overwhelming, energizing and exhausting at the same time. This time I am planning to climb up to Saana Fell, too, and managed to get fairly high already on my first day. (see images below) I am describing my experiments and experiences, writing more or less daily, on the residency blog, which can be found here.
Malla seen from the slope of Saana 4.6.2014
Sista morgonen
Mulet, regn, nordlig vind 10 m/s, + 8 grader varmt (eller kallt) är inte precis vad man väntar sig en morgon i slutet på maj, men det är omständigheterna för min sista gryning (eller gråning) med soluppgång klockan 4.10 eller 4.14 beroende på auktoritet. När det är helt mulet är skillnaden i ljus obetydlig. Men nu är det alltså gjort, färdigt, slut.
Gårdagens och dagens tagning skall ännu editeras med på slutet av videon, som skall vara med på öppningen av utställningen ikväll. Grått, blåsigt, ingen försonande final. Och i det här vädret kan man undra ifall någon vågar sig ut till ön för att se en sommarutställning ikväll. Jag har valt att använda en minut av varje morgon, så hela videon blir 24 minuter. Och visst finns det skira rodnader med också. Men om man jämför med besväret att passa soluppgången, eller ögonblicket innan, är resultatet minst sagt blygsamt. Så är det tyvärr ofta med mina projekt.
Av någon anledning hittar jag ofta på olika slags prövningar eller uthållighetstest som sedan ger ringa avkastning. Kanske det är ett slags snedvridet arv från performance konstens glansdagar. Men det är ju inga verkliga prövningar eller riskfyllda utmaningar, utan snarare smått utmattande upprepningar. Ursprungligen handlade det väl om att fånga tidens gång, att på något sätt skildra de små förändringarna som oupphörligen äger rum. Men så småningom har det blivit ett maner, en inkörd tankebana som jag faller in i smått automatiskt. Kanske det är dags att pröva på andra arbetssätt?
Hur som helst är det nu slut på det roliga. Det enda som återstår är att slipa slutresultatet och lägga fram det i en liten monitor tillsammans med de två varianterna av ormens år i gungan. Och även om videon Before Sunrise (Mornings in May), som jag valt att kalla den, inte precis kommer till sin rätt som ett bihang till installationen här på utställningen Vattenbilder, som sommarutställningen på Stora Räntan kallas i år, kan jag ju försöka göra något av materialet senare. Nu är det i alla fall skönt att få komma härifrån, så småningom.
Slow Film
This dawn began with a storm. Perhaps 8 m/s is not considered a storm officially, but when it blows from northeast it feels brisk enough. And the aspen, famous for shivering in the slightest breeze, are no longer trembling but shaking. Today is the penultimate morning I am going to record, and I had of course hoped for some interesting cloud formations combined with coloured skies, but no, the sun was hidden by a uniform grey cloud cover at sunrise 4.12. or 4.14.
Yesterday I edited the previous mornings into a test version, 22 minutes, with one minute for each morning, and decided to continue with today and tomorrow and add them at the end for a final version only tomorrow morning. And in case something would not work I would in any case have this test version to show. All in all there will be 24 mornings of 30 on tape. In the beginning, after a few sessions, there is a small jump in the framing, in consequence of the camera tripod falling in the storm while I was away in Stockholm. The wind today has nothing close to that kind of force. The rest of the images are then fairly similar, so the changes move smoothly.
The choice of clip duration, 60 seconds, is arbitrary, although I remember from before that a rhythm created by 30 second clips is fairly slow, so with 60 seconds you probably will hardly notice a rhythm at all. There is enough time for becoming aware of some small events within the clips, like birds flying by or a boat passing; the increasing light is not visible to the eye, though. If the average duration of a shot in a mainstream movie is 2 seconds, these images are slow indeed.
Slow film is a phenomenon related to ecocinema, I hear. Actually I read about it in an essay written by a student, and immediately ordered the book in question, an anthology called Ecocinema – Theory and Practice, edited by Stephen Rust, Salma Monani and Sean Cubitt (Routledge 2013). Film studies is a field I am not at all familiar with, but this seemed like something interesting. And the idea that one needs to use long shots and to slow down the frequency of image changes in order to be able to see what is going on in the environment makes sense. But of course there is a risk of slowing down too much, so the viewer gets bored and stops watching altogether. In an exhibition situation one can play with the balance between an image which seems static, so the changes come as a surprise, and a rhythmic change, which is spellbinding as such.
In the test version some of the clip changes were so smooth that it was hard to notice whether the image actually changed or not, and that was my ideal to begin with. The effect of the smooth changes is rather peculiar, though, because it creates and illusion of a continuous morning, which is not the point. I decided to call the work Before Sunrise (Mornings in May) because without knowing that all clips are taken before sunrise one could imagine some of the grey ones depicting the afternoon. I refrained from giving it a poetic or conceptual title that could provide some kind of specific meaning and preferred to leave it open to meaninglessness.
Tavanomaisen koleaa
Helleaalto häipyi, nyt on taas koleaa ja tylsää, kylmä tuuli ja paksut pilvet. Haavanlehdet olivat kasvaneet entisestään. Pihalla meriharakat vipelsivät kirkuen edestakaisin, ne yrittivät harhauttaa minut toiseen suuntaan poikasistaan. Haahkanpesä rannalla aitan seinustalla oli tyhjä, eikä pariskuntaa sen enempää kuin poikasiakaan näkynyt mailla halmeilla. Ne olivat ilmeisesti taapertaneet jonnekin ruohikkoisempaan paikkaan ruokailemaan. Aurinko nousi virallisesti 4.16. mutta minkäänlaista valoilmiötä ei voinut erottaa kaiken harmauden keskeltä. Kaakossa, kaukana auringosta, näkyi pilvien alta vaaleampi raita. Lämpimien unelma-aamujen jälkeen maailma on palannut tavanomaiseen kalseuteensa.
Olin eilen Muu’ssa katsomassa “valmiita ja viimehetken videoita”. Illan teemana oli animaatio ja after effects ohjelman käyttö. Keskustelu oli kiinnostavaa, vaikken ymmärtänyt siitä puoliakaan. Tajusin taas kerran, että olen videon käytössä täysi amatööri, tai sanokaamme autodidakti. Olen opetellut vain sen mitä olen kunakin hetkenä tarvinnut, ja unohtanut pian sen jälkeen. Muistan esimerkiksi häivyttäneeni pois linssissä olleen tahran aiheuttaman jäljen taivaalta videoista joskus 2008, mutten enää saa päähäni miten se tapahtui. Ja värikorjauksia tai edes nopeutuksia ja hidastuksia en ole koskaan käyttänyt. Kuvatessakin luotan kameran automatiikkaan, mikä tuottaa välillä outoja kuvia.
Toisaalta tällainen “dogma”-pelkistys tietysti saa aikaan omanlaistansa jälkeä. Karkea ja käsittelemätön kuva luo vaikutelman dokumentaarisuudesta ja voisi luulla että kyse on tietoista autenttisuuden tavoittelusta, mutta tässä tapauksessa olen tehnyt välttämättömyydestä hyveen, en osaa muuta. Toisaalta taustalla on kyllä myös ajatus, että jos ryhtyy käsittelemään kuvaa, mahdollisuuksilla ei sitten olekaan mitään rajaa. Toisin sanoen, millä perusteella jokin kuva olisi hyvä ja toinen ei. Säästyn miettimästä sitä kun annan kameran automatiikan ja luonnon valo-olosuhteiden tehdä päätökset puolestani.
Kun näen todella taidokkaasti toteutettuja kuvia häpeän omaa karkeuttani, ja kyvyttömyyttäni määrittää missä kulkee kitschin ja spektaakkelin raja. Yhtäältä kammoan postikorttiefektiä, liian kauniita ja käsiteltyjä kuvia maisemasta, joka ei todellakaan aina ole kaunis, ja toisaalta kuitenkin toivon että olosuhteet tuottaisivat postikortteja minulle itsestään, ikään kuin vahingossa, luonnostaan. Kieltäydyn manipuloimasta kuvaa, koska jos ryhdyn siihen en näe mitään perustetta minkä pohjalta sitä pitäisi tehdä, paitsi jonkinlainen mutu-periaate, oma maku. Miksei sitten yhtä hyvin rakentaa kokonaan keinotekoinen maisema?
Mutta samalla tiedän, että tämä vakuuttelu on vain välttelyä. Väistän sen haasteen kohtaamista, että todella opettelisin tekemään kuvia enkä vaan keräämään niitä maailmasta. Ja myös siihen haasteeseen vastaamista, että ryhtyisin luomaan kuvia jotka kertovat enemmän minusta ja mieltymyksistäni kuin siitä, mitä keinotekoiset säännöt ja sattuma on tuonut eteeni. Tähän asti tavoitteenani on ollut esityksellistää maisema, antaa sen esiintyä. Mutta miksi automatiikan käyttö olisi yhtään sen parempi keino antaa maisemalle tilaa kuin jokin muu? Kun tämä sarja on tehty, minun on ehkä aika miettiä työtapojani uudestaan.
Darrande asplöv
Halvmulet, västlig vind, slut på värmeböljan – men asplöven är nu stora, inte fullt utvuxna men stora nog att darra i vinden. Idag gick solen upp 4.17 eller 4.18 och det tunna molnlagret vid horisonten skymde den inte. Fåglarna var förvånansvärt tysta. Endast en havsskata uppe på gården sprang fram och tillbaka och skrek gällt. Kanske måsarna hade överfallit dess bo eller så var det någon annan olycka som skett, för den var tydligt utom sig.
Nu är det bara ett par dagar kvar till öppningen på utställningen Vattenbilder, och jag har inte gjort annat än flyttat över den första timmen material till datorn. Senast imorgon skall jag klippa ihop en del av materialet för att bestämma principen för editeringen. Sen är det lätt att lägga till de sista bilderna. Igår brände jag de två andra arbeten som skall ingå i sammanhanget på DVD för att ha ens det gjort. Den ena av dem, Year of the Snake – In the Swing, har jag inte visat någonstans ännu. Den andra, Year of the Snake – Swinging Along (short) var med i fyrkanals-installationen på Muu galleriet i en lite längre version. Det är den där kollegerna från ön är med och gungar, och måste givetvis vara med på utställningen, så att de får se sig själv, för det var inte många av dem som orkade ta sig till Muu galleriet.
Det var inte så många som såg utställningen, av namnteckningarna i gästboken att döma, men några gamla vänner hade varit där, vilket var något av en tröst. De trista är att ingen skrivit en recension om utställningen. Det är ju en lotterivinst att få en kritik nuförtiden, men jag hade ändå hoppats på det. Jag tog ner utställningen i går, dvs. var där och såg på när maskinerna stängdes och tog med mig gästboken och min skarf som hängt vid dörren. Själva nedtagningen av projektorerna i taket sköter killarna förmodligen idag, och folk från galleriet kommer också att måla om väggarna. Det var första gången jag hade grå bakgrund på projektionerna, och visst såg det bra ut.
Det känns alltid vemodigt efter en utställning, men den här gången är det extra sorgligt för det är slutet på ett tolv år långt projekt. Fast sorgligt är kanske inte det rätta ordet, för visst känns det också befriande och som ett slags fullbordan också. Dessutom finns ju själva arbetena kvar och kan figurera i nya sammanhang, i motsats till teaterföreställningar eller performance, som är över på ett helt annat sätt. Men så mycket har jag dock influerats av alla åren som regissör att jag ser varje utställning som ett slags föreställning, en unik situation eller värld som är anpassad till sitt sammanhang och inte kan upprepas som sådan. Att tänka i utställningar/föreställningar snarare än verk syns också på det att jag ofta editerar olika versioner av arbetena och kombinerar dem på olika sätt.
Det är roligt att kunna jobba med följande utställning genast, även om Vattenbilder är en “low key” sommarutställning och har dessutom väldigt lite plats för enskilda arbeten. Jag tycker inte om att använda monitorer ifall de inte är riktigt bra, som t.ex. den nya flat screen modellen på Muu, men det är det enda alternativet nu, och det enda jag har att tillgå är tre små TV-skärmar som jag skall ställa på ett smalt bord. Få se vad det skall bli…
Heat Wave
A warm early morning, almost hot even before the sun is up, that is exceptional luxury here. The weather will be mainly sunny for the rest of the week, and there are warnings of a heat wave, since more than 25 degrees celsius is considered heat wave here. The sun rose 4.19 or 4.20, but the big red fire-ball showed up above the horizon only later. The sky and the sea were almost pink long before that, and especially the clouds high on the western sky, which were capturing the first rays of the sun.
After a break of only one morning the leaves of the aspen seemed to have grown overnight and were now big and green. They transform the image from a deliberate aesthetic composition into something messy, haphazard and undefined. The bare branches somehow marked or accentuated the water behind them, in a very conventional composition, but now the leaves take up too much space and the foreground simply takes over. But of course it is nice to see the transformation, the advance of Spring or Summer.
Yesterday I did not record the day break here, since I spent the night watching performance art at gallery Augusta on Suomenlinna. The program finished only in time for the first ferry at six o’clock. I did greet the rising sun there as well, though, by performing a small collective action with my little blue swing, which I had fastened in a tree next to the building. Going out in the fresh morning just before sunrise was more of an intermission than a real performance, although I called it “Swinging at Sunrise”. I placed my camera on the slope to record the tree against the sky and invited people to try out the swing, which they did. I have not looked at the material, but it is probably not very exciting, too large, probably. Perhaps I could nevertheless edit something out of it, and then project it back on the tree during the next event in July, sometime during the night when it is darker.
A similar idea, inviting people to swing and record them on video, I will try out at the opening of the Water images exhibition here on Harakka Island. The swing relates to the other videos I will show there, from Year of the Snake Swinging, which is shown at Muu gallery at the moment, finishing today, actually. But how does it relate to these “Mornings in May”, or rather, what do these mornings have to do with the swing project? How can they be combined?
This is the drawback in “doing first and thinking afterwards”; it is sometimes hard to conceptualize one’s intuitive decisions. If you make work by impulse and as a practice rather than starting with a concept, you might end up with material that has no point, that has no conceptual relevance at all. And to start to invent some intellectual meaning and add it on top of the material does not always work. There are only a few days left, so I should start editing, and thinking about what to do with all these mornings…
Haavanlehdet havahtuvat
Nyt vihdoinkin myös haavat ovat ehtineet mukaan viheriöimään, vaikka niiden lehdet ovatkin vielä pienemmät ja keltaisemmat kuin muilla. Vieressä tuomi jo kukkii, kun haavat vasta kerivät auki silmujaan. Oksat näyttävät melkein höpsöiltä lehtiruusukkeineen. Kohta ne peittävät suuren osan näkymästä kuvassa. Tänään perjantaina aurinko nousi virallisesti 4.21. tai 4.24 mutta koska taivas oli lähes pilvetön näytti kuin se olisi ollut juuri nousemassa jo neljältä. Tyyni vedenpinta heijasti ja kaksinkertaisti koillisessa kajastavan valon. Hanhetkin olivat harvinaisen hiljaa, kaikki oli levollista, vain pikkulinnut visersivät. Mutta sitten rannalta alkoi kuulua moottorin sätkätystä ja pian vene kaarsi niemen ympäri kohti kauppatoria tai Suomenlinnaa. Käsittämättömän voimakas ääni kuului pienestäkin veneestä, joka näkyi pienenä pilkkuna horisontissa, mutta kuulosti siltä kuin se pärisisi aivan vieressä. Vesi kantaa äänet kauas.
Eilen olin katsomassa Rania Khalilin Videos for Dancers joista osa oli kuvattu television luonto-ohjelmista ja osa Siinailla upeassa merimaisemassa tai suoraan vedessä, otsaan kiinnitetyllä kameralla. Makasimme isoilla tyynyillä ja kuuntelimme samalla tilanteessa tuotettua osaksi improvisoitua ääni- ja musiikkisäestystä. Rania aloitti kertomalla katseluohjeita, ja kehotti mm. kiinnittämään huomiota liikeeseen, siihen miten eläimet ja niiden korvat tai hännät, aallot tai kasvin lehdet kaikki tanssivat. Lopun upeiden merimaisemien lomaan oli liitetty kuvia Leni Riefenstahlin tanssista rannalla ja kommentteja teksteinä kuvien väliin leikatuilla valkoisilla ruuduilla. Kuvan ja tekstin yhdistäminen on kiinnostavaa ja tuo mukaan tekijän äänen, esseemäisen tai päiväkirjamaisen tunnelman. Se on Ranialle ominainen tapa ja tekee hänen videoistaan persoonallisia. Mutta tekstiä voisi ehkä käyttää muullakin tavalla.
Alun ohjeistuksen inspiroimana ajattelin myöhemmin, että puhesäestys olisi tekniikka, jota voisin joskus itsekin kokeilla. Itse asiassa Ihmisen reiät esityksessä 80-luvulla Jyväskylässä käytin hiukan vastaavaa keinoa, eli säestin puheella toimintaa livetilanteessa, suhteuttaen tekstin rytmityksen tapahtumiin. Samaa voisi kokeilla suhteessa videoon. Sen sijaan että liittäisi kertojanäänen selostustekstiksi suoraan kuvaan, voisi kokeilla puhua sen kuvan päälle tilanteessa, koska sillä tavoin saisi aikaan toisella tapaa keskittyneen esityksen. Ja tekstiä voisi myös varioida tilanteen mukaan. Toisaalta teksti voi olla myös liian dominoiva, varsinkin ellei kuva ole iso tai muuten vahva. Kuin moottoriveneen ääni, se voisi täyttää koko kuvatilan ja kokemuksen.
Performing Landscape 