Helleaalto häipyi, nyt on taas koleaa ja tylsää, kylmä tuuli ja paksut pilvet. Haavanlehdet olivat kasvaneet entisestään. Pihalla meriharakat vipelsivät kirkuen edestakaisin, ne yrittivät harhauttaa minut toiseen suuntaan poikasistaan. Haahkanpesä rannalla aitan seinustalla oli tyhjä, eikä pariskuntaa sen enempää kuin poikasiakaan näkynyt mailla halmeilla. Ne olivat ilmeisesti taapertaneet jonnekin ruohikkoisempaan paikkaan ruokailemaan. Aurinko nousi virallisesti 4.16. mutta minkäänlaista valoilmiötä ei voinut erottaa kaiken harmauden keskeltä. Kaakossa, kaukana auringosta, näkyi pilvien alta vaaleampi raita. Lämpimien unelma-aamujen jälkeen maailma on palannut tavanomaiseen kalseuteensa.
 
Olin eilen Muu’ssa katsomassa “valmiita ja viimehetken videoita”. Illan teemana oli animaatio ja after effects ohjelman käyttö. Keskustelu oli kiinnostavaa, vaikken ymmärtänyt siitä puoliakaan. Tajusin taas kerran, että olen videon käytössä täysi amatööri, tai sanokaamme autodidakti. Olen opetellut vain sen mitä olen kunakin hetkenä tarvinnut, ja unohtanut pian sen jälkeen. Muistan esimerkiksi häivyttäneeni pois linssissä olleen tahran aiheuttaman jäljen taivaalta videoista joskus 2008, mutten enää saa päähäni miten se tapahtui. Ja värikorjauksia tai edes nopeutuksia ja hidastuksia en ole koskaan käyttänyt. Kuvatessakin luotan kameran automatiikkaan, mikä tuottaa välillä outoja kuvia.
 
Toisaalta tällainen “dogma”-pelkistys tietysti saa aikaan omanlaistansa jälkeä. Karkea ja käsittelemätön kuva luo vaikutelman dokumentaarisuudesta ja voisi luulla että kyse on tietoista autenttisuuden tavoittelusta, mutta tässä tapauksessa olen tehnyt välttämättömyydestä hyveen, en osaa muuta. Toisaalta taustalla on kyllä myös ajatus, että jos ryhtyy käsittelemään kuvaa, mahdollisuuksilla ei sitten olekaan mitään rajaa. Toisin sanoen, millä perusteella jokin kuva olisi hyvä ja toinen ei. Säästyn miettimästä sitä kun annan kameran automatiikan ja luonnon valo-olosuhteiden tehdä päätökset puolestani.
 
Kun näen todella taidokkaasti toteutettuja kuvia häpeän omaa karkeuttani, ja kyvyttömyyttäni määrittää missä kulkee kitschin ja spektaakkelin raja. Yhtäältä kammoan postikorttiefektiä, liian kauniita ja käsiteltyjä kuvia maisemasta, joka ei todellakaan aina ole kaunis, ja toisaalta kuitenkin toivon että olosuhteet tuottaisivat postikortteja minulle itsestään, ikään kuin vahingossa, luonnostaan. Kieltäydyn manipuloimasta kuvaa, koska jos ryhdyn siihen en näe mitään perustetta minkä pohjalta sitä pitäisi tehdä, paitsi jonkinlainen mutu-periaate, oma maku. Miksei sitten yhtä hyvin rakentaa kokonaan keinotekoinen maisema?
 
Mutta samalla tiedän, että tämä vakuuttelu on vain välttelyä. Väistän sen haasteen kohtaamista, että todella opettelisin tekemään kuvia enkä vaan keräämään niitä maailmasta. Ja myös siihen haasteeseen vastaamista, että ryhtyisin luomaan kuvia jotka kertovat enemmän minusta ja mieltymyksistäni kuin siitä, mitä keinotekoiset säännöt ja sattuma on tuonut eteeni. Tähän asti tavoitteenani on ollut esityksellistää maisema, antaa sen esiintyä. Mutta miksi automatiikan käyttö olisi yhtään sen parempi keino antaa maisemalle tilaa kuin jokin muu? Kun tämä sarja on tehty, minun on ehkä aika miettiä työtapojani uudestaan.

Aamut siirtyvät yhä aikaisemmiksi, tänään aurinko nousi jossakin pilviverhon takana jo 4.27. (tai 4.30) ja samalla aurinko liikkuu horisontissa yhä pohjoisemmaksi. Tänään sitä ei tosin erottanut, mutta hämäännyin hetkeksi oliko nyt kyseessä iltaruskon jäänteet vai aamuruskon alkukajastus kun pohjoisessa näkyi rusottavia pilvireunuksia. Pilviverho alkoi repeillä vasta hyvän aikaa auringonnousun jälkeen, ja keskitaivaalla loimotti auringon kirkkaasti valaisemia kultapilviä kun horisontti oli vielä tasaisen harmaa.
 
Maa oli märkä sateen jälkeen, ja eilisen helteen vaikutuksesta jopa haapojen nuput osoittivat virkoamisen merkkejä. Edelleen pari isompaa haapaa ja niiden liepeillä kasvavat pikkuhaavat sojottavat huomiota herättävän paljaina, kuin kuolleet rungot kaiken vehreyden keskellä. Mutta nyt siis nekin alkavat hiljalleen osoittaa virkoamisen merkkejä. Yritin kuvata nuppuja pienellä puhelinkamerallani, mutta se ei suostunut tarkentamaan lähelle. Tai sitten käteni vain oli epävakaa.
 
Huomaan, että alan jo hiukan tylsistyä tähän rutiiniin. Vai onko ehkä kyse siitä että väsyn, koska tulen nukkuneeksi liian vähän. Päivät muuttuvat pitkiksi, jos ne aloittaa neljältä. Luultavasti olen turtunut siihen, että aamut ovat aina vain aamuja. Joko taivas on harmaa ja kuva sininen, tai sitten se on kirkas ja auringon kajo värjää sen punertavaksi. Joko meri on tyyni ja heijastelee taivaan sävyjä tai se ei ole, ja aallokko loiskii rantakallioon. Joka tapauksessa hanhet kaakattavat ja lokit kirkuvat, mahdollisesti myös meriharakat tai varikset tai erilaiset pikkulinnut ovat äänessä. Ei siinä sitten sen kummempaa. Vuoden kierron kuvaamiseen tottuneelle joka-aamuinen kuvaaminen ei tarjoa samanlaisia maiseman muutoksia kuin kerran viikossa kuvatessa.
 
Toisella tapaa ajatellen voisin jo etukäteen murehtia, että nämä muutamat toukokuun aamut ovat jo pian takanapäin. Kohta tuomet puhkeavat kukkaan, sitten syreenit ja pihlajat, pian puiden lehdet ovat suuria ja pölyisiä, sitten ne alkavat kellastua kesän kuivuudessa ja kohta tuuli jo repii ne maahan. Ja jo ennen sitä minä lopetan näiden varhaisten aamuhetkien tallentamisen ja herään uuteen päivään vasta auringon ollessa jo korkealla. Tämä lyhyt jakso on poikkeuksellista ylellisyyttä, sarja hetkiä jotka eivät koskaan toistu, jakso elämästäni jota ehkä joskus muistelen haikeudella. Miten kaunis tämä saari onkaan tähän aikaan vuodesta, tähän aikaan vuorokaudesta! – Ehkä niin, mutta juuri nyt sen ihaileminen tuntuu lähinnä uuvuttavalta.
 

Peilityyni vedenpinta saa meren näyttämään järveltä, tai jäätyneeltä, melkein kuin metallilta. Hyvissä ajoin ennen auringonnousua riensin rantaan katsomaan kaunista aamuruskoa, ja ihastelin tyyntä veden peiliä. Silloin tällöin pieni rengas ilmestyi jossakin hetkeksi sen pintaan, luultavasti kala. Linnutkin kuulostivat erilaisilta tänään, kirkuvien lokkien ja kaakattavien hanhien sijasta ilman täytti pikkulintujen viserrys, vaikken osaa erottaa niiden ääniä toisistaan enkä nimetä niitä.
 
Aurinko nousi tänään 4.34 (tai 4.37) mutta olin paikalla sitä odottelemassa rusotuksen houkuttelemana jo 4.20. Käynnistin kamerani kuvatakseni kauniin loimun ennen kuin valo olisi niin kirkas ettei kamera enää erottaisi värejä. Ja niin siinä sitten kävi, että kameran akku loppui ennen virallista auringon nousua, mutta sain kyllä kuvattua melkein kymmenen minuuttia ennen sitä. Taivas on kauneimmillaan ennen kuin aurinko nousee horisontin yli. Tänään ei taivaalla näkynyt pilven haituvaakaan. Edessä on hieno päivä.
 
“Esineet vaikuttavat sellaisilta, koska niiden tuleminen etenee vauhdilla, joka on inhimillisen erottelukyvyn ulottumattomissa”, kirjoittaa Jane Bennett hienossa pienessä teoksessaan Vibrant Matter (2010), joka lojuu työpöydälläni, koska tein siitä eilen tenttikysymyksiä. On hankala mieltää materiaalisuus tapahtumiseksi ajassa sen sijaan että ajattelisi sen ulottuvuutena tilassa, hän toteaa. Materiaalisuus mieltyy perinteisen materialistisen ajattelun mukaan joksikin kiinteäksi ja vakaaksi, perustavaksi todellisuudeksi, jonka varaan esimerkiksi kulttuuri rakentuu. Mutta vitaalimaterialistin näkökulmasta kivet, oksat, meren pinta, poiju ja valo ovat kaikki ajassa muuttuvaa, liikkeessä olevaa ainetta, joiden erilaiset hitaudet saavat ne vaikuttamaan kiinteiltä ja pysähtyneiltä ihmisen aisteille.
 
Kun katselen peililtä, jäältä tai sulalta metallilta näyttävää veden pintaa, joka taittaessaan valoa näyttää niin pysähtyneeltä ja kiinteältä, että sen päälle voisi melkein astua, on helppo kuvitella kaikki materiaalit eräänlaisina nesteinä joiden valumista tai aaltoilua emme vain osaa nähdä. Tai miksei väreilynä, kuten Bennett ehdottaa, unohtamatta esineiden voimaa, “thing power”, ja erilaisten enemmän tai vähemmän eläväisten materiaalien toimijuutta. Lisääntyvän valon voima ja vaikutusvalta, sen monimuotoiset vaikutukset ovat siitä havainnollinen esimerkki.

Aamuhämärässä kuvaaminen alkaa tuntua absurdilta kun sama harmaus jatkuu päivästä toiseen. Ei vähäisintäkään valoviirua taivaanrannassa, rusottavista aamuruskoista puhumattakaan. Aamu aamulta hämärä väistyy yhä aikaisemmin, tänään aurinko nousi Helsingissä virallisesti 4.49 (tai 4.46) mutta sen saattoi päätellä vain hitaasti valkenevasta päivästä. Eilen ihastelin puhelinkamerani tallentamia sinisen sävyjä, jotka kertoivat valon lisääntymisestä muutaman minuutin aikana, vaikkei silmä sitä huomannut. Tänään muutos oli päinvastainen: ennen auringon nousua kuvattu maisema näyttää harmaan siniseltä (katso yllä) ja heti sen jälkeen se onkin turkoosimpi (katso kuva alla). Ilmeisesti kyse on siitä, että pikkukameran valomittarin automatiikka toimii miten huvittaa, absurdia sekin.
 
Turhan työn tekeminen on kyllä minulle tuttua. Tulee mieleen männyn varjona makaaminen läntisellä rantakalliolla koiran vuonna 2006, kun en tullut tarkistaneeksi että kallion kaarre peitti minun näkyvistä useimmissa kuvissa, tai kuusen juurella istuminen, josta ei siitäkään näkynyt mitään. Selvimmin jouduin ottamaan kantaa absurdiin kuvaamiseen Tiikerin vuonna 2010, kun kävelin vanhan talonpohjan jäänteillä, asetuin makaamaan kuhunkin kulmaan ja kuvasin toimintasarjani neljältä eri suunnalta, toistin sen siis neljä kertaa hiukan eri variaatioin. Nuori lepikko pohjoispuolella kasvoi vuoden mittaan niin hurjaa vauhtia, että kesään mennessä ei kivijalan jäänteistä, minusta sen päällä makaamassa tai edes kävelystä näkynyt sen takaa vilahdustakaan. Oli selvää että jatkoin lepikon kuvaamista, mutta jouduin päättämään jatkanko kävelyn ja koko toimintakuvion toistamista sen takana vai en. Pari kertaa emmittyäni päätin jatkaa, koska kyse oli samalla eräänlaisesta rituaalista, jota en halunnut jättää kesken. Vaikka kieltämättä toistin kuviot tuolla neljännellä kierroksella hiukan kursorisemmin.
 
Näiden toukokuun aamujen kohdalla ei ole kyse samanlaisesta rituaalista, joten absurdius on kouriintuntuvampaa. Melkein samanlaisen kuvan saisin luultavasti tallennettua myös monta tuntia myöhemmin ja säästyisin heräämästä aamuyöllä. Tai sitten voisin seurata säätiedotusta ja valita kuvattavaksi vain ne aamut jolloin on luvassa aurinkoista säätä. Kuvaanhan joka tapauksessa vain osan aamuista, sillä matkojen ja muiden töiden takia en pääse Harakkaan joka päivä. Nytkin edessä on kahden aamun tauko. Ja voi tietysti olla, että kiinnostavat aamuruskot osuvat juuri niille aamuille. Jostakin syystä aamujen kuvaaminen ei ole muuttunut meditatiiviseksi rituaaliksi, jossa itse toiminta on oma palkintonsa. Ehkä se johtuu siitä, etten tee mitään muuta kuin kuvaan. Koska niin harvoin olen ollut valveilla auringonnousun aikaan motiivini on eräänlainen uteliaisuus: miltä taivas näyttää tänä aamuna? Ja ehkä siksi olen aina hiukan pettynyt jos se näyttää samanlaiselta. Ja tietysti nyt, tätä kirjoittaessani, pilvipeite rakoilee ja näen ikkunastani kiinnostavia pilviraitoja, tosin läntisellä taivaalla.
 

Sateessa hitaasti vaaleneva harmaus, asteittain lisääntyvä valo erilaisten keinovalojen ‘kellastuessa’, ei oikein korvaa aamuruskoa. Huomaan kaipaavani edes kirkasta viirua horisonttiin, jotakin, joka kertoisi että täältä aurinko nousisi, jos sen voisi nähdä pilvipeitteen alta. Mutta ei, ei minkäänlaista kajoa tai kajastusta. Vain aamuhämärä joka hiljakseen hälvenee sadepäivän harmauden tieltä.
 
Palatessani saareen eilen kolmen päivän tauon jälkeen, myrskyssä, huomasin heti kamerajalustan kaatuneen. Onnistuin kuitenkin löytämään sen vanhan paikan suhteellisen hyvin, tai ainakin rajaamaan kuvan niin, että se muistuttaa edellisiä. Tein sen jo illalla, kun tuuli oli tyyntynyt ja sade lakannut, sillä aamuksi oli luvassa sadetta ja oli helpompi säätää kaikki kohdalleen ‘hyvän sään aikana’. Tosiasiassa aamun sade ei ollut rankka, ja vaikka itätuuli oli yltynyt illasta, se oli vain hento vire eilisaamun myräkkään verrattuna. Silti tuuli varmaan paukutteli kameran mikrofonia, koska se osui suoraan kohti.
 
Auringon tarjoaman spektaakkelin puuttuessa huomaan miettiväni, onko järkeä kuvata merta ja horisonttia ilman minkäänlaista elettä tai tekoa, tai edes viittausta esiintyvään hahmoon. Aiemmissa töissäni olen lähes aina astunut itse mukaan kuvaan, jos ei muuta niin olkapäänä, kuten Hevosen vuoden (2002-2003) ensimmäisessä osassa tai Koiran vuonna (2007-2008) puussa istuessani. Ja vaikka joskus olen ollut pääosin näkymätön, kuten Kuusen alla sian vuonna (2008-2009) tai läsnä vain kellon äänenä, kuten Lohikäärmeen vuonna (2012-2013) olen ollut jollakin tapaa läsnä kuvassa. Olen tosin aina kuvannut myös ‘tyhjän’ maiseman, mutta se on tapahtunut rinnastuksena, ikään kuin kysymyksenä ‘ihmisellä vai ilman?’
 
En tietenkään ajattele ihmishahmon olevan jotenkin välttämätön kuvassa, päinvastoin, on kiinnostavaa ajatella muita hahmoja, tai koko maiseman esiintyvän itsekseen. Mutta huomaan epäröiväni, koska astun ikään kuin eri genreen kuvatessani ‘pelkkää’ maisemaa. En olekaan enää dokumentoimassa jonkinlaista performanssia tai elettä tai tekoa, vaan osallistun siihen loputtomaan maisemakuvien ja luontokuvien virtaan, jossa toinen toistaan taitavammat kuvaajat kilpailevat keskenään loistokkaista teknisistä suorituksista vangitessaan sensaatiomaisia hetkiä ja luonnonilmiöitä. Ja siihen virtaan en ole koskaan halunnut sukeltaa, siihen minulla ei ole asiaa.
 
Alunperin toisto, tai yleensä erilaisten sääntöjen asettaminen itselleen on ollut keino välttää kiusausta etsiä ‘kauniita kuvia’, tai ‘vangita hetkiä’. Toistoon ja automatiikkaan perustuvassa sarjassa sattuma saa tehdä osansa. Siten osa kuvista on kiinnostavia, ja osa ei ole. Eikä ole mitään syytä sulkea pois jälkimmäisiä sarjasta, jos ideana on nimenomaan moninaisuuden tai muutoksen dokumentoiminen. Tämä pätee tietysti myös näiden aamujen kohdalla, joten miksi huolehtia vain siitä syystä että ‘pääosan esittäjä’, aurinko, ei suvainnut tällä kertaa näyttäytyä lainkaan. Osa aamuista on harmaita, osa ei ole.

Toukokuun ensimmäisenä aamuna, eilen, aloitin uuden kuvasarjan, eräänlaisen kokeilun tai harjoituksen. Kuvaan auringon nousun Harakasta toukokuun ajan, niin monena aamuna kuin suinkin. Aiemmat työni Harakassa ovat painottuneet iltaan, kuten Rotan vuosi 2008, jonka kuvasin kerran viikossa ennen auringon laskua, tai Jäniksen vuosi katajan kanssa 2011, jonka kuvasin kolmelta sunnuntai-iltapäivisin. Nyt aion kerrankin kokea ja kuvata miltä Harakka näyttää varhain aamulla. Mutta vain kuukauden ajan. Ja välillä tulee väistämättä taukoja matkojen takia.
 
Aurinko nousee aikaisin, tänään virallisesti 5.15. Olin hyvissä ajoin koillisrannalla lähellä laituria, aivan akvaariovajan edustalla, paikalla jonka valitsin eilen. Taivas oli pilvetön, punertaen meren yllä, ja heikko tuulenvire luoteesta sai veden pinnan väreilemään. Kun merivartioston vene ajoi ohi heti viiden jälkeen, sen tuottamat mainingit loiskivat rantaan kohisten. Yön jäljiltä oli kylmä, ei kuitenkaan pakkasta. Olin jättänyt kamerajalustan eiliselle paikalle ja lähistöllä vajan seinustalla pesivä hanhipariskunta oli ilmeisesti tottunut siihen. Kun asetin kameran paikalleen ei koirasta näkynyt missään. Vasta kun odotellessani tein äkkinäisen liikkeen lämpimikseni, se ryntäsi tarkistamaan mitä oikein tapahtui, mutta rauhoittui pian kun seisoin liikkumatta. Se on onneksi aivan toisenlainen tyyppi kuin mäen rinteessä partioiva, tiellä jatkuvasti ohikulkijoille kaakattava hanhiukko, joka oli samalla paikalla kiukuttelemassa jo viime vuonna.
 
En vielä tiedä mitä tästä kuvasarjasta teen. Ehkä jotakin Harakan Vesikuvia-näyttelyyn, jonka avajaiset ovat toukokuun lopulla. Voi olla että kuvat ovat niin samankaltaisia, ettei niistä saa mitään kiinnostavaa, tai sitten juuri se tekee niistä kiinnostavia. Sen kuluneempaa aihetta kuin auringonnousu ei oikein voi kuvitella, tai ehkä auringon lasku olisi vielä tavanomaisempi. Voi myös olla, että kun haavat (mikäli oksat kuvassa todella ovat haapoja) puhkeavat lehteen, ne peittävät suurimman osan näkymästä. Ehkä epäröin vain koska en itse ole kuvassa mukana, joten kyseessä ei ole performanssi kameralle, vaan kuvasarjan pitäisi toimia sellaisenaan. Ja kameran automatiikka näyttää valon hyvin toisenlaisena kuin miten silmä sen näkee. Tällainen aamuharjoitus on joka tapauksessa kiinnostava kokeilu, eräänlainen “kuukauden residenssi”, sillä joudun heräämään yhä aikaisemmin joka aamu. Sikäli tämä on siis eräänlainen privaattiperformanssi, tavallaan.