Helleaalto häipyi, nyt on taas koleaa ja tylsää, kylmä tuuli ja paksut pilvet. Haavanlehdet olivat kasvaneet entisestään. Pihalla meriharakat vipelsivät kirkuen edestakaisin, ne yrittivät harhauttaa minut toiseen suuntaan poikasistaan. Haahkanpesä rannalla aitan seinustalla oli tyhjä, eikä pariskuntaa sen enempää kuin poikasiakaan näkynyt mailla halmeilla. Ne olivat ilmeisesti taapertaneet jonnekin ruohikkoisempaan paikkaan ruokailemaan. Aurinko nousi virallisesti 4.16. mutta minkäänlaista valoilmiötä ei voinut erottaa kaiken harmauden keskeltä. Kaakossa, kaukana auringosta, näkyi pilvien alta vaaleampi raita. Lämpimien unelma-aamujen jälkeen maailma on palannut tavanomaiseen kalseuteensa.
 
Olin eilen Muu’ssa katsomassa “valmiita ja viimehetken videoita”. Illan teemana oli animaatio ja after effects ohjelman käyttö. Keskustelu oli kiinnostavaa, vaikken ymmärtänyt siitä puoliakaan. Tajusin taas kerran, että olen videon käytössä täysi amatööri, tai sanokaamme autodidakti. Olen opetellut vain sen mitä olen kunakin hetkenä tarvinnut, ja unohtanut pian sen jälkeen. Muistan esimerkiksi häivyttäneeni pois linssissä olleen tahran aiheuttaman jäljen taivaalta videoista joskus 2008, mutten enää saa päähäni miten se tapahtui. Ja värikorjauksia tai edes nopeutuksia ja hidastuksia en ole koskaan käyttänyt. Kuvatessakin luotan kameran automatiikkaan, mikä tuottaa välillä outoja kuvia.
 
Toisaalta tällainen “dogma”-pelkistys tietysti saa aikaan omanlaistansa jälkeä. Karkea ja käsittelemätön kuva luo vaikutelman dokumentaarisuudesta ja voisi luulla että kyse on tietoista autenttisuuden tavoittelusta, mutta tässä tapauksessa olen tehnyt välttämättömyydestä hyveen, en osaa muuta. Toisaalta taustalla on kyllä myös ajatus, että jos ryhtyy käsittelemään kuvaa, mahdollisuuksilla ei sitten olekaan mitään rajaa. Toisin sanoen, millä perusteella jokin kuva olisi hyvä ja toinen ei. Säästyn miettimästä sitä kun annan kameran automatiikan ja luonnon valo-olosuhteiden tehdä päätökset puolestani.
 
Kun näen todella taidokkaasti toteutettuja kuvia häpeän omaa karkeuttani, ja kyvyttömyyttäni määrittää missä kulkee kitschin ja spektaakkelin raja. Yhtäältä kammoan postikorttiefektiä, liian kauniita ja käsiteltyjä kuvia maisemasta, joka ei todellakaan aina ole kaunis, ja toisaalta kuitenkin toivon että olosuhteet tuottaisivat postikortteja minulle itsestään, ikään kuin vahingossa, luonnostaan. Kieltäydyn manipuloimasta kuvaa, koska jos ryhdyn siihen en näe mitään perustetta minkä pohjalta sitä pitäisi tehdä, paitsi jonkinlainen mutu-periaate, oma maku. Miksei sitten yhtä hyvin rakentaa kokonaan keinotekoinen maisema?
 
Mutta samalla tiedän, että tämä vakuuttelu on vain välttelyä. Väistän sen haasteen kohtaamista, että todella opettelisin tekemään kuvia enkä vaan keräämään niitä maailmasta. Ja myös siihen haasteeseen vastaamista, että ryhtyisin luomaan kuvia jotka kertovat enemmän minusta ja mieltymyksistäni kuin siitä, mitä keinotekoiset säännöt ja sattuma on tuonut eteeni. Tähän asti tavoitteenani on ollut esityksellistää maisema, antaa sen esiintyä. Mutta miksi automatiikan käyttö olisi yhtään sen parempi keino antaa maisemalle tilaa kuin jokin muu? Kun tämä sarja on tehty, minun on ehkä aika miettiä työtapojani uudestaan.