Aamut siirtyvät yhä aikaisemmiksi, tänään aurinko nousi jossakin pilviverhon takana jo 4.27. (tai 4.30) ja samalla aurinko liikkuu horisontissa yhä pohjoisemmaksi. Tänään sitä ei tosin erottanut, mutta hämäännyin hetkeksi oliko nyt kyseessä iltaruskon jäänteet vai aamuruskon alkukajastus kun pohjoisessa näkyi rusottavia pilvireunuksia. Pilviverho alkoi repeillä vasta hyvän aikaa auringonnousun jälkeen, ja keskitaivaalla loimotti auringon kirkkaasti valaisemia kultapilviä kun horisontti oli vielä tasaisen harmaa.
 
Maa oli märkä sateen jälkeen, ja eilisen helteen vaikutuksesta jopa haapojen nuput osoittivat virkoamisen merkkejä. Edelleen pari isompaa haapaa ja niiden liepeillä kasvavat pikkuhaavat sojottavat huomiota herättävän paljaina, kuin kuolleet rungot kaiken vehreyden keskellä. Mutta nyt siis nekin alkavat hiljalleen osoittaa virkoamisen merkkejä. Yritin kuvata nuppuja pienellä puhelinkamerallani, mutta se ei suostunut tarkentamaan lähelle. Tai sitten käteni vain oli epävakaa.
 
Huomaan, että alan jo hiukan tylsistyä tähän rutiiniin. Vai onko ehkä kyse siitä että väsyn, koska tulen nukkuneeksi liian vähän. Päivät muuttuvat pitkiksi, jos ne aloittaa neljältä. Luultavasti olen turtunut siihen, että aamut ovat aina vain aamuja. Joko taivas on harmaa ja kuva sininen, tai sitten se on kirkas ja auringon kajo värjää sen punertavaksi. Joko meri on tyyni ja heijastelee taivaan sävyjä tai se ei ole, ja aallokko loiskii rantakallioon. Joka tapauksessa hanhet kaakattavat ja lokit kirkuvat, mahdollisesti myös meriharakat tai varikset tai erilaiset pikkulinnut ovat äänessä. Ei siinä sitten sen kummempaa. Vuoden kierron kuvaamiseen tottuneelle joka-aamuinen kuvaaminen ei tarjoa samanlaisia maiseman muutoksia kuin kerran viikossa kuvatessa.
 
Toisella tapaa ajatellen voisin jo etukäteen murehtia, että nämä muutamat toukokuun aamut ovat jo pian takanapäin. Kohta tuomet puhkeavat kukkaan, sitten syreenit ja pihlajat, pian puiden lehdet ovat suuria ja pölyisiä, sitten ne alkavat kellastua kesän kuivuudessa ja kohta tuuli jo repii ne maahan. Ja jo ennen sitä minä lopetan näiden varhaisten aamuhetkien tallentamisen ja herään uuteen päivään vasta auringon ollessa jo korkealla. Tämä lyhyt jakso on poikkeuksellista ylellisyyttä, sarja hetkiä jotka eivät koskaan toistu, jakso elämästäni jota ehkä joskus muistelen haikeudella. Miten kaunis tämä saari onkaan tähän aikaan vuodesta, tähän aikaan vuorokaudesta! – Ehkä niin, mutta juuri nyt sen ihaileminen tuntuu lähinnä uuvuttavalta.