Aamuhämärässä kuvaaminen alkaa tuntua absurdilta kun sama harmaus jatkuu päivästä toiseen. Ei vähäisintäkään valoviirua taivaanrannassa, rusottavista aamuruskoista puhumattakaan. Aamu aamulta hämärä väistyy yhä aikaisemmin, tänään aurinko nousi Helsingissä virallisesti 4.49 (tai 4.46) mutta sen saattoi päätellä vain hitaasti valkenevasta päivästä. Eilen ihastelin puhelinkamerani tallentamia sinisen sävyjä, jotka kertoivat valon lisääntymisestä muutaman minuutin aikana, vaikkei silmä sitä huomannut. Tänään muutos oli päinvastainen: ennen auringon nousua kuvattu maisema näyttää harmaan siniseltä (katso yllä) ja heti sen jälkeen se onkin turkoosimpi (katso kuva alla). Ilmeisesti kyse on siitä, että pikkukameran valomittarin automatiikka toimii miten huvittaa, absurdia sekin.
 
Turhan työn tekeminen on kyllä minulle tuttua. Tulee mieleen männyn varjona makaaminen läntisellä rantakalliolla koiran vuonna 2006, kun en tullut tarkistaneeksi että kallion kaarre peitti minun näkyvistä useimmissa kuvissa, tai kuusen juurella istuminen, josta ei siitäkään näkynyt mitään. Selvimmin jouduin ottamaan kantaa absurdiin kuvaamiseen Tiikerin vuonna 2010, kun kävelin vanhan talonpohjan jäänteillä, asetuin makaamaan kuhunkin kulmaan ja kuvasin toimintasarjani neljältä eri suunnalta, toistin sen siis neljä kertaa hiukan eri variaatioin. Nuori lepikko pohjoispuolella kasvoi vuoden mittaan niin hurjaa vauhtia, että kesään mennessä ei kivijalan jäänteistä, minusta sen päällä makaamassa tai edes kävelystä näkynyt sen takaa vilahdustakaan. Oli selvää että jatkoin lepikon kuvaamista, mutta jouduin päättämään jatkanko kävelyn ja koko toimintakuvion toistamista sen takana vai en. Pari kertaa emmittyäni päätin jatkaa, koska kyse oli samalla eräänlaisesta rituaalista, jota en halunnut jättää kesken. Vaikka kieltämättä toistin kuviot tuolla neljännellä kierroksella hiukan kursorisemmin.
 
Näiden toukokuun aamujen kohdalla ei ole kyse samanlaisesta rituaalista, joten absurdius on kouriintuntuvampaa. Melkein samanlaisen kuvan saisin luultavasti tallennettua myös monta tuntia myöhemmin ja säästyisin heräämästä aamuyöllä. Tai sitten voisin seurata säätiedotusta ja valita kuvattavaksi vain ne aamut jolloin on luvassa aurinkoista säätä. Kuvaanhan joka tapauksessa vain osan aamuista, sillä matkojen ja muiden töiden takia en pääse Harakkaan joka päivä. Nytkin edessä on kahden aamun tauko. Ja voi tietysti olla, että kiinnostavat aamuruskot osuvat juuri niille aamuille. Jostakin syystä aamujen kuvaaminen ei ole muuttunut meditatiiviseksi rituaaliksi, jossa itse toiminta on oma palkintonsa. Ehkä se johtuu siitä, etten tee mitään muuta kuin kuvaan. Koska niin harvoin olen ollut valveilla auringonnousun aikaan motiivini on eräänlainen uteliaisuus: miltä taivas näyttää tänä aamuna? Ja ehkä siksi olen aina hiukan pettynyt jos se näyttää samanlaiselta. Ja tietysti nyt, tätä kirjoittaessani, pilvipeite rakoilee ja näen ikkunastani kiinnostavia pilviraitoja, tosin läntisellä taivaalla.