Sateessa hitaasti vaaleneva harmaus, asteittain lisääntyvä valo erilaisten keinovalojen ‘kellastuessa’, ei oikein korvaa aamuruskoa. Huomaan kaipaavani edes kirkasta viirua horisonttiin, jotakin, joka kertoisi että täältä aurinko nousisi, jos sen voisi nähdä pilvipeitteen alta. Mutta ei, ei minkäänlaista kajoa tai kajastusta. Vain aamuhämärä joka hiljakseen hälvenee sadepäivän harmauden tieltä.
 
Palatessani saareen eilen kolmen päivän tauon jälkeen, myrskyssä, huomasin heti kamerajalustan kaatuneen. Onnistuin kuitenkin löytämään sen vanhan paikan suhteellisen hyvin, tai ainakin rajaamaan kuvan niin, että se muistuttaa edellisiä. Tein sen jo illalla, kun tuuli oli tyyntynyt ja sade lakannut, sillä aamuksi oli luvassa sadetta ja oli helpompi säätää kaikki kohdalleen ‘hyvän sään aikana’. Tosiasiassa aamun sade ei ollut rankka, ja vaikka itätuuli oli yltynyt illasta, se oli vain hento vire eilisaamun myräkkään verrattuna. Silti tuuli varmaan paukutteli kameran mikrofonia, koska se osui suoraan kohti.
 
Auringon tarjoaman spektaakkelin puuttuessa huomaan miettiväni, onko järkeä kuvata merta ja horisonttia ilman minkäänlaista elettä tai tekoa, tai edes viittausta esiintyvään hahmoon. Aiemmissa töissäni olen lähes aina astunut itse mukaan kuvaan, jos ei muuta niin olkapäänä, kuten Hevosen vuoden (2002-2003) ensimmäisessä osassa tai Koiran vuonna (2007-2008) puussa istuessani. Ja vaikka joskus olen ollut pääosin näkymätön, kuten Kuusen alla sian vuonna (2008-2009) tai läsnä vain kellon äänenä, kuten Lohikäärmeen vuonna (2012-2013) olen ollut jollakin tapaa läsnä kuvassa. Olen tosin aina kuvannut myös ‘tyhjän’ maiseman, mutta se on tapahtunut rinnastuksena, ikään kuin kysymyksenä ‘ihmisellä vai ilman?’
 
En tietenkään ajattele ihmishahmon olevan jotenkin välttämätön kuvassa, päinvastoin, on kiinnostavaa ajatella muita hahmoja, tai koko maiseman esiintyvän itsekseen. Mutta huomaan epäröiväni, koska astun ikään kuin eri genreen kuvatessani ‘pelkkää’ maisemaa. En olekaan enää dokumentoimassa jonkinlaista performanssia tai elettä tai tekoa, vaan osallistun siihen loputtomaan maisemakuvien ja luontokuvien virtaan, jossa toinen toistaan taitavammat kuvaajat kilpailevat keskenään loistokkaista teknisistä suorituksista vangitessaan sensaatiomaisia hetkiä ja luonnonilmiöitä. Ja siihen virtaan en ole koskaan halunnut sukeltaa, siihen minulla ei ole asiaa.
 
Alunperin toisto, tai yleensä erilaisten sääntöjen asettaminen itselleen on ollut keino välttää kiusausta etsiä ‘kauniita kuvia’, tai ‘vangita hetkiä’. Toistoon ja automatiikkaan perustuvassa sarjassa sattuma saa tehdä osansa. Siten osa kuvista on kiinnostavia, ja osa ei ole. Eikä ole mitään syytä sulkea pois jälkimmäisiä sarjasta, jos ideana on nimenomaan moninaisuuden tai muutoksen dokumentoiminen. Tämä pätee tietysti myös näiden aamujen kohdalla, joten miksi huolehtia vain siitä syystä että ‘pääosan esittäjä’, aurinko, ei suvainnut tällä kertaa näyttäytyä lainkaan. Osa aamuista on harmaita, osa ei ole.