Vaikka Helsinki sijaitsee ulkosaaristossa, ei rannoilta silti ole helppoa löytää avointa horisonttia. Uunisaaresta katsottuna vain Harmaja ja pari luotoa on esteenä, mutta poijuja ja merimerkkejä ja laivoja on tietysti aina. Eiran rannastakin toki aukeaa näkymä saarien välistä, mutta ei edes Suomenlinnan eteläkärjestä aukea aivan avointa horisonttia. Syy miksi innostuin etsimään paljasta horisonttiviivaa on hissukseen käynnistämäni projekti, jossa hyödynnän uuden kamerani hienoa vaakatasapainon näyttävää vihreää horisonttiviivaa, joka muuttuu keltaiseksi heti kun kuva on aavistuksenkaan vinossa. Sen avulla on myös helppo löytää keskiviiva joka puolittaa kuvan: puolet taivasta ja puolet merta. Vastaavaa kuvakompositiota voi tietysti käyttää, vaikka kuvassa olisi paljon muutakin kuin meri ja taivas.
 
Innostuin leikkimään horisontin halkaisemalla maisemalla jo jonkin aikaa sitten, mutta törmättyäni japanilaisen valokuvaajan kuuluisiin minimalistisiin kuviin (Seascapes) en voi kuin todeta, että teen sarjani “After Sugimoto”. Hänen projektinsa kuvata maailman meret mustavalkoisina valokuvina, joissa puolet kuvasta on merta puolet taivasta, muistuttaa aivan liiaksi yritystäni jakaa kuva tasan kahtia horisontin avulla, jotten hyödyntäisi sitä, vaikka projektini tavoitteet ovatkin vaatimattomammat ja kyse on videoista. Videokuvan myötä idea on väistämättä toinen, kun liike ja muutos nousevat keskeiseen asemaan. Kuvittelin että voisin nimetä videoprojektin esimerkiksi “Blue-blue” mutta nyt ei oikein ole muuta vaihtoehtoa kuin juuri “Sugimoton jälkeen”. Lisäksi tajusin jo näiden ensimmäisten kokeilujen myötä, että mukana on aina paljon muitakin värejä.
 

 
Kevätpäiväntasauksen aikaan on viimeinen hetki aloittaa, vaikka olenkin tehnyt erilaisia testejä jo aiemmin, joten kiiruhdin lauantaina 21.3 hyvissä ajoin ennen auringonlaskua Kaivopuiston rantaan, Uunisaareen (kun sinne vielä pääsee sillan yli) ja Eiran rantaan ottamaan ensimmäiset kuvat. Halusin nimenomaan irrottautua Harakan saaresta, jossa olen kuvannut viimeiset kaksitoista vuotta. Yhdessäkään paikassa horisontti ei ole täysin avoin ja kuvassa näkyy kaikenlaista sälää. Ehkä juuri “sälä” tekee projektistani jotakin joka on selvästi Sugimoton jälkeen.
 

 
Kylmästä tuulesta piittaamatta lähdin silti uudestaan hakemaan avointa horisonttia Suomenlinnan Susisaaresta käsin sunnuntaina 22.3., vain hiukan paremmin tuloksin. Avomerelle olisi päästävä, tai ainakin avomeren äärelle ja tämä projektihan on mainio tekosyy matkustaa erilaisille rannoille horisonttia hakemaan. Aiempiin projekteihin verrattuna erotuksena on se, että nyt en palaa samaan paikkaan, enkä näytä miten maisema muuttuu vaihtuvien sääolosuhteiden mukaan, vaan siirryn paikasta toiseen. Mutta arvelisin että variaatioiden määrä on silti loputon, yhtäältä värisävyjen ja valon takia, toisaalta pienten muutosten, pilvien ja aaltojen liikkeiden myötä.
 
Suurin ero aiempiin projekteihini verrattuna on eittämättä se, että nyt en astu itse mukaan kuvaan. Variaatio, jossa kävelen kameran ohi rantaviivan suuntaisesti, kuten tein jo vuohen vuonna 2004, on itse asiassa täysin eri juttu. En tiedä mihin tämä horisontin hakeminen lopulta johtaa, ehkä se on vain harjoitus parempaa ideaa odotellessa. On silti hauska aloittaa projekti, joka on suhteellisen vapaamuotoinen, ei niin aikaan ja paikkaan sidottu kuin Animal Years. Mutta avoimen horisontin, tai edes melkein avoimen horisontin löytäminen on silti haasteellisempaa kuin kuvittelin. Sen hakeminen vaatii selvästi hiukan suunnittelua, ja matkantekoa…