Maagisessa minimännikössä


Pehmeä pikkupakkanen, lumen peittämä maa ja puolipilvinen sää tarjosivat erinomaiset olosuhteet ”pyöriskellä pöheikössä”. Sovimme tapaamisen Sibeliusmonumentin luona tarkoituksenamme lähteä sieltä rantaan päin etsimään sopivaa pusikkoa tai muuta joutomaata. Aivan monumentin vieressä oli kuitenkin houkuttelevan näköinen matalien käppyrämäntyjen muodostama ryteikkö. Ensin arvelimme sitä liian siistiksi ja esteettiseksi, kuin japanilaisittain sommitelluksi, mutta jo pikaisen tutustumisen jälkeen se osoittautui maagiseksi miniatyyrimaailmaksi. Mäntyjen rungot ja oksat taipuivat maata myöten muodostaen erinomaisia loikoilu- venyttely- ja kiipeilypaikkoja. Paksunpehmeä lumi peitti oksat ja neulastupsut ja luultavasti myös ryteikön suojiin jääneet roskat. Vain yksi muovipussi roikkui näkyvillä oksantyngässä ja sekin osin lumen peitossa. Minimännikön sisässä oli oma maailmansa, jossa tunsi olevansa omassa rauhassaan. Vain aukealla metsikön ulkopuolella törröttävä kamerajalusta ja kassit sen luona paljastivat, että tässä pensaikossa oli jotakin tekeillä. Tällä kertaa touhusimme kumpikin omiamme, Kirsi Heimonen ja minä, ehkä koska männynoksat toimivat eristyksenä joka suuntaan. Jälkeenpäin keskustelimme kokemuksesta hetken ja totesimme, että paikka poikkesi useimmista aiemmistä muun muassa yhtenäisyytensä vuoksi. Täällä oli pelkkiä mäntyjä, ja se teki tunnelmasta rauhallisen, koska mäntyihin yhdistyy myös kulttuurinen ajatus terveellisyydestä, selkeydestä ja puhtaudesta, jota lumi vielä vahvisti. Hetken männyn oksilla kömmiskeltyään ja saatuaan niiltä sopivasti lunta silmilleen, tunsi kokeneensa jonkinlaisen pikavirkistäytymisen. Outo paikka! Videolta napatuista stillkuvista näkee, että männikkö oli yllättävän tiivis:

Miltä tuntui kömpiä ja kieriskellä oksien lomassa välittyy ehkä paremmin muutamista lopuksi lähempää napatuista valokuvista, joissa näkyy neulasten, vääntyneiden oksien ja lumipeitteen muodostama satumaisema pienoiskoossa:
 

 
 
 
 

One thought on “Maagisessa minimännikössä”

  1. Männyn kaarevat rungot lähellä maata, jonkinlainen kultivoitunut pöheikkö – liekö ollenkaan pöheiköksi kutsuttava, jossa lumi asettui kauniisti neulastupsujen päälle. Kuitenkin se houkutteli, kutsui elinvoimaisuudellaan. Kasvuston sisään astuminen merkitsi astumista sen valtapiiriin. Tiheä oksisto muodosti suojaisan paikan, jossa valo oli toisenlainen kuin sen ulkopuolella. Astelin ‘sisään’ ja ‘ulos’, viipyilin reunalla, rajamaalla. Hengitys muuttui oitis. Jossain vaiheessa huomasin hölkkääväni kaikissa talvitamineissani pensaston ympäri; rajan merkitseminen tai sen ihmettely liikkeessä. Matala oksa tarjosi istumapaikan, jalat saivat roikkua ja heilua vapaasti. Oksien ali ryömiminen palautti hetkiseksi lapsuuden lumilinnat, ja olon tunnelissa kulkemisesta.

    Tilassa ei tapahtunut suuria liikkeitä, kenties se oli itseriittoisa Sibelius-monumentin läheisyydessä, kenties minulla oli liian monta vaatekerrosta päällä. Kurkistin pensastosta ulos: turisteja kulki kohti monumenttia, orientoituminen siihen, pensasta (tai meitä) ei huomattu. Huomasin astuvani Annetten kanssa yhtä aikaa ulos tästä paikasta, kauniista kaarevien oksien valtakunnasta.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.