Pehmeä pikkupakkanen, lumen peittämä maa ja puolipilvinen sää tarjosivat erinomaiset olosuhteet ”pyöriskellä pöheikössä”. Sovimme tapaamisen Sibeliusmonumentin luona tarkoituksenamme lähteä sieltä rantaan päin etsimään sopivaa pusikkoa tai muuta joutomaata. Aivan monumentin vieressä oli kuitenkin houkuttelevan näköinen matalien käppyrämäntyjen muodostama ryteikkö. Ensin arvelimme sitä liian siistiksi ja esteettiseksi, kuin japanilaisittain sommitelluksi, mutta jo pikaisen tutustumisen jälkeen se osoittautui maagiseksi miniatyyrimaailmaksi. Mäntyjen rungot ja oksat taipuivat maata myöten muodostaen erinomaisia loikoilu- venyttely- ja kiipeilypaikkoja. Paksunpehmeä lumi peitti oksat ja neulastupsut ja luultavasti myös ryteikön suojiin jääneet roskat. Vain yksi muovipussi roikkui näkyvillä oksantyngässä ja sekin osin lumen peitossa. Minimännikön sisässä oli oma maailmansa, jossa tunsi olevansa omassa rauhassaan. Vain aukealla metsikön ulkopuolella törröttävä kamerajalusta ja kassit sen luona paljastivat, että tässä pensaikossa oli jotakin tekeillä. Tällä kertaa touhusimme kumpikin omiamme, Kirsi Heimonen ja minä, ehkä koska männynoksat toimivat eristyksenä joka suuntaan. Jälkeenpäin keskustelimme kokemuksesta hetken ja totesimme, että paikka poikkesi useimmista aiemmistä muun muassa yhtenäisyytensä vuoksi. Täällä oli pelkkiä mäntyjä, ja se teki tunnelmasta rauhallisen, koska mäntyihin yhdistyy myös kulttuurinen ajatus terveellisyydestä, selkeydestä ja puhtaudesta, jota lumi vielä vahvisti. Hetken männyn oksilla kömmiskeltyään ja saatuaan niiltä sopivasti lunta silmilleen, tunsi kokeneensa jonkinlaisen pikavirkistäytymisen. Outo paikka! Videolta napatuista stillkuvista näkee, että männikkö oli yllättävän tiivis:

Miltä tuntui kömpiä ja kieriskellä oksien lomassa välittyy ehkä paremmin muutamista lopuksi lähempää napatuista valokuvista, joissa näkyy neulasten, vääntyneiden oksien ja lumipeitteen muodostama satumaisema pienoiskoossa: