Vuoden ensimmäinen vierailu ”pöheikössä” Kirsi Heimosen kanssa toteutui kylmän tuulisena ja aurinkoisena talvipäivänä, ensimmäisenä sellaisena monien sateisten päivien jälkeen. Paikkana oli Sigurd Frosteruksen puisto Hietaniemen uimarannan vieressä, oikeastaan pieni niemenkärki, johon oli nostettu veneitä talviteloille, ja jota kiersi kuntopolku. Kirsi oli valinnut paikan, Hietaniemi on minulle outoa seutua vaikka joskus nuorena asuin vähän aikaa Museokadun länsipäässä. Siitä ei ollut apua kun yritin löytää paikkaa, jota google maps ei tuntenut. Bussi 24 olisi tuonut minut suoraan perille, mutten malttanut odottaa sitä, koska pelkäsin myöhästyväni, otin kolmosen ja yritin vaihtaa 18 tai 14 bussiin, mutta kumpikaan ei osunut kohdalle oikeaan aikaan. Niinpä päädyin kävelemään koko matkan, ja myöhästymään paljon pahemmin, yli puoli tuntia! Kun lopulta pääsin rantaan aurinko oli jo laskemassa ja Kirsi aivan kohmeessa. Löysinme kuitenkin paikan suojan puolelta ja liikuskelimme hetken nuorten koivujen kanssa jyrkässä rinteessä, joka ei tosin näytä jyrkältä kameran suunnalta. Lähdinme etsimään vielä toistakin paikkaa, ja ihastelimme autiota uimarantaa, mutta hämärä alkoi jo laskeutua ja päätimme palata samoille seuduille myöhemmin uudestaan.
Nämä satunnaiset vierailut erilaisissa pöheiköissä Kirsin kanssa ovat ainoa osa esiintymisistä kasvien kanssa, joita vielä jatkan Helsingissä. Viime vuoden säännöllisiä viikoittaisia vierailuja tiettyjen puiden luona tuskin jatkan Tukholmassakaan. Time-lapse tyyppiset saman kuvan toistamiseen perustuvat videot alkavat puuduttaa jo itseänikin. On jo korkea aika alkaa haistella uusia tuulia! Mutta vierailuista pöheiköissä Kirsin kanssa en halua luopua. Niistä opin aina jotakin uutta…
Performing Landscape 
Aurinko paistoi, tammikuun ihme, ja kylmä viima sivalteli luita, vaatekerrokset eivät olleet riittävät. Aurinko vetäytyy edelleen nopeasti, ja hämäryys astuu tilalle. Odotellessani Annettea tutkailin yksittäisiä puita ja rannan kiviä, jotka olivat ‘lasittuneet’: jääkerros muodostunut niiden päälle. Liikkuminen paikassa tönkköä: kädet rukkasissa, joiden alla lapaset, näin käsien liike kaukana hienovaraisesta. Käsivarret sojottavat horisontaalisesti tai diagonaalissa. Olivatko puut ja kasvit kohmeessa kuten minä? Tuoko talvi jähmettymisen? Kun vilu saapui, oli lähdettävä pieneen, lähes paikalla olevaan hölkkään, jossa tapahtui ruumiin ravistelu, ja lämpö alkoi palata. Rantatöyräällä, jossa liikuimme, oli pudotus alas, ja alhaalla liikkuessa oli toisenlaista: kameran katse poissa, ja liikehtivä meri toi hengittävyyttä. Hetkessä auringosta jäljellä vain keltainen kaistale taivaanrannassa. Löysimme lähettyviltä toisen paikan, mutta oli jo liian hämärää kuvattavaksi.
Nämä yhteiset tapahtumiset ovat ilmavia. Päätämme vuorotellen paikan, sovimme ajan, ja sitten liike, ihmettely alkaa. Irtaantuminen siitä mitä on tekemässä, on loistavaa, railo aukeaa muuhun arjen toimintaan. Tilanteessa avautuu välitön valppaus: pöheikkö, risukko tai puu näyttäytyy tietynlaiselta kussakin paikassa ja hetkessä. Toisen kanssa rinnakkain toimiminen tuo toisenlaisen levollisuuden ja keskittymisen.