Marraskuun märät ja harmaat päivät ovat käsillä, vettä tulee vähän väliä ja lunta on maassa vain nimeksi, ainakin Helsingin rannikolla. Tuuli on välillä navakka, kuten eilen, ja ylhäällä jalavien luona Kaivopuiston kallioilla se todella tuntuu. Keskiviikko-aamuna oli suhteellisen tyyntä, vain kylmää ja sateisen märkää, mutta torstaina päivällä viima oli melkoinen. Selvisin siitä kietomalla kamerajalustaan painoksi kameralaukun hihnan avulla muovipussin, jonka sisällä oli katukivi (niitä on muutamia irrallaan läheisen Nordenskiöldin patsaan luona). Se piti jalustan pystyssä, mutta jouduin silti istumaan kahteen kertaan, koska olin unohtanut tarkistaa muistikortin, tietysti! Kun sitten lähikuvassa tuulenpuuskat hivuttivat kameraa sivusuunnassa – ilmeisesti kiinnitysruuvi oli höltynyt – päätin, että niiden aiheuttama kuvan rajauksen muutos saisi jäädä todisteeksi sääolosuhteista, en ryhtynyt istumaan neljättä kertaa. Kuten yleensäkin lepän kannon luona alempana puistossa oli paljon miellyttävämpää. Tarkoitukseni oli vierailla puiden luona vielä tänään, ja jälleen iltapäivällä, heti lounaan jälkeen, koska aamu valkenee niin myöhään, etten enää ehdi kuvata ennen aamupäivän kokouksia ja tapaamisia. Mutta kuinka ollakaan, sain ajan hiusten leikkausta varten kampaajalle juuri siihen saumaan, joten sain hyvän syyn olla istumatta sateessa.
Tuntuu oudolta ajatella, että olen vieraillut puiden luona kohta vuoden päivät, useimmiten pari kertaa viikossa, joskus kolmekin kertaa, mutta joinakin viikkoina en lainkaan matkojen takia. Aloitin tammikuussa Helsingissä, joten muistan kyllä kylmän ja lumen, mutta nämä pimeät märät ajat ovat uutta tässä paikassa. Ehkä olennaisinta on pimeys, tai hämärä, se laskeutuu niin nopeasti. Pilvisinä päivinä tuntuu, ettei oikeastaan tule valoisaa lainkaan – mutta erityisesti iltapäivät ovat lyhyitä, kuten jälkimmäisestä kuvasarjasta näkyy. Voi olla, että olen myös muuttanut kameran automatiikan asetuksia niin, että valoa ja valkotasapainoa on hankalampi arvioida.