Mustikkamaalla


Kirkkaassa aurinkoisessa syyssäässä tapasimme Mustikkamaan uudella kevyen liikenteen sillalla, jonne täytyi seikkailla kasvavan kalasataman rakennustyömaan sokkeloiden lävitse. Aurinko oli matalalla kun lähdimme etsimään sopivaa pöheikköä – vaikka sää muuten oli suopea eikä marraskuun räntää ja loskaa näkynyt missään, päivän pituus, tai pikemminkin sen lyhyys, noudatti vuodenajan rytmiä. Aurinko laski yllättävän nopeasti, ja vaikka vesi heijasti valoa, tuntui että hämärä laskeutui tuota pikaa. Vierailumme pöheikössä jäi siis lyhyeksi. Pystytimme kamerajalustan kahteen eri paikkaan, ensin mäelle suurten voimalinjojen juurelle, kaatuneen männyn ääreen, ja sitten rannemmas, kaislikon, keskustan ja laskevan auringon suuntaan. Kuvat tässä alla ovat päinvastaisessa järjestyksessä, kaislikko ennen mäkeä. (Ne näyttävät pieniltä postimerkeiltä, mutta avautuvat kuvasarjaksi klikkaamalla.)
Olin varautunut sadesäähän pukemalla kurahousut ja sadehupparin, perinteisen pöheikköasuni. Ruohikossa valkoinen sadetakki osoittautui onnistuneeksi valinnaksi näkyvyyden kannalta. Siinä missä Kirsi sulautui sinertävässä vaatetuksessaan maisemaan minun valkoinen muovivaatteeni paistaa ruohikon keskeltä kuin kalpes kummajainen.
Kummaa on ehkä kuitenkin lähinnä kaupungin kasvu, maa levittäytyy vesialueille. Ihmettelimme väylän merkkejä kapeassa salmessa, minkälaiset veneet siitä enää mahtuisivat? Mustikkamaalta katsoen kalasatama, keskustan kirkontornit ja katajanokan jäänsärkijät näyttivät oudoilta. Uspenskin katedraali ja suurkirkko näyttivät sijaitsevan kovin kaukana toisistaan. Koko kaupunki näytti toisenlaiselta. Uuden sillan myötä Mustikkamaasta on tulossa keskustan puisto, entistäkin ahkerammassa käytössä oleva virkistysalue. Ja kyllä mekin virkistyimme. Toivotaan että kalliot, kaislikot ja metsiköt kestävät meidän kaikkien kulutuksen.
 


 

 
 
 
 
 
 

One thought on “Mustikkamaalla”

  1. Puut valossa. Puiden valo. Meren valo. Kaislikon, heinikon keltainen kulta. Ruusupensaan keltaisten lehtien valo. Pöheikössä oleminen kiteytyi valon ihmettelyksi: on marraskuu.

    Liikkumisen tapani oli hitaanlaista ja yksinkertaista: kävellä, seistä tai istua kivellä, maata kiveä vasten. Voimalinjat ja kelottuneet männyt muodostivat oudon parin mäellä, tuolla aukiolla. Kasvava kaupunki horisontissa loi jännitteen, ristiriitaisen taustan paikalle. Kulkiessani hieman etäämmälle löysin lasten leikkipaikan, kiviä aseteltu kaatuneen puun juurelle ja punaisella köydellä merkitty pieni lampi, oikeastaan lätäkkö. Monet mittakaavat läsnä.

    Rannalla, jonne kiirehdimme mäeltä valoa metsästäen, meteli yltyi: Sompasaaren rakennustyömaa tuntui olevan liiankin lähellä, se kurottautui kapean merenlahden yli ja asettui ihon pintaan. Valo väheni ja meteli kasvoi. Miten käy Mustikkamaan, kun Kalasatamassa asuvat kulkevat tiuhaan poluilla ja polkujen vierellä?

    Kävelimme takaisin kevyen liikenteen siltaa pitkin kohti Hakaniemeä, leuto sää, taivas hohti vielä valoa. Pöheikkövierailu katkaisi päivän kulun, toi vuodenajan ja kaupungin muutoksen koettavaksi. Eläköön pöheiköt!

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s