Kirkkaassa aurinkoisessa syyssäässä tapasimme Mustikkamaan uudella kevyen liikenteen sillalla, jonne täytyi seikkailla kasvavan kalasataman rakennustyömaan sokkeloiden lävitse. Aurinko oli matalalla kun lähdimme etsimään sopivaa pöheikköä – vaikka sää muuten oli suopea eikä marraskuun räntää ja loskaa näkynyt missään, päivän pituus, tai pikemminkin sen lyhyys, noudatti vuodenajan rytmiä. Aurinko laski yllättävän nopeasti, ja vaikka vesi heijasti valoa, tuntui että hämärä laskeutui tuota pikaa. Vierailumme pöheikössä jäi siis lyhyeksi. Pystytimme kamerajalustan kahteen eri paikkaan, ensin mäelle suurten voimalinjojen juurelle, kaatuneen männyn ääreen, ja sitten rannemmas, kaislikon, keskustan ja laskevan auringon suuntaan. Kuvat tässä alla ovat päinvastaisessa järjestyksessä, kaislikko ennen mäkeä. (Ne näyttävät pieniltä postimerkeiltä, mutta avautuvat kuvasarjaksi klikkaamalla.)
Olin varautunut sadesäähän pukemalla kurahousut ja sadehupparin, perinteisen pöheikköasuni. Ruohikossa valkoinen sadetakki osoittautui onnistuneeksi valinnaksi näkyvyyden kannalta. Siinä missä Kirsi sulautui sinertävässä vaatetuksessaan maisemaan minun valkoinen muovivaatteeni paistaa ruohikon keskeltä kuin kalpes kummajainen.
Kummaa on ehkä kuitenkin lähinnä kaupungin kasvu, maa levittäytyy vesialueille. Ihmettelimme väylän merkkejä kapeassa salmessa, minkälaiset veneet siitä enää mahtuisivat? Mustikkamaalta katsoen kalasatama, keskustan kirkontornit ja katajanokan jäänsärkijät näyttivät oudoilta. Uspenskin katedraali ja suurkirkko näyttivät sijaitsevan kovin kaukana toisistaan. Koko kaupunki näytti toisenlaiselta. Uuden sillan myötä Mustikkamaasta on tulossa keskustan puisto, entistäkin ahkerammassa käytössä oleva virkistysalue. Ja kyllä mekin virkistyimme. Toivotaan että kalliot, kaislikot ja metsiköt kestävät meidän kaikkien kulutuksen.