LARU15 Human Era – Nordic Environmental Art Exhibition ympäristötaidenäyttelyn avajaisissa 29.8 ja päättäjäisissä 4.10 esitin eräänlaisen performanssin yhdessä samassa paikassa aiemmin videolle kuvattujen ja samaan paikkaan projisoitujen keinujien kanssa. Kyseessä oli Lauttasaaren Särkiniemeen jo kymmenen vuoden ajan järjestettyjen näyttelyiden viimeinen. Lyhyt kuvaus koko projektista löytyy täältä LARU ART Olen kirjoittanut esityksen valmistelusta ja avajaisista englanniksi, katso tästä, ja avajaisesityksestä löytyy jopa dokumentointi, täällä. Avajaisesityksen kokemuksen jälkeen, ja varsinkin nähtyäni kuvamateriaalin, olin innokas tekemään esityksen uudemman kerran. Halusin siirtää projisointia hiukan kauemmas puusta, ja etenkin kameraa hiukan etäämmälle, jotta ihmishahmo ei täyttäisi koko kuvapintaa. Lisäksi ajattelin, että olisi kiinnostavaa aloittaa hieman aikaisemmin kuin avajaisissa, jossa odotin pimeää. Voisi olla kiinnostavaa antaa pimeyden laskeutua noin kaksikymmentä minuuttia kestävän esityksen aikana.
 

 
Päivä oli pilvinen, mutta hämärä laskeutui hitaasti. Kuvasin pätkän aavistuksenomaisena näkyvää projisointia kun vielä oli valoisaa, ja vaihdoin sitten uuden akun, varmuuden vuoksi.
 

 

 
Aloitin esityksen kun oli vielä hämärää, kun projisointina pyörivä samassa paikassa kuvattu video päättyi, tai heti kun se alkoi uudestaan. Materiaali oli kuvattu perjantaina 28.8 ja editoitu seuraavana aamuna avajaisia varten. Avajaisissakin kuvasin yleisöä keinumassa, ja ajattelin että olisin voinut editoida siitä videon päättäjäisiä varten, mutta unohdin pyytää ihmisiä kirjoittamaan nimensä, jotta olisin voinut liittää heidät esiintyjälistaan, ja laiskuuttani päädyin käyttämään tässä lopettajaisesityksessä samaa videota kuin avajaisissa. Esitys sujui mielestäni paremmin kuin avajaisissa, kykenin seuraamaan “varjoni” eli projisointina näkyvien keinujien liikettä paremmin. Lisäksi ajattelin, että asteittainen pimeneminen voisi olla kiinnostavaa kuvassa, varsinkin kun olin rajannut kuvan hiukan laajemmaksi niin, että merikin siinsi taustalla. Mutta kas, en muistanut tarkistaa muistikorttia, tai oikeammin, en ollut tyhjentänyt sitä tarpeeksi. Niinpä esityksestä tallentui videolle vain seitsemän ensimmäistä minuuttia. Se tietysti harmitti, mutta siinä tilanteessa en enää voinut asialle mitään. Sen sijaan että olisin ryhtynyt esittämään koko jutun uudestaan kameralle, joka ei siinä tilanteessa tullut edes mieleeni vaihtoehtona, pyysin muutamia harvoja todistajia, lähinnä järjestäjiä, kokeilemaan itse miltä keinuminen projisointina näkyvien keinujien kanssa tahdissa tuntui, ja otin siitä muutaman kuvan puhelinkamerallani.
 

 

 
Irrottaessani keinun naruja puusta, järjestäjien ystävällisellä avustuksella, ja keriessäni sinistä sähkökaapelia kelan ympärille en enää surrut, että esitys jäi tallentumatta. Voisinhan palata siihen kirjoittamalla kokemuksesta ja ehkä myös vertailemalla stillkuvia. Avajaisesitys oli näin ollen sittenkin se “oikea” versio. Tämä toinen esitys oli vain turha yritys parannella sitä, mikä oli jo kerran tehty. Mutta eräänlaisen neljännen tason tai vaiheen testaaminen tavallaan lunasti tämän viimeisen esityksen mielekkyyden. Jos ajatellaan että vaiheet katsojan kannalta avajaisissa olivat 1) kokeilla keinumista (hämärää odotellessa), 2) katsella hitaasti ilmestyvää aavistuksenomaista projisointia, 3) todistaa esitystä, jossa yritin keinua tahdissa projisoinnin kanssa ja muodostin samalla eräänlaisen inhimillisen projisointipinnan, nyt päättäjäisissä tuli mukaan vielä 4) kokeilla keinumista yhdessä projisoinnin kanssa. Toisin sanoen jotakin uutta tuli kokeiltua. Eli hyvä niin.