Kukkulalla kevättä kuvittelemassa


Sunnuntaina aamupäivällä, huhtikuun kirkkaassa valossa, tapasimme Kirsi Heimosen kanssa pöheikössä Linnunlaulun kallioilla keskellä Helsinkiä tarkoituksenamme tehdä tuttavuutta heräävän pusikkokasvillisuuden kanssa ja liikkua hiukan, pitkästä aikaa. Olin palannut edellisenä iltana kiinnostavasta taiteellisen tutkimuksen konferenssista Plymouthissa, Englannissa, ja tuonut mukanani alkavan flunssan, joten päätin ottaa rauhallisesti ja vain venytellä hiukan. Rajasin kuvan niin, ettei naapuritalo näkyisi siinä (kuten kuvassa yllä) ja astuin ryteikköön. Oikeastaan kyse oli pensaikon ympäröimästä tasanteesta, mutta nyt ennen lehtiä kaikki oli suhteellisen avointa, ja vieressä mäessä kulkevat ihmiset katselivat – osa hämmentyneinä tai huvittuneina, osa ehkä ärtyneinäkin – meidän, aikuisten ihmisten, leikkitouhuja. Ohiajavien junien jyske rytmitti liikkeitämme, ja välillä kuului kauempaa kumeita räjäytyksiä, emme todellakaan olleet syrjäseudulla. Elämä eri muodoissaan kohisi ja kihisi kaikkialla ympärillä…
 


Kontatessani maassa silmiini osui pieniä ituja, niin pieniä kerällä olevia silmuja, ettei niistä mitenkään voinut nähdä mitä oli tulossa, alkavaa elämää hauraimmillaan. Tai miksei vahvimmillaan? Vaikka pieni lehtikiehkura näyttää avuttomalta, sillä on valtavat voimat puskea vanhojen kuivien lehtien lomasta, jopa niiden lävitse valoon. Ja sitten, aivan vieressä, tyhjä ruisku, uh! Muutkin olivat löytäneet tämän keskeisellä paikalla sijaitsevan ryteikön. Onneksi olin pukeutunut “kurahaalareihin” ja tottunut kaikenlaisiin jätteisiin erilaissa pöheiköissä vieraillessamme. Vasta kun olimme aikamme liikkuneet ja leikkineet ja jo lähdössä pois Kirsi huomasi toisen, korkealle nuoren koivun runkoon isketyn ruiskun. Se oli jotenkin karmea, raivon ele. Onneksi näimme sen vasta lähtiessä, muuten tuskin olisimme viihtyneet tuossa paikassa tai valinneet sitä leikkipaikaksemme.
 

 

 

 
 
 
 

One thought on “Kukkulalla kevättä kuvittelemassa”

  1. Paikka jalankulkuteiden risteyksessä ja mäellä, mutta kuitenkin jotenkin sivussa. Klassinen pöheikkö, ensisilmäyksellä ei mitään erityistä, kuten esimerkiksi uljaat puut puuttuvat. Koirapuisto yhden väylän toisella puolella, kauempana junat kolkkaavat. Huhtikuun raakuus, jossa maa kuolleen oloinen, harmaa, ja josta alkaa kuitenkin puskea vihreitä lehtiä. Löysin kiven, jonka päällä kuohkeaa sammalta, sen päällä oli hienoa heijata puolelta toisella ja katsella koivujen latvuksia. Kuinka tarkasti ohuet oksat piirtyvätkään taivasta vasten.

    Lopussa huomasin tekeväni Annetten kanssa samankaltaista liikettä, ja se muuntui vähitellen yhteiseen ravisteluun.

    Kuinka paljon kuvan rajat vaikuttavat toimintaani? Orientoiko se aistimaan tarkasti jokaisen risun(kin), vai estääkö liikehtimistä laajemmin ja ympärillä olevan alueen aistimista?

    Istuimme paikan tutkailun jälkeen kivellä ja katsoimme vielä paikkaa, jossa temmelsimme. Tasainen kivi on loistava eväiden syöntipaikka, ja huomasimme että alue muodosta piirin, joka sopii leiriksi, varsinkin kun puiden lehdet kätkevät paikan ohikulkijoilta. Tämäkin pöheikkö on monenlaisten kaupunkilaisten leiripaikka. Sitten katseeni huomasi ruiskun, joka oli isketty koivun runkoon. Käytetty huumeruisku, oletettavasti. Onneksi huomasin vasta nyt, mutta kuinka se vaikutti kokemukseen? Entä millaisen jäljen haahuilumme jätti kerroksiseen paikkaan?

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.