Pöheikössä pitkästä aikaa


Kosteassa syksyn säässä iltapäivällä ennen hämärää tapasimme Kirsi Heimosen kanssa “pöheikössä”, joka tällä kertaa sijaitsi katajanokalla, eikä ollut pöheikköä ensinkään, vaan hyvin hoidettua puistikkoa veden lähellä, mutta sen verran villiksi jätettyä, että lehdet oli jätetty kumpareen koristukseksi, vaikka ne käytäviltä ja nurmikolta olikin haravoitu. Ja kun vielä hopeapajut tai niiden sukulaiset kasvoivat pensaan muotoisesti oksat kohti maata kaartuen, paikka suorastaan kutsui nojailemaan, konttailrmaan, pyörimään ja venyttelemään. Ja tietysti meuhkaamaan lehtien kanssa. Kahteen otteeseen heittelin niitä ilmaan, ensin kyykistyen kahmaisemaan lehdet käsiini ja nousten sitten heittämään ne pääni yli ilmaan, ja myöhemmin kontaten mäennyppylää ylös kuopien vuorotellen kummallakin kädellä lehtiä ilmaan mennessäni. Kumpikaan versio ei valitettavasti tarttunut videolle, joten ainoa jälki tai todiste on tämä kertomukseni, jonka juuri sen vuoksi kirjaan tähän. – epäilen etyä kameran muistikortti on “kulunut” koska se kieltäytyy yhteistyöstä vähän Väliä, toisin sanoen, kamera sammuu itsekseen kesken kaiken. No, ensimmäisellä kerralla syy oli minun, olin unohtanut tyhjentää kortin, mutta toisella kerralla kieltäytymiseen ei ollut mitään ilmeistä syytä. Oli miten oli, kokemus oli virkistävä, vahvistava, rauhoittava ja ihan vaan miellyttävä todistusaineistosta riippumatta. – Lisäksi tajusin taas olevani varsinainen linssilude: etsiydyin aina kameran näköpiiriin, kun taas Kirsi mielelään liikkui kameran silmän katvealueilla tai kuva-alueen laitamilla. En myöskään tajunnut, että toinen puista rajautui puoliksi kuvan ulkopuolelle, kun valoisana hohtava vesi vasemmalla haluttiin mukaan kuvaan.
Mitä haluan muistaa tästä tapaamisesta pehmeästi kaartuvien puiden kanssa? Ehkä kastemadon jota tuijotin roikkuessani oksan päällä. Vaikka periaatteessa arvostan kastematojen tekemää maanparannustyötä, olen lapsuudesta saakka jotenkin kammonnut niitä, vähän samaan tapaan kuin toiset kammoavat hämähäkkejä. Mutta nyt siinä roikkuessani saatoin aivan rauhallisesti katsella miten mato verkkaisesti eteni mullassa, supistaen lihaksiaan ja venyen taas täyteen mittaansa aivan siinä silmieni edessä, kosketusetäisyydellä. Voi olla että musersin jonkun niistä lehtien joukossa mellastaessani….
 

 

 

 

 

 

 

 

 

 
 
 
 
 

One thought on “Pöheikössä pitkästä aikaa”

  1. Penkere, kaareutuvat rungot, vaahteran kulta ja meren valo kutsuivat oleilemaan tuossa paikassa. Kuuntelemaan sitä. Siisti, kaukana risukoista ja pöheiköistä, kuitenkin rauhaisa paikka, sinne saattoi solahtaa. En kosketa puiden runkoja kun lähestyn niitä, koska useimmiten tuntuu liian intiimiltä, tungettelevalta, mutta nyt oli toisin. Kaarevat rungot ja oksat kutsuivat nojaamaan. Kainalo uppoutui oksan varteen, roikuin siinä. Vatsa ja selkä lepäsivät vuorotellen runkoa vasten. Poski ja kallo etsiytyivät leikatun rungon kohtaa aivan kuin jatkaakseen puun poissaolevaa linjaa. Välillä huomasin taivaltavani kaarevia reittejä, ja vaahteranlehtien kahina rytmitti ja innosti leikkiin lehtien kanssa, vaikka ne olivat märkiä. Aistin Annetten paikat ja toimet, välillä huomasin kommentoivani niitä liikkeissä. Oli hienoa levähtää (liikkeessä) tihkusateessa, kun hämäryys aloitti askelluksensa. – Kameran mykistyminen oli lähinnä hupaisaa; liikkuminen piilossa meissä ja maisemassa. Ja kuitenkin, hyvä että jotain jäi, kuva palauttaa tunnot toisella tavalla.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s