Lähdin viettämään pääsiäistä Bornholmin saarelle vakaana aikomuksenani kuvata maisemia ja tehdä joitain luonnoksia tai yritelmiä, jos ei muuta. Valintaani vaikutti jokin epämääräinen muisto lapsuudesta; joku oli puhunut saaresta lomaparatiisina. Wikipedian mukaan saari saa pohjoismaiden alueella eniten aurinkoisia päiviä vuodessa. Siis sinne. Pitkäperjantaina saapuessani satoi tihkuen silloin tällöin. Ihastuin idylliseen entisen kalastajakylän, turistien lomakohteen ja paikallisten eläkeläisten yhdistelmään, ja varsinkin pohjoisten rantojen valkoiseen hiekkaan ja keltaisten jäkälien koristamiin rantakivikoihin. Polku Sandkåsista, missä hotellini sijaitsee lähimpään kyläkuskukseen ja satamaan eli Allingeen on täynnä hienoja maisemia, kallionkielekkeitä, pieniä hiekkarantoja kallioiden välissä, vanhoja kesähuviloita, mitä vain. Näin keväällä kun puut ja pensaat ovat paljaita näkymät ovat avaria. Niinpä vietin suurimman osan lauantaipäivää kuljeskelemalla tuota rantapolkua. Kuvasin sitä sun tätä illan suussa, ja päätin, että sunnuntaina ryhtyisin hommiin.
Kuinka ollakaan, kun lähdin liikkeelle sunnuntaina aamupäivällä aurinko paistoi kirkkaasti ja navakka tuuli kohisi aallokkona ja suhisi puissa. Tajusin, etten mitenkään voisi yhdistää eilisiltaisia kuvia aamun maisemaan, joten päätin viettää hetken turistina ensin. Ja se hetki sitten venyikin koko päiväksi. Turhaan raahasin raskasta kameraani paikasta toiseen, en kuvannut yhtikäs mitään ennen kuin kotimatkalla illan suussa. Siitä olen kirjoittanut toisaalla, ruotsiksi. Mutta vaikkei päivä turistina tuottanut mitään konkreettista tulosta, näin paljon kiinnostavia paikkoja ja jäihän niistä minulle puhelimella napattuja turistikuvia.
Kävelin Allingeen, ja sieltä Sandvigiin, jossa olin jo käynyt, mutta nyt määränpääni oli Bornholmin pohjoisin niemi, jonka rantaa myötäili kävelytie.
 

 
Avasin lammasritilän vieressä olevan pienen portin ja ihmettelin miten se oli niin vino. Vasta myöhemmin, avattuani niitä useampia, tajusin että kyse oli nerokkaasta designista. Portti lepää vinossa jotta se pysyisi kiinni omalla painollaan. Kävelytie niemen rantaa majakalle oli hieno, ensin avaraa nummea, sitten mäntymetsää ja sitten pieni valkea rakennus.
 

 
Polku jatkui pohjoisrantaa Salomonin kappelille. Itse kappelin rauniot eivät olleet kummoisetkaan, mutta polku sinne oli nautittava. Ja sen sijaan että olisin kääntynyt takaisin samaa tietä, näin juoksijan ilmestyvän metsästä ja jatkavan matkaansa rantaa pitkin.
 

 
Arvelin että polku veisi minut takaisin lähtöpaikkaan kukkulan ylitse, ja tarkistettuani asian kartalta ipadistani lähdin seikkailuun, tai siltä se ainakin tuntui, sillä nyt ei ollut enää tienviittoja neuvomassa. Sen sijaan alkumatkassa oli oransseja muovinauhoja, joilla reitti oli merkitty. Useampikin juoksija tuli vastaan, ehkä nyt oli meneillään joku kuntotempaus. Kartan avulla löysin helposti takaisin lähtöruutuun Sandvigiin, ja pidin lounastauon. Sen jälkeen oli vuorossa Hammershusin rauniot, jonne tienviitaan mukaan oli vain kaksi kilometria. Eli maantielle, siis. Matkalla näin viitan, polku Allingeen, ja päätin, että menisin sitä kautta takaisin. Hammershus oli vaikuttava paikka, kylttien mukaan pohjoismaiden suurin linnanraunio, ja miellyttävää oli myös se, ettei missään vaiheessa tarvittu pääsylippua. Ehkä ihmisen palkkaaminen myymään ja tarkistamaan liput tulisi kalliimmaksi, kuin kitä lipputuloilla saisi kasaan.
 


 
Keskiaikaisesta Hammershusista suuntasin kallioille, joilla piti olla pronssikauden aikaisia riimuja, ‘helleristningar’. Ja löytyihän niitäkin, pienestä kivestä pellon keskellä. Onneksi punainen tolppa toimi merkkinä.
Sieltä suunnistin takaisin maantiellä, ja päätin käydä katsastamassa Hammersjön, eli pienen järven pohjoisen niemen ja pääsaaren välissä. Sen vieressä oli lisäksi pieni pyöreä tai melkein neliskulmainen järvi, joka oli syntynyt kalliolouhoksen räjäytyksen jäljiltä, komea sekin. Lohduttavaa ajatella, että ihmisen aiheuttama tuho voi tuottaa ajan mittaan jotakin kaunistakin, jossakin mielessä.
 

 
Sieltä kävelin järven rantaa takaisin Sandvigiin, ja löysin aamupäivällä huomaamani reitin, joka johti viivasuorana jonkinlaista ylänköä pitkin takaisin kotiinpäin, mutta puolimatkassa odotti vielä viimeinen turistiyllätys, ‘helleristningar’! Ja nämä olivat paljon suuremman kallion pinnassa. Lisäksi joku avulias arkeologi oli päättänyt avustaa turisteja tunnistamisessa maalaamalla kaiverrukset punaisiksi – mainio ajatus.
 

 
Nyt alkoi olla jo ilta, kesäaikaan siirtymisestä huolimatta, ja mietin hetken ennen kuin päätin viipyä Allingen satamassa kahvin ja kakun verran. Mutta ahkeran turistin palkintoihin kuuluu herkuttelu. Kaiken lisäksi ehdin vielä kuvaamaan muutaman jäkäläkuvankin ennen hämärän tuloa. Turistina vietetty päivä ei mennyt hukkaan. Se oli myös sikäli onnistunut, että sain nähdä monenlaista maisemaa ja jäänteitä monelta eri aikakaudelta. Mutta mitenkään kevyt päivä tämä ei ollut, vaikkei työnteosta tullutkaan paljon mitään. Käveltyä tuli yli kymmen kilometriä, ehkä lähemmäs viittätoista.
Kävellessäni mietin mikä tässä vaihtelevassa maisemassa oli erityistä, ja tajusin, että paljaus oli olennaista. Metsäkin tuntui avaralta. Osaksi se johtuu vuodenajasta, lehtipuut todella ovat paljaita, niiden lomitse näkee pitkälle. Lisäksi maa on paljas, vihreä kyllä, mutta vain oraalla. Varmasti lampaiden hyvin hoitama ruohonleikkuu tekee osansa myös. Toinen seikka jonka oivalsin vasta viiveellä on se, että kävelin Andersenin satujen maisemissa. Lapsuuteni satukirja, vanha ja kulunut, äidin peruja, sisälsi kuvituksena mustavalkoisia yksityiskohtaisia piirroksia juuri tällaisista pienistä taloista ja puista joiden runkoa peittää muratti.