Oued Sousse ja Oued Massa jokien suistot ja niiden välille ja ympärille levittäytyvä rannikkoalue Marokossa, Souss-Massa kansallispuisto, on ainakin osittain suojeltua aluetta. Se on kuuluisa linnuistaan ja mm. kaljusta ibislinnusta joka pesii vain siellä. Alue on ainakin suhteellisen hyvin suojattu turisteilta, sillä rannikolle on erittäin hankala päästä vuokraamatta autoa tai osallistumatta retkelle. Sinnikkäälle sinne löytäminen voi onnistuakin, suosiollisten tähtien ja kanssaihmisten myötävaikutuksella, kuten minulle tänään. Eilen yritin päästä alueen laitamille, pieneen rantakylään nimeltä Tifnit hiukan Agadirista etelään, mutta päädyin paikallisen kimppataksin kyydissä kaupunkiin nimeltä Tiznit. Tänään päätin suosiolla ottaa kohteekseni Massa-nimisen pikkukaupungin, jonka lähistöllä on virallinen sisäänkäynti kansallispuiston alueelle. Matkustamiseen meni suurin osa päivästä, mutta ehdin kävellä suistoalueella sen verran, että maisemat ja rauha olivat vaivannäön arvoisia.
 
Matkanteko oli kiinnostavaa sekin. Kimppataksi on edullinen tapa liikkua ja siinä näkee ihmisiä, tai paremminkin tuntee, kun istuu ahdettuna heidän väliinsä. Parhaimmillaan takapenkillä oli neljä aikuista ja kaksi lasta. Hinnasta ei tarvitse tinkiä, tai reitistä neuvotella eikä huolehtia missä jäädä pois, sillä kaikki toimii sujuvasti kunhan tekee kuten muutkin. Eikä aikatauluista ole stressiä, auto lähtee kun se on täynnä, se pitää vain löytää. Agadirista ei esimerkiksi päässyt kimppataksilla suoraan Massaan, vaan ensin oli otettava auto Inezganeen, naapurikaupunkiin, joka on jonkinlainen eteläisen autoliikenteen risteysasema. Sieltä löytyi lopulta kyyti Massaan, ja Massasta sain sitten kahvilasta neuvon ottaa kolmas kimppakyyti kylään nimeltä Agbalou. Sieltä kävelymatkaa tienhaaraan, josta olisi käännyttävä puistoon oli vain pari kilometriä, ja tienhaarasta kyltin mukaan puiston portille enää kolme:
 

 
Tosiasiassa tie seurasi jokivarttta pitkin matkaa, ja olisin voinut kävellä enemmänkin ellen olisi halunnut palata takaisin hyvissä ajoin ennen auringonlaskua. Matkalla kohtasin vain kaksi portinvartijaa tai opasta, joista jälkimmäinen varsinaisen puiston portilla. Jos todella haluaisi nähdä lintuja opas olisi ehkä tarpeen, mutta minä halusin vain ihailla maisemia ja hiukan leikkiä uudella kamerallani. Kuvasin videolle kolme yritystä istua tien vierellä, työnimellä “Waiting for the Bald Birds”. Tässä alla videolta napatut pienemmät stillkuvat. Ensimmäinen kuva oli kivellä rinteessä ennen viimeistä pikkukylää, jonka nimi on luultavasti Sidi Berzane, vaikken sitä löydä kartalta. Sillä paikalla moni muukin oli pysähtynyt kuvaamaan, jalanjäljistä päätellen:
 

 
Toinen kuva oli puiston perukoilla, jonkinlaisen betonisammion reunalla istuen, melko lähellä merta:
 

 
Ja kolmas kuva oli vain pienen matkan päässä siitä rannassa, puoliksi maatuneen palmunrungon pätkällä:
 

 
En nähnyt ensimmäistäkään ibislintua, en kaljua enkä muunkaanlaista, vaikka tuskin olisin sellaisen tunnistanut, jos se olisi osunut kohdalle. En tavannut muitakaan lintuja, paitsi pikkukylässä kujertaneet pulut ja takapihalla kiekuneen kukon, jonka tosin vain kuulin. Ehkä yllättävin näky oli hylätyn näköinen jalkapallokenttä hietikolla keskellä suojeltua suistoaluetta. Mietin oliko se unohtunut sinne kun paikka oli muutettu kansallispuistoksi, vai olivatko naapurikylän pojat virittäneet sen sinne hiljattain.
 

 
Takaisin kävellessäni kohtasin ensimmäiset kanssaturistit, neljä pikkubussillista ranskalaisia. Ehkä alueen ylellinen hiljaisuus ja rauha olikin vain iltapäivän helteen suoma poikkeuksellinen hengähdystauko, josta en ensin edes tajunnut olla kiitollinen. Ennenkuin pääsin Agbaloun, Massan ja Inezganen kautta iltaruuhkan läpi takaisin Agadiriin, oli jo pimeää ja hiljaisuudesta oli jäljellä vain muisto.