Päivä kivellä Kalvolassa, tai ehkä vuorokausi. Tähän kirjaan muutaman rivin jokaisesta kuvauskerrasta, eli kahden tunnin välein. Teen sen suomeksi, sillä tässä paikassa olen aina puhunut suomea. Olen kuvannut täällä aiemminkin, esimerkiksi työt Sitting on a Birch (2006), Secret Garden 1-2 (2006), Year of the Dog in Kalvola – Calendar (2007) sekä Becoming Juniper – Kalvola (2012). Viimeksi mainittua lukuun ottamatta ne on kaikki kuvattu vuoden ajan viikoittain (kalenteri tosin kuukausittain). Nyt aion kuvata vain päivän, ehkä vuorokauden.
 
Kello kuudelta (tai hiukan ennen) maanantaina 23 kesäkuuta, heti juhannuksen jälkeen aloitin kuvaamisen, sateessa. Valitsin kuvauspaikaksi ainoat lähistöllä olevat kivet, Koivumäessä syreenitarhan yläpuolella. Asetin kameran korkeimmalle mättäälle ja suuntasin sen niin, että samaan kuvaan osui kaksi sammaloitunutta kiveä, toinen etualalla oikealla, toinen taustalla hiukan vasemmalla. Ja niin voisin siirtyä ensimmäiseltä toisella samassa kuvassa. Päätin aloittaa aikaisin, sillä mikäli haluaisin voisin lopettaa päivän illalla, sen sijaan että jatkaisin vuorokauden ympäri, vaikka tähän aikaan vuodesta yö onkin lyhyt ja valoisa, joten jotakin varmasti näkyisi kuvassa myös puolenyön jälkeen. Mutta halusin siis varata itselleni mahdollisuuden kuvata vain päivän, joten oli parasta aloittaa aikaisin. Ainoa haittapuoli varhaisessa aloituksessa oli sade. Tihkusateen sijaan nyt satoi suuria märkiä pisaroita, ei kaatamalla, mutta riittävän tiheään tahtiin, jotta kivellä istuessakin kastuisi kunnolla. Onneksi sisällä on lämmintä, vaatteet kuivuvat nopeasti.
 
Kello kahdeksalta sade jatkuu. Unohdin taas ottaa stillkuvan puhelinkamerallani. Ensimmäisen kerran jälkeen palasin takaisin ottamaan kuvan, sillä aloituspiste on tärkeä dokumentoida. Stillkuvan rajaus on tietysti erilainen kuin videokameran, mutta silti. Nyt, toisella kerralla, istuin lyhyemmän aikaa, mutta rauhallisemmin. Kuvasin “tyhjää” maisemaa tavallista pidempään, sillä kuulin junan lähestyvän ja tallensin sen ohiajon kokonaisuudessaan, jottei ääni katkeaisi kesken. Tällä kertaa ei autoja ajanut ohi, vaan joku visertävä lintu jatkoi sinnikkäästi lauluaan koko kuvan ajan.
 
Kello kymmeneltä sade taukosi. Tuuli ravisteli puista pisaroita niskaani, samoin syreeninoksista portaiden yläpuolella, mutta muuten ilma oli paljon kuivempi. Samat linnut visersivät edelleen sinnikkäästi, autoja ajoi ohi tasaisin väliajoin, ja muutenkin kolmas istunto muistutti edellisiä. Vaikka sää olisi pilvinen ja kostea se ei haittaa, ellei varsinaisesti sada. Illaksi on luvattu kirkastuvaa, saa nähdä ehtiikö aurinkokin mukaan kuvaan.
 
Kello kahdeltatoista sade jatkuu, ensin tihkuen ja sitten yhä voimistuen. Nyt alan jo tottua siihen, tiedän, että kun kastun pääsen kuitenkin pian sisään lämpimään kuivattelemaan. Taivas on lähes tasaisen harmaa, hiukan vaihtelua on pilvien harmaan sävyissä. Se ei kuitenkaan näy kuvassa, johon mahtuvat vain kuusien ja mäntyjen alaoksat. Ensimmäinen, isompi kivi on itse asiassa vanhan koivun juurella. Pienempi kivi kauempana on lähellä kuusta, jonka oksat muodostavat kuvan yläreunaan rimpsuverhon. Taustalla oikealla kaksi mäntyä seisoo vierekkäin, hiukan toisiinsa päin kallellaan, niiden punertavat rungot näyttävät kuvassa melkein luonnottoman punaisilta.
 
Kello kahdelta sataa edelleen. Hetken näytti siltä kuin aurinko tulisi esiin, tai ainakin pilviverho vaikutti ohuemmalta, sillä verannan lattialla näkyi selvät varjot. Mutta se oli vain hetken. Kuvassa päivän eteneminen, valon suunnan muuttuminen ei näy, sillä pilvet hajauttavat auringon valon tasaiseksi kentäksi. Sen sijaan että nimeäisin työn “Istun kivellä” vanhan vuoden 2003 työn mallin mukaan, “Sadepäivä kivellä” voisi olla osuvampi nimitys: “Rainy Day on a Rock.” Mutta ehkä vielä on liian aikaista miettiä nimeä, kun olen hädin tuskin puolivälissä, enkä edes sitä, mikäli sittenkin jatkaisin läpi yön.
 
Kello neljältä sade jatkuu. Säätiedotuksen mukaan nyt pitäisi kirkastua muutamaksi tunniksi, mutta taivas väittää muuta. Hiljainen tihkusade jatkuu ja jatkuu. Sadepäivä kivellä, siitä ei ole epäilystäkään. Liikennettä on enemmän iltapäivällä, tai sitten kaikki autot vain sattuivat ajamaan ohi juuri kun istuin kivellä, tai oikeammin, nojasin kiveen. Päivä jatkuu samanlaisena, on kuin olisin eksynyt johonkin harmaaseen putkeen ajan ja elämän ulkopuolella, jossa kaikki jatkuu ennallaan. Se tuntuu hullulta, sillä toistamalla saman kuvan pyrin nimenomaan osoittamaan miten kaikki muuttuu hetki hetkeltä. Ja nyt tuntuu että mikään ei muutu. Mutta ehkä se on vain illuusio, kuvitelma, ja kun katson materiaalit huomaan pienenpienet muutokset, joita en näin parin tunnin välein kivellä istuessani havaitse.
 
Kello kuudelta sade vihdoinkin taukosi. En tohdi sanoa että lakkasi, sillä illaksi on luvattu lisää sadetta, mutta juuri nyt jopa aurinko kajastaa pilvien läpi ja ilmassa on vain kosteutta, ei enää sadepisaroita. Pieni tuulenvire luoteesta ravistelee vettä puista ja jo lännen suunnalta kajastava valo antaa aavistaa, että ilta on tulossa. Vain pari istuntoa enää, ellen sitten päätä jatkaa läpi yön. Ja vaikka jatkaisinkin, kun kerran aloitin jo varhain aamulla, ei niitä ole kovin monta jäljellä. Kymmeneen asti jatkan joka tapauksessa. Ja toivon että aurinko vielä paistaisi ihan kunnolla, ja muuttaisi maiseman.
 
Kello kahdeksalta näyttää, että sade todella lakkasi. Ilma tuntuu raikkaalta ja taivas on kirkkaampi, vaikkakin pilvien peitossa. Huomasin, että olen jo onnistunut tallomaan selvän polun heinikkoon ja kivellä kamerajalustan luona on saappaideni jättämät syvät painaumat. Myös isomman kiven kyljessä, paikassa johon olen nojannut, on jälki, ja kiven juurella sammal on repeytynyt pois jalkojeni alta ja paljastanut multaisen kiven. Pienemmänkin kiven juurella jalkani ovat talloneet maan esiin. Päivässä syntyy polku, ja myös paljon tuhoa. Mutta onneksi ruoho kasvaa pian ennalleen, ja samoin sammal, vaikkakin hitaammin.
 
Kello kymmeneltä sataa taas, ja tällä kertaa ihan kunnolla. Alkaa hämärtää, aurinko laskee jo tunnin kuluttua, mutta kameran valotusmittari pitää yllä tasaista vihreää. Kuinkahan siniseksi valon on muututtava, jotta se näkyisi kuvassa? Ihan jo senkin takia täytyy jatkaa ainakin puoleen yöhön asti. Illan tullen hyttysetkin ovat havahtuneet. Kaikki tämä vesi on niille mannaa, mutta kylmä sää on pitänyt ne kurissa tähän saakka. Nyt ne ovat liikkeellä ja saalistamassa sateesta huolimatta. Ilta tummenee, mutta tuskin tulee kokonaan pimeää.
 
Kello on kaksitoista, keskityö, ja sataa edelleen. Ei ole pimeää mutta sen verran hämärää, että kamerakin tunnistaa muutoksen. Metsän vihreys on niin voimakas ettei hämärästä tule sinistä vaan vain tummemman vihreää. Kun istun kivellä tai nojaan kiveen viimeistä kertaa ja tunnen pisaroiden valuvan kasvoilleni, mietin miten hurjaa olisi viettää yö ulkosalla. Jokainen eläin joutuu etsimään kolon johon suojautua sateelta, ja ihminenkin voisi yrittää löytää kallion kielekkeen tai kuusen jonka suojaan käpertyä. Mutta on kieltämättä ihanaa päästä sisään lämpimään taloon. Lopetan vuorokauden tähän, yöhön, ja hyväksyn sen, ettei aina voi palata alkuun ja aloittaa alusta. Tässä vielä lopuksi viimeinen kuva vihreydestä kesäyönä.