Puulaveden ranta ruskan aikaan loimusi ilta-auringossa, mutta enimmäkseen pilvisellä säällä maisema näyttäytyi keltaisen ja harmaan sävyinä. Istuin erilaisilla kivillä melkein puolihuolimattomasti ja etsin variaatioita vanhasta teemasta sama huivi hartioillani kuin kaksitoista vuotta sitten hevosen vuonna Harakan saaressa Helsingissä. Etsin aukkoja ja avaruutta maisemassa lähes hajamielisesti. Vaikka ympäristö ihmissilmälle oli avaraa ja selkeää, karun kaunista ja monimuotoista samalla kertaa, kameran eteen osui aina jotain turhaa pusikkoa tai männyntainta. Loivassa ja lämpimässä iltapäiväauringossa kaikki näyttää upealta, ja kuva jossa istun ranta-kalliolla kahden männynvarjon viistäessä kuvan poikki onkin kutakuinkin kiinnostava. Istuin kokeeksi eri kohdissa kuvaa ja variaatioiden välillä voi nähdä valon liikkeen.
 

 

 
Varsinaiset esityskuvat tein silti vasta pilvisenä päivänä läheisen niemen kärjessä: harmaita kallioita, harmaata vettä, kapea kaistale harmaata taivasta, jotain keltaista tai ruskeaa kasvustoa ja vastavärinä ihmisfiguuri sinisessä huivissa. Edvard Munchin maalaus Melankolia kävi mielessä, vaikka kompositio tietysti on toinen. Eikä kuvissa ole samanlaista surua, vain hiljaista haikeutta, niin kuvittelisin. Istuin värjötellen useammassakin paikassa kallioilla, ja tuulen suojassa unohduin välillä tuijottelemaan ulapalle enkä enää muistanut mitä olin tekemässä. Useinkaan en osunut siihen kohtaan kuvassa kuin kuvittelin, vaikka yritin arvioida ihmisfiguurin paikan ruohojen tai mättäiden tai kallion kuvioiden mukaan. Ystäväni ehdotti, että yrittäisin yhdistää kameran langattomasti tablettiini, ja käyttäisin sitä kontrollimonitorina sylissäni. Siten voisin tarkistaa kuvan komposition ja oman sijaintini kuvassa saman tien, ja välttyisin liian monilta erehdyksiltä. Innostuin heti ajatuksesta. Sinänsä osa tämänkaltaisen praktiikan viehätyksestä tietysti on yritysten ja erehdysten peli, tai sattuman oikut ja niiden mukanaan tuoma jännitys, mutta hiukan enemmän kontrollia sen suhteen mitä kuvassa lopulta näkyy ei olisi pahitteeksi.
 
Esitysten lisäksi leikin pienellä nuolikivelläni ottamalla stillkuvia kännykän kameralla, kun taas varsinaiset esityskuvat on taltioitu videokameralla. Huomasin hämmästyksekseni, että maalipinta usein heijastaa valon niin, että nuolesta katoaa punaisen hehku. Ja silloinkin kun sain kiven sijoiteltua oikeaan kulmaan heijastuksiin nähden, nuoli jäi välillä toiseksi vaikkapa loistavan punaisen rahkasammaleen rinnalla. Kuvasin jäkälää ja kallioita, pahkoja ja puunkoloja, kaikkea pientä mikä ympäristössä osui silmään.

Samalla tavalla kuvasin myös silmiini osuneet jätökset, kolme suurta kasaa ison kiven vieressä, joihin melkein tökkäsin kamerajalustani. Kun niitä vertailee eläinkirjan esimerkkeihin näyttää siltä, että ainoa vaihtoehto olisi puolukoita ahminut karhu! Karhu aivan lähellä ihmisasumuksia, pelkkä ajatuskin hirvittää. Ehkä se oli tullut maihin läheisiltä asumattomilta saarilta.
 

En ole erämaaromantikko vaan kaupungin kasvatti, olio jolle luonto on jotakin kaunista ja rentouttavaa, ympäristö jossa silmä lepää, ja jossa on tilaa hengittää. Villi luonto ei herätä minussa seikkailun halua ja tiedän hyvin etten mitenkään selviäisi itsekseni erämaassa. Jotenkin hauskaa on silti ajatella, että olemme kontion kanssa olleet samoilla apajilla puolukoita poimimassa.